Tiistai

Tänään ei ole pakko mennä kouluun. Otan sen vastaan ilolla, sillä tiedän meneväni viikonloppuna töihin.

Tänään pitää myös käydä hakemassa kehitetty diafilmi keskustasta. Emme voi kehittää dia- tai värifilmejä koululla, siksi ne on kehitettävä liikkeessä. Koulu antoi meille filmirullan ja maksaa kehityksen. Ihan mukavaa, sillä olemmekin jo muutaman euron laittaneet niin mustavalkofilmeihin kuin papereihinkin.

Tuolle filmille tuli ottaa kuvia kokeilumielellä. Eri aukoilla, yli- ja alivaloituksilla, salamalla ja ilman salamaa, eri valaistusolosuhteissa: päivänvalossa, hehkulampun sekä loisteputken ja kynttilän valossa. Niin ystäväni kuin siskonikin suostuivat olemaan kuvattavina. Osa kuvista on tarkoituksellakin kuvattu siis väärin, jotta näemme miten käy kun tekee virheitä. Tuosta johtunee myös se, että koulu on valmis maksamaan rullan ja kehityksen... Voi olla, ettemme pitäisi ajatuksesta ottaa tietoisesti epäonnistuneita kuvia itse ostamallemme filmille.

Päivä on jälleen aurinkoinen ja lämpötilaksikin on luvattu 11 astetta. Vielä eilen tuuli mielettömästi. Olin Suomenlinnassa ottamassa kuvia. Kaikkein korkeimmalla kohdalla en saanut teräviä kuvia, koska samalla kun yritin tähdätä, meinasin nousta ilmaan.. Oli vaikea hengittää kun naama oli vastatuuleen.

Olen noussut aikaisin. Vain nähdäkseni livenä toisella puolella maailmaa nukkumaan menevän ihmisen hymyn. Maailma on outo paikka. Kaikkea sitä on valmis tekemään.

Muutama kuva Suomenlinnasta

Menninkäinen ja päivänsäde

Mittari näyttää kuuttatoista astetta, erikoisen lämmintä tähän aikaan vuodesta. Aurinkokin paistaa. En kuitenkaan ole vielä poistunut kotoani tänään, vaikka kello on jo yli neljä iltapäivällä. Päätin jo eilen, että tärkein tehtävä vapaapäivänäni on siivota. En kehtaa edes myöntää, mutten ole kunnolla imuroinut aikoihin. Siis puursin tällä kertaa kunnolla. Lattiat pitäisi vielä pestä ennen ulos menoa. Sitten sallin itseni nauttia syksyn valosta.

Koulu on osoittautunut mukavan rennoksi paikaksi. Saamme käydä tekemässä pimiössä omalla ajallamme koulutehtäviä, mikäli annettuina aikoina ei ole ehtinyt tai vaikkapa päässyt kouluun. Vedostettavia kuvia annettuihin tehtäviin oli aika paljon, mutta uskoisin, että nyt tarvittavat kuvat on tehty. Tähän mennessä olen lähinnä panostanut siihen, että olen ylipäätään saanut kuvia aikaiseksi. Aikaa kun menee yllättävän paljon papereiden lillutteluun - yhtäkkiä on jo ruoka-aika, sitten kello onkin jo kaksi ja sitä huomaa olleensa pimeässä liuotinhöyryissä viisi tuntia. Ihme, ettei pää jo pehmene... Olen ajatellut, että pikkuhiljaa muutun menninkäiseksi..

Tässä kohtaa piti pestä se lattia ja käydä ulkona... Ottaa muutama kuva ja nauttia ilmasta. Nyt ajattelin laittaa koneen kiinni, katsoa että huomiset tehtävät on tehty ja paperit järjestyksessä..

Taideopiskelija

Hiphei, eilen heräsin siihen, että olen tosiaankin taideopiskelija, mistä seuraa tiettyjä etuuksia. Kuulin huhua että Kiasmalla, Ateneumilla ja Sinebrychoffilla on yhteinen kymmenen euron kortti, jolla pääsee vuoden ajan katsomaan kaikkia näyttelyitä. Menimme muutaman opiskelukaverin kanssa eilen Ateneumiin. Huhu piti kuin pitikin paikkansa, vaikkei sitä missään juuri mainosteta. Kyseinen A-kortti on tarkoitettu taideopiskelijoille, taiteilijoille sekä opettajille. Täytyy sanoa, että tuntuu mahtavalta. Olenhan jo pelkästään Ateneumissa käynyt viimeisen vuoden aikana ainakin neljä kertaa. Sinebrychoffillakin kerran. Ja varmasti tulen käymään nyt Kiasmassakin, vaikka olenkin tähän asti jotenkin välttänyt sitä ennakkoluulojen vuoksi... Sana moderni taide saa itselläni yleensä karvat nousemaan pystyyn. Ehkä tätäkin asennetta olisi muutettava..

Ateneumissa oli näyttely Hokusai ja Hiroshige, Matkalla Edoon ja se on ensimmäistä kertaa näytteillä Japanin ulkopuolella. Puupiirrokset olivat hienoja ja uskomattoman tarkkoja. Jälkeenpäin luen Ateneumin sivuilta, että "Valolle herkät puupiirrokset saavat olla esillä vain tietyn ajan, ja teosvalikoima vaihdetaan 21.10. toiseen samanteemaiseen". Sivuilla kuitenkin jatketaan: "Valikoiman helmet, Hokusain Suuri aalto, Punainen Fuji ja Ukkoskuuro vuoren alarinteillä (sarja n. 1830-35), ovat kuitenkin yleisön nähtävinä koko näyttelyn ajan." Ne olivatkin upeita, etenkin Suuren aallon edessä sitä vain seisoi ja ihmetteli..

Viimeinen huone oli myös hyvin mielenkiintoinen, siinä esitettiin puupiirroksen eri painovaiheet (muistaakseni 16 kpl) yksi kerrallaan. Lisäksi oli mahdollisuus nähdä työskentelyvälineitä ja video puupiirrosten valmistamisesta. Onnistunut näyttely.

