Hiljennyn blogin pitämisessä näin ennen joulua ja jatkan joskus ensi vuoden puolella. Toivotan kaikille sukulaisille ja blogiani lukeville oikein hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Erityiskiitos lähtee äidin puolen sukulaisille hienosta joulupaketista, joka vieläkin lämmittää mieltä. Myös serkkutytölle Poriin terkkuja ja hyvää joulua koko perheelle, näin vastavuoroisesti!
Jouluaaton vietämme kahdestaan miehen kanssa, joulupäivänä olemme anopin luona, jolloin seuraamme liittyvät mieheni pojat. Tapaninpäivänä lähdemme koko konkkaronkka hakemaan ystävääni lentoasemalta. Toivon, ettei hän lyhyen vierailunsa aikana ole aivan sekaisin aikaerosta. No, työnsä puolesta hän on kuitenkin tottunut matkailija.
Ainiin, ja jos joku tuttu kuuntelee radio Suomea jouluaattona seitsemän jälkeen, niin pitäkää korvat höröllä. Piti itsekin laittaa pieni tervehdys ulkosuomalaisille tarkoitettuun ohjelmaan.
Jouluisia kuvia on ihan tarpeeksi viime kirjoituksissa ollut, joten tällä kertaa en lataile mitään.
Viettäkää rauhaisa joulu!
maanantaina, joulukuuta 21, 2009
perjantaina, joulukuuta 18, 2009
Kuvia Le Vieux-Sainte-Rosesta
Tässä muutama talvinen kuva tältä päivältä. Pakkasta oli aamupäivällä vielä yli viisitoista astetta. Aurinko on kuitenkin nyt keskipäivällä yhtä korkealla kuin Suomessa helmikuun 26. päivä. Eli ulkona on hyvinkin kirkasta.
Suklaapuodin nimi on Chocolune (suklaakuu).
Suklaapuodin nimi on Chocolune (suklaakuu).
torstaina, joulukuuta 17, 2009
Kaipuu suomalaiseen kielikylpyyn
Jonkin aikaa sitten kirjoitin, että pahin Suomi-kaipuu on selätetty. Edelleenkään ei tunnu siltä, että pitäisi päästä Suomeen, mutta kieltä on ikävä. Omaa kieltä, jolla ilmaista asioita, jota ymmärtää täydellisesti.
Eräänä iltana tässä iski melkeinpä kiukku ainaista Québecin ranskaa kohtaan ja itkeä vollotin illalla sängyssä miehelleni, että en jaksa sitä, etten vieläkään ymmärrä kaikkea. Olimme katsoneet paikallista stand-up komiikkaa televisiosta, ja kaikilla yleisössä sekä miehelläni kotisohvalla oli niii-in mukavaa... kaikilla paitsi minulla. Reilusti yli puolet tekstistä meni toisesta korvasta ulos - ilman että pään sisällä tapahtui minkäänlaista prosessointia. Sanoin, että on se nyt kumma kun en vieläkään mitään ymmärrä, vaikka puoli vuotta olen täällä jo asunut, ja kuitenkin minun pitäisi ranskaa osata.
No, mieheni lohdutti että "älä missään nimessä nyt pidä paikallista stand-up komiikkaa mittapuuna kielen ymmärtämisessä". Hänenkin pitää keskittyä, sellaista vauhtia koomikoiden puhe tulee ulos suusta. Oli asia miten oli, tajusin vain sillä hetkellä, että olen turhaan yrittänyt liikaa taiteilla ranskaksi. Tuntenut huonoa omaatuntoa kun en jatkuvasti kehitä ranskaani, lue enemmän, yritä oppia enemmän. Kun tosiasia on kuitenkin se, että ihminen tarvitsee omaa kieltään välillä. Ihan vain tunteakseen itsensä ymmärretyksi ja tuntevansa, että ymmärtää. Myös siksi, ettei kadota sitä ainoaa omaa äidinkieltään, joka kyllä yllättävän äkkiä alkaa kärsiä, ainakin minulla. Välillä huomaan, etten saa päähäni ihan tavallisia suomalaisia sanoja.