Pidin kyllä Mustaa ja valkoista-näyttelystäkin, jossa nähtiin toisen maailmansodan jälkeisten japanilaisten valokuvaajien töitä. Mutta päällimmäiseksi kokemukseksi kyllä jäi tuo Matkalla Edoon. Tai, oikeasti kyllä jotain muutakin. Ateneumin aulan kattoon ja seinille oli heijastettu sanoja - tuhansia, tuhansia sanoja. Oli outo fiilis, kun aula oli suhteellisen hämärä ja vain katossa vaihtui kirkkaana hohtavia sanoja, jotka leijailivat toistensa päälle, vaihtoivat paikkaa, järjestyivät, katosivat, ja palasivat uudelleen uusina yksittäisinä sanoina. Teos liittyi varmastikin pian alkavaan Waltari-näyttelyyn ja sitä vasta testailtiin. Seinältä sai lukea, että teos sisälsi Sinuhe egyptiläisen kokonaisuudessaan. Tuo kirja on joskus (ajoittaisesta raskaudestaan huolimatta) tehnyt suuren vaikutuksen. Nyt taideopiskelijakortilleni on siis todella käyttöä. Pitäähän Waltari-näyttelykin käydä katsomassa.

Tässä muutama kuva, lähinnä ulkoa. Ateneum on hyvin tarkka mitä saa kuvata ja mitä ei. Waltari-kattoa en saanut kuvata.

Ajatuksia kolmen viikon opiskelun jälkeen

Taas on kuukausi vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Olen ehkä odottanut oikeaa inspiraatiota. Tänään ensimmäistä kertaa, sateisesta ulkoilmasta kotiuduttuani, tuli olo että voisin laittaa muutaman ajatuksen.

Koulua on nyt käyty kolme viikkoa. Meille lukion tai muun keskiasteen oppilaitoksen käyneille tunteja on vielä ollut aika vähän, sillä peruskoulusta tulleet joutuvat ensin käymään pakolliset aineet. Me muut olemme saaneet nuo päivät toistaiseksi vapaaksi. Ehkä ihan hyvä, kunhan tätä ei jatku kovin pitkään. Mieli kun tekee tosissaan opiskella. Olen lievittänyt olotilaani lainaamalla koulusta kameran niiksi päiviksi ja testaamalla sitä. No, viimeistään keväällä lukujärjestyksemme on jo ihan täynnä, joten kai tämäkin aika tulee ottaa nauttien...

Toisaalta, olemme me saaneet jotakin jo tehdäkin. Viime viikolla ravasimme yhtenä päivänä pitkin Helsinkiä kuvaten filmille kaikenlaisia tehtäviä. Valoja ja varjoja, etäisyyksiä, makuja, hajuja, tunteita ... Tarkoitus oli siis oppia käyttämään kameraa, eri himmenninaukkoja ja suljinaikoja. Tapasimme väliajoin tehtävienjakopisteillä, jotka seurasivat 1900-luvun alun valokuvaajan Signe Branderin jalanjälkiä. Koko päivän kuvattuamme myös tiesimme kulkeneemme.

Sitä seuraavana päivänä piirsimme kasvitieteellisessä puutarhassa koko päivän. Mikä siinä oli istuessa, lämpöä riitti vaikka ulkona tuli (silloinkin) vettä täydeltä taivaalta, ilma oli mukavan kosteata hengittää ja tekovesiputoukset lorisivat. Ei se silti toki kivutonta ollut. Itse en ole piirtänyt sitten lukioaikojen. Tuntui, että piti jopa kaivaa se pieni luova lapsi itsestä esiin näin pitkän ajan jälkeen. Ja olla tyytyväinen lopputulokseen, sillä se oli parasta mihin kykeni..

Tänään sitten kehitimme nuo kuvatut filmit. Jos olisin silloin kuvauspäivänä osannut ajatella asiaa tarkemmin, olisin kuvannut kummatkin filmit samoilla herkkyyksillä. Nyt toinen oli 100 ja toinen 400 asan filmi. Niillä ei tietenkään ole sama kehitysaika. Mutta opettajan rakkailla neuvoilla alikehitin toisen ja ylikehitin toisen ja näin sain ne tehtyä samaan aikaan. Neljänsadan filmi kehittyi ihan hyvin, satasen filmi kärsi hieman enemmän, mutta ei pahasti sekään. Tämä oli ensimmäinen kertani kun itse kehitin filmin, saan olla siis ylpeä. Kaikkein hankalimmaksi koin istua pimeässä ja koitaa sihdata filmiä spiraaliin. Vaikka sitä oli kuivaharjoiteltu valoisassa, oli toinen spiraaleistani niin hankala, että meinasi toivo mennä. Mutta loppujen lopuksi ne olivat kehitepurkissa.

Jälkeenpäin oli mukava leikata filmiä ja todeta, että kyllä sinne filmille on ihan mukavasti onnistuneitakin kuvia tainnut tulla. Mikään ei suoranaisesti ainakaan filmillä näyttänyt kovin epäterävältä. Ensi viikolla päästään vedostamaan, sittenhän sen vasta kunnolla näkee. Ylihuomenna menemme taas piirtämään ja kuvaamaan, tällä kertaa digikameroilla.

Muutama kuva kasvitieteelliseltä piirrosreissulta

Rauha

Jonkin aikaa on taas vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Mutta tänään oli istuttava tähän, sillä juuri tänään tajuan olevani oikeasti onnellinen. Juuri tähän elämäntilanteeseen, juuri tähän hetkeen, näihin olosuhteisiin. En voisi pyytää enempää. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, ettei minulta puutu mitään.

Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. Ei minulla ole mitään sen enempää kuin eilenkään, tai toissa viikolla, vuosi sitten. Mutta olen ensimmäistä kertaa täysin tyytyväinen samoihin asioihin, joista joskus olen saattanut tuntea pientä haikeutta. Noiden asioiden luettelointi on turhaa, sillä niillä ei oikeastaan ole enää merkitystä.

Viimeisestä kirjoituksesta asiat ovat muuttuneet jonkin verran. Olen päättänyt jäädä asumaan nykyiseen asuntooni ja matkustaa joka päivä bussilla Tuusulaan. Asunnot sielläpäin eivät näytä olevan sen halvempia, ja nykyinen työpaikkani tarjoaa turvallisen ja tutun paikan pienelle lisäansiolle tarpeen vaatiessa. Asiasta on pomon kanssa jo sovittu.

Elokuu on jo alkanut, koulun alkamiseenkin on enää runsas viikko. Ja työpäiviä on edessä enää neljä.

Elämän suuntia

Sain perjantaina kuulla päässeeni kouluun. Maanantaina tuli kotiin jopa vahvistuskirje asiasta sekä tiedot päivämäärästä, jolloin opinnot alkavat. Tässä iässä asia ei enää saa niin suuria tunteita aikaan, kuin mitä opiskeluun pääseminen joskus aikanaan ehkä sai. Vaikka tämä ala (valokuvaus) taitaa ensimmäistä kertaa elämässäni olla sellainen, joka minua oikeasti kiinnostaa ja on aina kiinnostanutkin. Kirjeeseen oli merkitty myös valmistumispäivämääräni, 31.5. 2011. Se tuntuu kaukaiselta tällä hetkellä. Pitänee tottua ajatukseen.

Olen ottanut asian mahdollisimman rennosti, liikoja pohtimatta. Edessä lienee muutto, sillä tätä asuntoa en opiskelijan tuloilla pysty niin vain rahoittamaan. Seinät on maalattava takaisin maalarinvalkoisiksi, nurkat puunattava putipuhtaiksi.. siirryttävä taas eteenpäin. En jotenkin uskonutkaan vuosi sitten helmikuussa muuttaessani, että jäisin tähän tämän pidemmäksi aikaa.

Ehkä tämä blogini tulee muuttamaan suuntaa enemmän valokuvausalan opiskelijan blogiksi. Syksymmällä näemme millaista opiskelu tulee olemaan. Olin harkinnut alaa oppisopimuskoulutuksen kautta, aikuisopiskeluna, mutta tällä hetkellä tunnen, että tämä valinta on oikea. Itse koulu tuntui kolmen päivän pääsykokeissa ollessa mukavan pieneltä ja kodikkaalta ja opettajat vaikuttivat rennoilta. Odotan innolla syksyä.

Naamakirja ja yksityisyys

Päätinkin jatkaa pitkästä aikaa omaa blogiani. Halusin kuitenkin poistaa muutamia tekstejä ihan oman yksityisyyteni vuoksi. Tämän vuoksi tekstit saattavat hieman poukkoilla. Yritin myös muokata jäljelle jääneitä tekstejä siten, että tuntisin oloni kotoisammaksi. Toivottavasti tämä ei haittaa ihmisiä, jotka lukevat tekstejä vanhimmasta uusimpaan.

Yksityisyyttä tämäkin tekstini siis käsittelee. Tai ehkä vielä enemmän oman elämän hallintaa, omaan elämään liittyvien asioiden ja ilmiöiden hallintaa, omaa tilaa. Kirjoitan siis enää tämän kerran aiheesta, josta en juurikaan edes ollut ajatellut kirjoittaa. Se vain on nyt sattunut olemaan yksi tämän hetken ilmiöistä.

Vaikka ensimmäisissä teksteissäni kirjoitinkin suhteellisen positiivisesti Facebookista, sain kuin sainkin viimein siitä tarpeekseni. Viimeinen pisara tuli sinä aamuna, kun eräs ystävistäni oli kommentoinut kuvaa, jonka en edes tiennyt näkyvän muille. Olin minimoinut oman profiilini tiedot todella vähiin ja poistanut lähes kaikki sovellukseni. Jäljellä oli enää perustiedot itsestäni, seinä, johon joku välillä kirjoitti, eikä paljon muuta. Olin poistanut myös sovelluksen "photos" enkä edes olettanut, että joku pääsisi valokuvia vielä katsomaan. Sellainen henkilö, jolla itsellä tuo sovellus vielä on.. Hyväuskoisena sitä jotenkin oletti sovelluksen poistamisen poistavan myös kuvat ja niin ikään toisilta mahdollisuuden niihin päästä käsiksi.

Aloin miettiä, että sama tilanne siis on kaikilla poistamillani sovelluksilla. On minua sitten arvosteltu (toki hyvinkin positiivisesti) ihmisenä tai kuuluinpa vaikka johonkin ryhmään.. Kaikki tieto olisi edelleen tallella ja kaikkien luettavissa vaikkei niitä minun profiilistani katsomaan pääsisikään (en edes minä itse).

Päätin siis saman tien lähteä naamakirjasta lopullisesti. VAAN.. eihän se niin yksinkertaista ollutkaan. Tiesinhän toki, että naamakirjasta on ollut vaikea poistua ihan alusta lähtien. Sivusto ei poista tietojasi, vaan tallentaa ne "mikäli myöhemmin haluat tulla takaisin". Olin kuullut, että nykyään facebookista voi lähteä helpommin, mutta en edelleenkään löytänyt kohtaa "haluan poistua pysyvästi". Alkoi jo vähän harmittaa. Pitkän ajan kuluttua löysin jostain asetuksista (ihan muualta kuin kohdasta, jossa naamakirjasta virallisesti poistutaan) kohdan, jossa luvattiin selkeäsanaisesti kaikkien tietojen poistamista, mikäli kohdasta todella haluaa klikata. Ja minähän klikkasin..