Etenkin kirjoja minulla on ikävä, suomenkielisiä kirjoja. Lukisin mitä vain! Mutta myös suomenkielisiä uutisia, suomenkielistä radiota. Oli aivan ihmeen outoa, kun eräänä päivänä kuuntelin nettiradiosta suomenkielistä kanavaa. Hiphei, kaikki oli selkeää ja ymmärrettävää.
Pitänee myös tehdä keikka Montrealin suomenkieliseen kirjastoon, joka sijaitsee suomalaisen kirkon yhteydessä. Eikä kuulemma ole kirkollinen kirjasto. Tuntuu vain joskus siltä, että kirjojen takaisin vieminen on liian vaivan takana täältä toiselta saarelta. Pelkään, että kirjat jäävät hyllyyn pidemmäksi aikaa.
Toinen asia johon välillä ajoittain kypsyn, on se tunne, ettei ole hyödyksi. Ei ainoastaan se raha, joka jää tienaamatta, vaan se tunne siitä, ettei... no niin... ole hyödyksi. Eilen tein kuitenkin sen ratkaisun, että otin sähköpostitse yhteyttä kaupungin vapaaehtoistyön keskukseen ja kyselin voisinko tulla käymään. Tekevät kaikenlaista vapaaehtoistyötä, osittain sitä mitä joskus olen tehnyt Suomessakin: auttanut vanhuksia ja vammaisia esim. terveyskeskuskäynneillä tai kauppareissuilla. Joskus ollut seurana kotona. Oli minulla pieni dysfasiasta kärsinyt poikakin, jota kerran viikossa vein terapiaan päiväkodista.
Jotain tuon tapaista voisin tehdä nytkin. Lisäksi tuo vapaaehtoiskeskus keskittyy laajemmaltikin erilaisiin vapaaehtoistehtäviin, kun Suomessa tein tuota vain vammaisavustuskeskuksen kautta. Katsotaan saanko vastausta.
No, pian on joulu ja se tapaninpäivä, jolloin saan vieraan Suomesta. Ah ihanaa, neljän päivän ajan saan puhua suomea! Meillä onkin paljon keskusteltavaa, uskon että tulee valvottua myöhään yöhön.
Jotain paikallista vielä lopuksi. Montreal päätti tässä jokin aika sitten, ettei enää auraa Outremont-nimisen kaupunginosan katuja perjantai-illasta lauantai-iltaan. Tuona aikana on juutalaisten sapatti, ja kaupunginosassa on paljon vanhoillisia hassidismi-juutalaisia. He eivät voi siirtää autojaan sapatin aikana. Kaupunginosan muut asukkaat ovat asiasta hieman käärmeissään, kun pitäisi sitä nyt autoilla jonnekin päästä myös lauantaina.
Jossakin tätä kutsuttiin "déneigement (lumenluonti) raisonnable":ksi, erään lakipykälän mukaan. Tuo lakipykälä, eli "accommodement raisonnable (kohtuullinen mukauttaminen)" liittyy uskonnonvapauteen ja sillä pyritään estämään syrjiminen ihmisen uskonnon vuoksi.
Juutalaiset ovat ennenkin täällä saaneet haloota aikaiseksi. Paikallinen NMKY joutui jokunen vuosi sitten peittämään ikkunansa, koska kadulle näkyi shortseissa ja t-paidoissa kuntosalilla olevia naishenkilöitä. Ihmiset olivat kiukkuisia, sillä heidän mielestään juutalaismiehet voisivat yksinkertaisesti katsoa muualle, jos eivät halua nähdä vähäpukeisia naisia. Muistan myös taannoisen keskustelun, jota käytiin mediassa, kun eräs mies ei ollut suostunut ottamaan autokoulutunteja naisopettajalta. Ministereitä myöten ihmiset kiehuivat, että missä menee kohtuullisen mukauttamisen raja. Että Kanada ja Québec ovat yrittäneet ymmärtää ihan tarpeeksi.