Vaan eipä poistunut profiilini vielä runsaan vuorokaudenkaan päästä. Yritin uudelleen, ei edelleenkään mitään. Lopulta lähdin suurimittaiseen työhön, ja aloin poistaa tietojani kohta kohdalta. Kävin poistamassa kuvat, kävin poistamassa yhteystietojani, muuttamassa sähköpostiosoitteeni vähemmän käyttämääni, ja lopulta poistin kaikki 118 ystävääni yksi kerrallaan (huh, eikä tuntunut edes kauhean pahalta). Yritin päästä niin alkeelliseen tilaan kuin mahdollista. Vaan sielläpä iloisesti yhä edelleen ohjelma ehdotti "entisten" ystävieni ystäviä, eli "ihmisiä, joita mahdollisesti tunnet", vaikkei minulla ollut enää yhtään ystävää. Eli käytännössä minulla muka oli valta poistaa omat tietoni, vaan tiedot yhä jäivät naamakirjan käyttöön.

Lopuksi vaihdoin nimenikin toiseksi, ihan vain harmispäissäni, ja poistuin facebookista "normaalia tietä". Mahtavat ystävät naureskella kuka heidän seinälleen on kirjoittanut, sillä epäilen kirjoittamieni tekstien olevan tallella niin kauan kuin minua ei ole pysyvästi sieltä poistettu. No, löysin vielä jälkeenpäin facebookin aloitussivulta sähköpostiosoitteen, jonne voi lähettää pyynnön profiilin lopullisesta poistamisesta. Siihen myös kirjoitin.

En olisi uskonut sivustolta lähtemisen olevan noin vaikeaa. Löysin kuitenkin googlen kautta montakin hauskaa linkkiä ihmisten tympääntyneisiin kirjoituksiin samasta aiheesta. Joku vertasi facebookia Eaglesin kappaleeseen "Hotel California", ja pätkään jossa lauletaan: "You can checkout any time you like, but you can never leave", mikä osui enemmän kuin kohdalleen.

Oli virtuaalielämä sitten miten ihmeellistä tahansa, nyt olen ainakin sulkenut yhden oven takanani (toivottavasti siis pysyvästi). Olo on kaiken kaikkiaan helpottunut. Toki toisaalta harmittaa se, että siellä oli niin monen ihmisen yhteystiedot, mutta toisaalta olen varma että löydän heidän tietonsa muutakin kautta. Pääasia, että minulla on jonkinlainen kontrolli yhdestä asiasta elämässäni. Ja vapaus valita.

Sairaslomalainen

Eilen sitten kroppa sanoi ei. Töissä eivät tavarat pysyneet kädessä, ajatus ei kulkenut, pää oli tukossa ja aivastin ja niistin. Raajat tuntuivat raskailta. Kun asiakkaat puhuivat jotain, en jaksanut keskittyä. Tiesin, etten jaksaisi päivää loppuun. Niin jäi palvelutiski yksin tunniksi ennen seuraavan myyjän saapumista. Itse lähdin työterveydenhuoltoon. Ja sain kolme päivää sairaslomaa. Siitä onkin monta vuotta kun olen tällaisessa kunnossa ollut.

Nyt olen ottanut rennosti. Levännyt.. niistänyt ja juonut teetä. Vielä huomennakaan ei tarvitse töihin mennä. Ehkä hyvä niin. Ainakin tämä päivä on vielä ollut sen verran rankka. Tosin en ole voinut paikallanikaan olla, ja saamani tulppaanit on tullut kuvattua suunnasta jos toisesta.

Viikonloppuna sain muuten vihdoin kylään naispuolisen ystävän. Kävimme katsomassa yhden naisen teatterikappaleen Sellofaanin (se jostain syystä vahvisti käsitystäni siitä, että perheettömänä ehkä parempi. Mikäli joku on nähnyt sen, tietää mistä puhun). Näyttelijältä hieno suoritus, ja varmastikin rankka. Kiroilua olisin toivonut vähän vähemmän. Esityksen jälkeen tuli myös syötyä hyvin.

Sunnuntaina sain käydä sitten Punavuoressa tutustumassa ystäväni uuteen asuntoon. Kaunista aluetta sekin. Paljon antikvariaatteja, taidekauppoja, kirpputoreja ja muuta mielenkiintoista. Itselle tulee yhä enemmän sellainen olo, että miksei sitä voisi asua Helsingin keskustassakin. Niin, miksei? Vuokrat aivan kohtuutomat, asunnot pieniä ja surkeassa kunnossa.. Työpaikka toisessa kunnassa. Niin, miksei..?

Työkaverini on saanut tahtonsa läpi. Minulla on treffit karkauspäivänä. Miehen kanssa, joka vain käväisee Suomessa. Elämä on ihan mielenkiintoista. Arvostan ihmistä, joka uskaltautuu ensitreffeille noin arveluttavana päivänä. Lupaan olla kosimatta. Ainakin tässä tilanteessa.

Harmaa sunnuntai

Sunnuntaipäivä meni aika nopeasti. Kävin päivällä kävelemässä Helsingin harmaassa peltomaisemassa. Oli oikeastaan hienoa, kun vettä tuli vain vähän. Se oli melkein ennemminkin sumua. Hiekkatie tuntui ihanan pehmeältä kenkien alla. Olisi melkein tehnyt mieli riisua kengät niinkuin kesällä usein tein. Työpaikan lattia on niin kova, että jalkoja väkisinkin alkaa särkeä, vaikka miten olisi tarjoilijan kengät jalassa. Harmaan sävyt näyttivät yllättävän hyviltä. Olin haistavinani kevään. Joku pitää minua tälläkin hetkellä hulluna, kun pidin tuosta ilmasta.

Toinen käännöstyö (englannista) etenee hitaasti, mutta varmasti. Tiedän kyllä taas, miksei minusta tullutkaan kielenkääntäjää. Kiinan vanha kulttuuri alkaa kuitenkin kummasti kiehtoa. Tosin nykyinen kulttuuri varmasti poikkeaa vanhasta aika lailla. Luen usein sunnuntaisin Helsingin Sanomien Kiinan kirjeenvaihtajan Sami Sillanpään kolumneja kiinalaisista ja heidän tavoistaan, enkä voi olla nauramatta. Juuri kun itse käänsin artikkelin kiinalaisten uudenvuoden tavoista, Sillanpää oli kertonut niistä oman versionsa. Hän kuulemma ainakin teeskentelee olevansa poissa kotoa, mikäli uusi naapuri tulee jakelemaan uudenvuoden lahjoja.

Kun olin itse kiinankielen kurssilla, opettaja kertoi myös kiinalaisten halusta antaa lahjoja kaikissa tilanteissa. Kalliita. Hintalaputkin jätetään paikoilleen, jotta toinen sitten tietää miten paljon lahjan antaja toista arvostaa (ja osaa vastaavasti ostaa oikean arvoisen vastalahjan). Sekä opettajani, Sillanpää, että omat ja ystävien kokemukset kertovat, että kiinalaiset ovat myös hyvin suorapuheisia. He utelevat paljon alusta asti. Kiinalaisten kanssa työtä tekevällä ystävälläni on ollut vaikeaa, kun nämä kyselevät heti ensi tapaamisella kaiken perhesuhteista lähtien. On sitten kenen kuulumisia aina udella ja kenelle lähettää terveisiä.. Suomalaiselle hyvin outoa. Ja jos sinkkuihminen ei välttämättä halua aina selittää, että "ei, minulla ei ole miestä eikä lapsia", niin siihen vain on totuttava. Sitten kysytään muut perhesuhteet.

Sillanpää kertoi kerran, miten hänelle sanottiin optikkoliikkeessä suoraan, että hänelle on vaikea löytää kehyksiä, jotka sopisivat hänen suureen nenäänsä. Hänen vaimolleen oli sanottu, että "Miten noin kaunis nainen on ottanut noin ruman miehen?". Ystäväni kertoo, miten joku kiinalainen työkaveri kysyi häneltä suoraan "Oletko lihonnut?". Myös minun kiinalainen tuttavani on pariinkin otteeseen innoissaan todennut minun lihonneen. Siitä en ottanut itseeni, sillä olin samaa mieltä hänen kanssaan, että minun pitikin saada vähän lihaa luitteni päälle. Tosin pian tuli uusi kommentti: "Mutta älä vaan liho paljoa enempää, tyttäreni on läski".

Mutta takaisin suomalaiseen kaupunkikulttuuriin. Huomenna ajattelin eksyä ihmisten ilmoille, kun tänään olen saanut viettää päiväni yllättävän yksikseen. Ei niin, ettenkö nauttisi siitä. Minulle kuitenkin riittää huomenna se, että menen vaikka kaupunkiin kahville, katselen kahvikupin takaa ihmisiä, luen ehkä kirjaa. Helsinki on kyllä sinkkuihmiselle (sana, josta en oikein pidä) siitä kiva paikka, että näkemistä riittää ihan tarpeeksi. Kaupunki on riittävän suuri, muttei kuitenkaan liian. Olisi tietenkin mukavaa, jos joku tuttu olisi päivällä vapaalla ja voisi istua seuraksi.

Työkaverini on miettinyt minulle muuten sopivan miehen. Kiinnostuksen kohteet olisivat kuulemma samat. En ole itse asiassa ikinä ollut sokkotreffeillä, joten "huokaan helpotuksesta", että mies on tällä hetkellä toisella puolella maailmaa ja tulee vasta kesällä takaisin Suomeen. Mutta ehkä päädyn jossain vaiheessa virtuaalisille Facebook-treffeille. Kuka tietää.

Blogeja blogeja

Viikonloppuni alkoi vasta nyt lauantaina. Mukavaa, että taas on kaksi päivää vapaata peräkkäin.

Olen ehkä surkeimmista surkein ystävä tällä hetkellä, olen viime päivät keskittynyt totaalisesti omaan elämääni. Tosin olen tehnyt mielestäni tärkeitä asioita. Meneillään on toinen käännösteksti eräälle nettisivulle. Se liittyy maaliskuun lopussa Tampereella olevaan tapahtumaan. Onneksi aiheetkin ovat itseä kiinnostavia: kiinalainen uusi vuosi ja - yllätys yllätys - värit kiinalaisessa kulttuurissa. Sinivihreä paljastuukin kirjoituksessa kevään väriksi, joten ei ihme, että se inspiroi itseä tällä hetkellä harmaan sijaan.

Lisäksi olen aloittanut isovanhempieni sotakirjeenvaihdosta julkaistun kirjan lukemisen. Siihen uppoudun täysin. Jo aivan ensimmäisissä kirjeissä paljastuu suuri odotus sodan nopeasta loppumisesta. Että isoisäni pääsisi vaimonsa ja pienen poikansa luo viettämään sitä normaalia perhe-elämää. Olen itkeä tirautellut jo pariin otteeseen. Ei meillä nykyajan ihmisillä ole mitään käsitystä siitä, mitä on epävarmuus. Tuleeko seuraavaa kirjettä koskaan, vai sen sijaan vain tieto siitä, ettei toista enää ole.

Perustin blogin sukulaisilleni, jotta voisimme jakaa ajatuksiamme kirjasta. Blogi on vuorokauden aikana saanut jo lukuisia kirjoituksia ja kommentteja. Hienoa. Sukumme on tuotteliasta väkeä.

Muutoksen tuulia

Vasta kaksi päivää vapaastani kulunut, ja olen jo suoriutunut luetteloni "tehtävistä". Mitä ihmettä teen huomenna? No ei liene vaikeaa. Lepään. Olen vaan. Teen harjoituksia, rauhoitun. Ja sitten itseni tuntien menen kumminkin hakemaan sitä maalia..