No, se siitä, enempää kantaa ottamatta. Aurinko paistaa ja pakkasta on parisenkymmentä astetta. Jos iltapäivällä pakkanen edes hieman laantuu, ajattelin ottaa kamerani ja käväistä Vieux St-Rosessa ottamassa vähän talvisia kuvia. Mikäli saan aikaiseksi, lisään kuvia tähän myöhemmin.
Eräänä iltana tässä iski melkeinpä kiukku ainaista Québecin ranskaa kohtaan ja itkeä vollotin illalla sängyssä miehelleni, että en jaksa sitä, etten vieläkään ymmärrä kaikkea. Olimme katsoneet paikallista stand-up komiikkaa televisiosta, ja kaikilla yleisössä sekä miehelläni kotisohvalla oli niii-in mukavaa... kaikilla paitsi minulla. Reilusti yli puolet tekstistä meni toisesta korvasta ulos - ilman että pään sisällä tapahtui minkäänlaista prosessointia. Sanoin, että on se nyt kumma kun en vieläkään mitään ymmärrä, vaikka puoli vuotta olen täällä jo asunut, ja kuitenkin minun pitäisi ranskaa osata.
No, mieheni lohdutti että "älä missään nimessä nyt pidä paikallista stand-up komiikkaa mittapuuna kielen ymmärtämisessä". Hänenkin pitää keskittyä, sellaista vauhtia koomikoiden puhe tulee ulos suusta. Oli asia miten oli, tajusin vain sillä hetkellä, että olen turhaan yrittänyt liikaa taiteilla ranskaksi. Tuntenut huonoa omaatuntoa kun en jatkuvasti kehitä ranskaani, lue enemmän, yritä oppia enemmän. Kun tosiasia on kuitenkin se, että ihminen tarvitsee omaa kieltään välillä. Ihan vain tunteakseen itsensä ymmärretyksi ja tuntevansa, että ymmärtää. Myös siksi, ettei kadota sitä ainoaa omaa äidinkieltään, joka kyllä yllättävän äkkiä alkaa kärsiä, ainakin minulla. Välillä huomaan, etten saa päähäni ihan tavallisia suomalaisia sanoja.
Etenkin kirjoja minulla on ikävä, suomenkielisiä kirjoja. Lukisin mitä vain! Mutta myös suomenkielisiä uutisia, suomenkielistä radiota. Oli aivan ihmeen outoa, kun eräänä päivänä kuuntelin nettiradiosta suomenkielistä kanavaa. Hiphei, kaikki oli selkeää ja ymmärrettävää.
Pitänee myös tehdä keikka Montrealin suomenkieliseen kirjastoon, joka sijaitsee suomalaisen kirkon yhteydessä. Eikä kuulemma ole kirkollinen kirjasto. Tuntuu vain joskus siltä, että kirjojen takaisin vieminen on liian vaivan takana täältä toiselta saarelta. Pelkään, että kirjat jäävät hyllyyn pidemmäksi aikaa.
Toinen asia johon välillä ajoittain kypsyn, on se tunne, ettei ole hyödyksi. Ei ainoastaan se raha, joka jää tienaamatta, vaan se tunne siitä, ettei... no niin... ole hyödyksi. Eilen tein kuitenkin sen ratkaisun, että otin sähköpostitse yhteyttä kaupungin vapaaehtoistyön keskukseen ja kyselin voisinko tulla käymään. Tekevät kaikenlaista vapaaehtoistyötä, osittain sitä mitä joskus olen tehnyt Suomessakin: auttanut vanhuksia ja vammaisia esim. terveyskeskuskäynneillä tai kauppareissuilla. Joskus ollut seurana kotona. Oli minulla pieni dysfasiasta kärsinyt poikakin, jota kerran viikossa vein terapiaan päiväkodista.