Ateneumissa kävin vuoden sisällä nyt toistamiseen. Voisin surutta kuluttaa siellä koko päivän. Jokin kumma viehätysvoima niissä tauluissa on. Albert Edelfelt, Hugo Simberg, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt... Olen kovin hiljainen tyttö kun seison näiden mestareiden töiden äärellä. Tuntuu upealta saada katsoa livenä sellaisia tauluja, joita nuorena katsoin vain äidin taidekirjoista. Jalat eivät vain liiku eteenpäin. Yritän löytää vielä pienempiä yksityiskohtia, tai nähdä jotain vielä suurempaa. Välillä kriittisesti arvioin, että kyllä nämä mestaritkin tekevät virheitä, kun olen varma, että Kristuksen pitäisi seistä vähän enemmän taulun etualalla, jotta Magdalena (tai suomeksi Mataleena) todella katsoisi häntä tuossa suomalaisessa koivikkomaisemassa.. Mutta mikäpä minä olen arvioimaan, ei minun pensselistäni tuollaista jälkeä tulisi.

"Ei niin yllättäen" kuolema vierailee taulussa jos toisessa. Tuonelan joelta ei ole ainoastaan yhtä teosta. Joissakin tauluissa luurangot ovat osana ihmisten arkea, välillä käy viikatemies hakemassa perheen pienokaisen. Välillä istutaan veneessä lapsen ruumissaatossa, jossain taulussa kuolema vaeltaa uupuneen näköisenä hangessa. On paljon muunkinlaisia tauluja, mutta nämä jäävät helpoimmin mieleen. Ja tietenkin valoa tulviva Pariisin Luxembourgin puistossa, Haavoittunut enkeli, Kuningatar Blanka...

Puolentoista tunnin päästä sain revittyä itseni takaisin hyytävään pikkupakkaseen ja suuntasin kohti Suomenlinnaa. Lautalla tunsin kuuluvani vähemmistöön. Ympärillä puhuttiin ranskaa, venäjää, saksaa.. kukaan ei puhunut suomea. Juuri kun olimme kiinnittymässä rantaan, tuli viereeni hymyilevä nuori kiinatar. Kaivoin laukustani lehden, jota varasin lähtiessäni mukaani. Monikaan kiinalainen ei tiedä maan heikosta ihmisoikeustilanteesta, mutta tilanne on muuttumassa. Lehti kertoo Kiinan kommunistisen puolueen tekemistä rikoksista, sen olemassaolon alkupäivistä tähän päivään asti.

En ole pitkään aikaan kantanut lehtiä mukanani, mutta ymmärsin taas asian tärkeyden. Sain soperrettua jotakuinkin "Dui bu qi", joka tiettävästi tarkoittaa anteeksi, ja ojensin lehden hänelle. Nuori kiinatar katsoi lehteä, hänen ilmeensä kirkastui ja hän melkein huusi "Thank you veeery much, thank you soo much!" Takana seisovat jenkit yhtyivät hänen riemuunsa, vaikkeivät varmasti ymmärtäneet mistä oli kyse. Nainen mitä ilmeisimmin tunsi lehden ja oli kuullut siitä, muttei selvästikään ollut saanut sitä käsiinsä mistään. Olin melkeinpä hämmentynyt hänen innostuksestaan. Lupasin itselleni pitäväni lehtiä mukanani useammin.

Käännyin lautalta oikealle, kun koko muu lautallinen jatkoi äänekkäästi soristen suoraan. Sain kuvata aivan rauhassa, ylhäisessä yksinäisyydessäni. Suomenlinnan valo oli upea. Sekin teki hiljaiseksi. Teki kyllä se jäätävä viimakin.. Välillä oli melkein vaikeuksia pitää kameran jalustasta kunnolla kiinni. Sormetkin olivat jäässä. Välillä joku muukin yksinäinen kuvaaja tallusti vastaan. Hekään eivät nähtävästi viihtyneet ihmismassassa. Jossain vaiheessa tuli kyllä outo fiilis siitä, etten huomaisi ajan kulua, eikä lauttoja jostain syystä enää menisikään. Tai että olisin jossain aivan toisessa aikaulottuvuudessa muihin nähden, eikä lauttoja oikeasti olisi olemassakaan.

Kun pääsin takaisin kauppatorille, tuli taas outo olo. Tajusin, etten voikaan enää halutessani kääntyä lautalta oikealle, jos haluaisin käydä tapaamassa ystävääni. Minulla ei varsinaisesti ole enää asiaa Katajanokalle. Siellä asunut ystäväni muutti tänään Punavuoreen. Täytyy myöntää, että jotenkin haikeaa. Katajanokan Jugend-taloissa on jotain. Hän vieläpä asui Munkkiniemen kreivin vanhassa makuuhuoneessa. Tai no, ei varsinaisen kreivin, mutta häntä näytelleen Leif Wagerin. Olemme tunteneet vasta puoli vuotta, mutta minulle hän on asunut siellä aina. Eikä hän missään muualla Helsingissä asunut olekaan. Niin ihmisten elämä muuttuu.

Töissä pomomme piti jonkinlaisen tilannekatsauksen vuoden vaihteessa. Hän kysyi mikä ihmisen elämässä johtaa muutokseen. Kaikki olivat hiljaa. Kukaan ei sanonut mitään. Rikoin lopulta hiljaisuuden ja sanoin, että tyytymättömyys johonkin tilanteeseen. Pomo oli hetken hiljaa, aivan kuin olisi tajunnut, että ehkä tuokin taitaa olla ihan tyydyttävä vastaus. Hän ei kuitenkaan kommentoinut, vaan sanoi: kriisi. Kriisi johtaa muutokseen. En enää avannut suutani. Olen samaa mieltä, että kriisin on pakko johtaa muutokseen, mutta toivon todella, että voisin muuttua ilman kriisejäkin.

Ja että jos haluan elämääni muutosta, en ole välttämättä aina kriisissä.

Väriterapiaa

Jipppiiii. Nyt se sitten alkoi, neljän päivän vapaa. Lentojen kallistumisen takia en lähdekään kastetilaisuuteen, vaan jään tänne. Toisaalta TODELLA tarvitsen omaa rauhaa juuri nyt.