Jotain tuon tapaista voisin tehdä nytkin. Lisäksi tuo vapaaehtoiskeskus keskittyy laajemmaltikin erilaisiin vapaaehtoistehtäviin, kun Suomessa tein tuota vain vammaisavustuskeskuksen kautta. Katsotaan saanko vastausta.
No, pian on joulu ja se tapaninpäivä, jolloin saan vieraan Suomesta. Ah ihanaa, neljän päivän ajan saan puhua suomea! Meillä onkin paljon keskusteltavaa, uskon että tulee valvottua myöhään yöhön.
Jotain paikallista vielä lopuksi. Montreal päätti tässä jokin aika sitten, ettei enää auraa Outremont-nimisen kaupunginosan katuja perjantai-illasta lauantai-iltaan. Tuona aikana on juutalaisten sapatti, ja kaupunginosassa on paljon vanhoillisia hassidismi-juutalaisia. He eivät voi siirtää autojaan sapatin aikana. Kaupunginosan muut asukkaat ovat asiasta hieman käärmeissään, kun pitäisi sitä nyt autoilla jonnekin päästä myös lauantaina.
Jossakin tätä kutsuttiin "déneigement (lumenluonti) raisonnable":ksi, erään lakipykälän mukaan. Tuo lakipykälä, eli "accommodement raisonnable (kohtuullinen mukauttaminen)" liittyy uskonnonvapauteen ja sillä pyritään estämään syrjiminen ihmisen uskonnon vuoksi.
Juutalaiset ovat ennenkin täällä saaneet haloota aikaiseksi. Paikallinen NMKY joutui jokunen vuosi sitten peittämään ikkunansa, koska kadulle näkyi shortseissa ja t-paidoissa kuntosalilla olevia naishenkilöitä. Ihmiset olivat kiukkuisia, sillä heidän mielestään juutalaismiehet voisivat yksinkertaisesti katsoa muualle, jos eivät halua nähdä vähäpukeisia naisia. Muistan myös taannoisen keskustelun, jota käytiin mediassa, kun eräs mies ei ollut suostunut ottamaan autokoulutunteja naisopettajalta. Ministereitä myöten ihmiset kiehuivat, että missä menee kohtuullisen mukauttamisen raja. Että Kanada ja Québec ovat yrittäneet ymmärtää ihan tarpeeksi.
No, se siitä, enempää kantaa ottamatta. Aurinko paistaa ja pakkasta on parisenkymmentä astetta. Jos iltapäivällä pakkanen edes hieman laantuu, ajattelin ottaa kamerani ja käväistä Vieux St-Rosessa ottamassa vähän talvisia kuvia. Mikäli saan aikaiseksi, lisään kuvia tähän myöhemmin.
maanantaina, joulukuuta 14, 2009
Aika ennen ja jälkeen Marian
Viikonloppu meni jälleen nopeasti, tällä kertaa siis mm. pipareita leipoen. Googletin paikallisen "pain d'épices"-ohjeen ja niissä melkein kaikissa piparkakkutaikinaan laitettiin melassia. Löysin lauantaina sitä lähikaupasta. Joudun tosin turvautumaan toiseen asiakkaaseen, selittäen että tulen Suomesta eikä ole hajuakaan missä melassi on, tai minkä näköistä tuotetta pitäisi etsiä. Löytyihän se, hän tiesi heti kävellä oikeaan paikkaan. Tuote oli taas aivan eri hyllyssä kuin muut leivontaan käytettävät ainekset.