Vapaan kunniaksi otin kuitenkin "töitä kotiin". Valon myötä on vanha seinän väri (Nepalin harmaa) alkanut tuntua tunkkaiselta, tarvitsen jotain heleämpää. Olen alkanut haaveilla veden sinisestä. Sävyä en tarkkaan osaa määritellä. Mutta päässäni se on. Itse maaleja en ole vielä hankkinut, mutta väriliuskoja kyllä. Liuskoja kauan verrattuani löysin kaksi aika kaunista sinistä, joissa on aavistus vihreää.

Enempää en tässä jaksakaan pohtia. Olen vain tyytyväinen täydelliseen vapauteeni. Näiden neljän päivän aikana käyn ehkä: a) Ateneumissa ihailemassa vanhoja mestariteoksia b) Suomenlinnassa c) elokuvissa d) ostoksilla.. Jos aikaa ja intoa riittää, teen kaiken edellä mainitun.

Rakkautta vain

Väsymys painaa raajoja kuin lyijy. Nyt se alkaa tuntua. Se, ettei kuukauteen ole ollut kahta päivää vapaata peräkkäin. Ja tähän kuukauteen mahtuu vielä se pitkä viikko, jolloin kaikki olimme 48,5 tuntia töissä. Inventoimme tuolloin lauantaina 10 tuntia ja sunnuntaina 12 tuntia. Tänään olin vielä viisi tuntia osastollamme yksin, ennenkuin seuraavat kaksi tulivat. Antaisin melkein mitä vain, ettei huomenna tarvitsisi mennä töihin. Ensi viikonloppuna saapuvaa neljän päivän vapaata odotan jonkin verran.. sanoisinko.

Ainiin mikä vapaa-aika? Pitikö minun puhua jostain sellaisesta? Suunnittelin jopa lähteväni tänään leffaan. Minulla on kaksi töistä saatua ilmaislippua. Vaikka olenkin parillekin ihmiselle (niin, miehelle) puhunut, että voisin tarjota leffaillan, olin tänään ihan menossa jo yksin. Itsekkäästi ajattelin, että munhan tulee nähtyä nyt kaksi elokuvaa. Mutta kotiin päästyäni ja finnkinon leffavalikoimaa selatessani en kerta kaikkiaan saanut lähdettyä. Menin sänkyyn hetkeksi. Suljin silmät ja taisin vähän nukahtaakin. Myöhemmin tajusin, että tänäänhän tulee maikkariltakin katsottavaa. Rakkautta vain on sellainen hyvän olon elokuva, ettei minun tarvitse lähteä yhtään minnekään. Sitä katsoessa ei tarvitse ajatella, ja saa nauraakin aika makeasti. Sitä paitsi myönnän kuin myönnänkin olevani sen verran romantikko, että elokuva uppoaa..

Tajuan istuvani jälleen kirjoittamassa. En tule vastaisuudessa kirjoittamaan joka päivä, mutta näin alkuun sitä on enemmän innoissaan. Tiedän jo, miten pikkuhiljaa intoni laantuu, samoin kävi myspace-sivun ja supersuositun naamakirjan kanssa. Tämä on niistä luonnollisesti kaikkein eniten "omaa itseä", tätä voi kirjoittaa täysin omalla tavallaan. Toisilla sivuilla on selkeästi tietyt puitteet, joiden rajoissa pitää toimia. Ystäväpiiri on niissä laajempi, mutta se myös väsyttää eniten. En edes tiennyt tuntevani yli sata ihmistä.. Mutta niin se vain on, että tunnen. Ja tunnen toki enemmänkin. Se vasta rasittavaa olisi, jos kaikki tuntemani ihmiset olisivat ystävinäni myös Facebookissa. Ainakin luulisin. Mitä siitä nyt tulisi.

Mutta täytyy sanoa, että naamakirjasta on ollut iloakin paljon. Kaikkein hienointa oli se, että löysin sitä kautta vanhat lapsuudenystäväni, ja päädyimme yhdessä kahville eräänä iltana ennen joulua. Kaksosia olin nähnyt viimeksi yli 25 vuotta sitten ja kolmatta ystäväänikin yli 18 vuotta sitten! On se nykytekniikka merkillistä. Siellä me istuimme, Espan kahvilassa, ja nauroimme välillä vedet silmissä. He tuntuivat niin tutuilta. Kolme ja puoli tuntia meni kuin siivillä.

Välillä mesetän erään myspacestä löytämäni ihmisen kanssa, häntä en edes ole ikinä nähnyt. Olemme pitäneet yhteyttä muistaakseni syyskuusta asti. Hän on monesti saanut minut nauramaan - niin ikään vedet silmissä - kommenteillaan. Ihan livenä, ja keskellä yötä. Jos aloitamme keskustelun, se yleensä venyy tunneiksi. Älkää kysykö miksemme koskaan ole nähneet toisiamme. Minä en aina edes osaa sanoa, onko hän oikeasti olemassa. Sen tiedän, että asumme runsaan 10 km päässä toisistamme, tiedän myös miltä hänen uusi asuntonsa näyttää. Tiedän paljon muutakin.

Olemme maispeisystäväni kanssa "puhuneet", että lähdemme Amerikkaan ensi kesänä. Reitinkin tiedän suurinpiirtein. Hänellä on tapana mennä sinne kuukaudeksi joka vuosi. Toimisi reissulla matkaoppaanani. Olemme laskeneet siitäkin leikkiä, että ehkä tapaamme sitten vasta lentokentällä. Matkasta saattaa tulla mielenkiintoinen. Jos sinne asti joskus pääsemme. Ennen sitä meidän ehkä täytyy kuitenkin käydä kaatamassa kahvilassa pari kukkavaasia ja syöttämässä sorsia Espan puistossa.

Minulla on sauna jälleen päällä. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa kattava artikkeli erinäisistä kiintymyksistäni.