Toinen ostamani elintarvike oli cassonade, joka tietääkseni on fariinisokeria. Sillä korvasin Paraisten piparkakkuohjeen sokerin. Melassin ja cassonaden yhdistelmällä sain aikaan kutakuinkin samanmakuisen piparitaikinan, johon kotona olen tottunut. Melassi muistuttaa koto-Suomen siirappia, eli on paksua tummaa nestettä, paljon jämäkämpää kuin vaahterasiirappi. Netistä löytyi myös jonkun suomalaisen mielipide, että melassissa on outo sivumaku, mutta itse en sellaista kyllä huomannut. Tai sitten en vain ole syönyt elämässäni tarpeeksi joulupipareita.
Lapset olivat hyvin hengessä mukana, eikä heille ollut ensimmäinen kerta, jolloin käyttivät piparimuotteja. Vanhempi osasi ainakin heti asettaa muotin mahdollisimman reunaan taikinaa. He hehkuttivat myös suureen ääneen tietävänsä, että jäljelle jäänyt taikina kaulitaan uudelleen. Joulupiparit eivät siis olleet mitään uutta ja ihmeellistä Quebecin taivaan alla.
Olin printannut valmiiksi internetistä löytämäni tonttumuotit, sellaiset joita pienenä koulussakin punaisesta kartongista leikattiin. Tiedättehän, sivuprofiili tontusta joka hiipii lyhdyn kanssa. Ajattelin, että voisimme ostaa meillekin punaista kartonkia ja tehdä omia koristeita. No, pojat löysivät heti tullessaan printatut paperit, jotka näyttivät heidän silmissään ihan värityskirjan sivulta ja niin sitten viikonloppua myöten printattiin yhä useampia tonttuja "tällä kertaa äidille, tällä kertaa isoäidille, isoisälle" jne.. Eipähän meidänkään tarvitse sitten enää ostaa sitä kartonkia...
Kuuntelin myös sivukorvalla poikien keskustelua. Pienempi oli löytänyt vanhan piirustuksensa jostain laatikon perältä. (Jälleen vapaa käännös:) "Tää on tosi vanha piirustus" "No ei se nyt niin vanha ole" "No onhan, mä oon piirtänyt tän ennen kun tunsin edes Mariaa". Nimenomaan pienempi alkaa selvästi jo sekoittaa milloin olemme alkaneet yhteiselomme. Hänestä näyttää tuntuvan, että olemme olleet yhdessä ikuisuuden.
Niin no, jos palaan jouluaiheeseen, tiesittekin varmasti, että täällä joulupukki tulee aaton ja joulupäivän välisen yön aikana. Hänelle jätetään lasillinen maitoa ja pipareita, koska pukki tekee kovasti töitä. Joulupukki asuu myös Pohjoisnavalla. En tiedä voinko alkaa aivopestä heitä toiseen totuuteen.
Mikä on jotenkin mukavaa on se, että täällä näytetään jouluaiheisia elokuvia ja piirrettyjä miltei joka ilta jo kaksi viikkoa ennen joulua. Toisin kuin ne väkisin kaupassa kuunneltavat joululaulut, se ei haittaa minua ollenkaan. On jotenkin suloista, että on mahdollisuus nähdä niitä tuttuja ohjelmia pidemmällä aikavälillä kuin mitä Suomessa aattopäivänä ehtii. Eilen jäimme kahdestaan töllöttämään Polar express-lastenelokuvaa.
Joulukoristeita meillä alkaa olla ihan riittävästi (no huh!). Tässä kuva kirjahyllystämme. Pitihän lasten saada kummankin joulusukka, jonne jouluna ilmestyy jotain pientä. Pähkinänsärkijä-nuket olivat myös must.