Asemat

Kun on aina vain yksi vapaapäivä - ilman toista, joka seuraa heti perään, tuntuu vapaa kovin lyhyeltä. Nenäni laitoin ulkoilmaan tänään heti aamulla, silloin aurinko ei vielä paistanut. Mukanani oli kamera ja jalusta.

Mutta kun on paljon kuvannut samassa maastossa, eikä vallitseva valokaan anna mitään uutta, ei vain jaksa inspiroitua. Peltoja peltojen perään, sama epämääräinen taivas, vähän lunta siellä täällä. Aika harmaata. Muutamaan kohtaan jokeen oli jää tehnyt hienoja kuvioita. Mutta niitä olen ennenkin kuvannut. Otin pari epämääräistä otosta ja tulin takaisin kotiin. Poistin ne kamerasta edes katsomatta niitä koneellani.

Kun aurinko sitten iltapäivällä paistoi, olin aikeissa lähteä huoltoasemalle ostoksille. Ennen kuin ehdin lähteä, eräs ystäväni soitti, että tulisivat toisen ystäväni kanssa käymään. Olisivat paikalla puolen tunnin päästä. Päätin siirtää menoni iltaan. Tunnin ja vartin päästä kaksikko oli pizzojen kanssa ovellani. En suinkaan tuijottanut kelloa, vaan puhelun soittanut kaveri ilmoitti tarkistaneensa ajan puhelimestaan. Samaan syssyyn sain kuulla, että luonani tuoksui hedelmäkarkki. Kun en myöntänyt hedelmäkarkkia syöneeni, tuoksu olikin ehkä "tyttötuoksu" ja johtui varmaankin siitä, että täällä asuu "tyttö".

Nyt on pari käytännön asiaa hoidettu. Koneessani on tällä hetkellä sekä polttava cd-asema, että dvd-asema. Sain ne veljeltäni viimeksi kun kävin marraskuussa Pohjanmaalla. Kaikista hienoista sähköpostitse saamistani neuvoista huolimatta en onnistunut itse niiden asennuksessa. Ystävä pyöri koneen vieressä hetken, höpötti tyypilliseen tapaansa samaan aikaan muuta, ja siinäpä se. Asemat oli asennettu. Näin se olisi pitänyt mennä alun alkaenkin. Kiitos ystävistä.

Olen tähän mennessä antanut lukuoikeuden blogiini jo kolmelle ihmiselle. Se on kovin huima vauhti edetä, yksi ihminen per päivä. En oleta kenenkään käyvän täällä lueskelemassa jatkuvasti, mutta tuntuu turhalta ihan itselleenkään vain kirjoittaa. Tekstini ei varmastikaan ole kaikkein viihdyttävintä, sen ihmeellisempää kuin kukaan muukaan kirjoittaisi, mutta ainahan voi hyppiä ja lukea vain sieltä täältä. Tai olla lukematta kokonaan. Vapaa valinta.

Vanhemmillani oli tänään tapaaminen sisarusten kesken. Isovanhempieni sota-ajan kirjeenvaihdosta julkaistu yli 600-sivuinen kirja on nyt heillä. Ja me lapsenlapsetkin saamme omat painoksemme. Olen miettinyt sitä kirjaa usein. Nyt se on vajaan viikon päästä käsissäni.

Tuskin maltan odottaa. Noin 1260 kirjettä viiden sotavuoden ajalta, 370 valokuvaa. Kirjoittajina omat isovanhemmat, jotka itse vielä muistan! Sodan aikana paljon alle kolmekymppisiä. Siis aivan lapsia. Se tulee olemaan kiinnostavampaa kuin mikään elokuva tai mikään tähän asti lukemani romaani. Ei haittaa vaikka tulen varmasti liikuttumaan, sillä olen itkenyt jo kuullessani pätkiä kirjeistä.

Ne pienet ajatukset

Aloitan pienesti. Ihan vain itselleni. Blogiani ei tässä vaiheessa pääse lukemaan kukaan muu. Se tekee olon rauhaisaksi. Kun viimein löysin pienen linkin, jonka takaa blogin pystyi "piilottamaan" tavalla, ettei se näy profillissani, sujuu kirjoittaminenkin paremmin. Ajatus mietteitteni julkaisemisesta edes yhdelle ihmiselle tässä vaiheessa saa aikaan täydellisen lamaannuksen.

En ole koskaan käynyt lukemassa kenenkään blogeja. Päätin, etten käykään. Ainoa johon annan itselleni luvan jäädä koukkuun, on serkkuni pitämä blogi. Meidän blogimme kuitenkin poikkeavat aihepiireiltään varmasti sen verran toisistaan, etten saa liikoja vaikutteita. En halua huomata sanovani itselleni "näin se blogi siis pitäisi kirjoittaa".

Joku aina silloin tällöin kysyy hassun kysymyksen: "Mitä oikein teet vapaa-aikanasi?" Siihen monesti tuntuu liittyvän lisäoletuksena seuraava ajatus: "Mitä oikein teet vapaa-aikanasi - sinä, jolla ei ole perhettä eikä miestä - sinä, joka asut yksin"

Tekisi mieli jotenkin vastata rennosti, ikään kuin lonkalta, luettelolla erinäisiä hienoja harrastuksia. Se kuulostaisi siltä, että yksin elävän arki olisi täynnä puuhastelua. Mutta joka kerta sitä menee yhtä sanattomaksi. Niin.. mitäpä minä teen. "Enpä oikeastaan mitään erikoista.. " kuulostaapa todella tylsältä vastaukselta.

Mutta miten osaan selittää sen, että tuo "ei mikään erikoinen" täyttää elämäni silti ihan kiitettävästi. Ja jää vielä ihan hyvä olokin. Olen elänyt elämääni enemmän tai vähemmän yksin kahdeksan vuotta, eikä minun ole oikeastaan tarvinnut koskaan miettiä miltä elämäni tekemiset kuulostavat jonkun korvaan.

Ehkä tällä kirjoittamisella selvitän samalla itselleni, teenkö elämässäni ylipäätään mitään. Ja miltä se näyttää kirjoitettuna.