Toinen ostamani elintarvike oli cassonade, joka tietääkseni on fariinisokeria. Sillä korvasin Paraisten piparkakkuohjeen sokerin. Melassin ja cassonaden yhdistelmällä sain aikaan kutakuinkin samanmakuisen piparitaikinan, johon kotona olen tottunut. Melassi muistuttaa koto-Suomen siirappia, eli on paksua tummaa nestettä, paljon jämäkämpää kuin vaahterasiirappi. Netistä löytyi myös jonkun suomalaisen mielipide, että melassissa on outo sivumaku, mutta itse en sellaista kyllä huomannut. Tai sitten en vain ole syönyt elämässäni tarpeeksi joulupipareita.
Lapset olivat hyvin hengessä mukana, eikä heille ollut ensimmäinen kerta, jolloin käyttivät piparimuotteja. Vanhempi osasi ainakin heti asettaa muotin mahdollisimman reunaan taikinaa. He hehkuttivat myös suureen ääneen tietävänsä, että jäljelle jäänyt taikina kaulitaan uudelleen. Joulupiparit eivät siis olleet mitään uutta ja ihmeellistä Quebecin taivaan alla.
Olin printannut valmiiksi internetistä löytämäni tonttumuotit, sellaiset joita pienenä koulussakin punaisesta kartongista leikattiin. Tiedättehän, sivuprofiili tontusta joka hiipii lyhdyn kanssa. Ajattelin, että voisimme ostaa meillekin punaista kartonkia ja tehdä omia koristeita. No, pojat löysivät heti tullessaan printatut paperit, jotka näyttivät heidän silmissään ihan värityskirjan sivulta ja niin sitten viikonloppua myöten printattiin yhä useampia tonttuja "tällä kertaa äidille, tällä kertaa isoäidille, isoisälle" jne.. Eipähän meidänkään tarvitse sitten enää ostaa sitä kartonkia...
Kuuntelin myös sivukorvalla poikien keskustelua. Pienempi oli löytänyt vanhan piirustuksensa jostain laatikon perältä. (Jälleen vapaa käännös:) "Tää on tosi vanha piirustus" "No ei se nyt niin vanha ole" "No onhan, mä oon piirtänyt tän ennen kun tunsin edes Mariaa". Nimenomaan pienempi alkaa selvästi jo sekoittaa milloin olemme alkaneet yhteiselomme. Hänestä näyttää tuntuvan, että olemme olleet yhdessä ikuisuuden.
Niin no, jos palaan jouluaiheeseen, tiesittekin varmasti, että täällä joulupukki tulee aaton ja joulupäivän välisen yön aikana. Hänelle jätetään lasillinen maitoa ja pipareita, koska pukki tekee kovasti töitä. Joulupukki asuu myös Pohjoisnavalla. En tiedä voinko alkaa aivopestä heitä toiseen totuuteen.
Mikä on jotenkin mukavaa on se, että täällä näytetään jouluaiheisia elokuvia ja piirrettyjä miltei joka ilta jo kaksi viikkoa ennen joulua. Toisin kuin ne väkisin kaupassa kuunneltavat joululaulut, se ei haittaa minua ollenkaan. On jotenkin suloista, että on mahdollisuus nähdä niitä tuttuja ohjelmia pidemmällä aikavälillä kuin mitä Suomessa aattopäivänä ehtii. Eilen jäimme kahdestaan töllöttämään Polar express-lastenelokuvaa.
Joulukoristeita meillä alkaa olla ihan riittävästi (no huh!). Tässä kuva kirjahyllystämme. Pitihän lasten saada kummankin joulusukka, jonne jouluna ilmestyy jotain pientä. Pähkinänsärkijä-nuket olivat myös must.
torstaina, joulukuuta 10, 2009
Myrskyn jälkeen missattu olympiatuli
Lumimyrskyn jälkeen tosiaan on poutasää, vaikka vieläkin kyllä tuulee kovasti. Lunta tuli eilisen päivän aikana ihan kiitettävästi. Olin tänään Lavalin ostoskeskuksessa ja housun lahkeet olivat märät polviin asti pysäkille pyrkimisen seurauksena. Lunta oli metrien kasoissa aura-auton jäljiltä ja oli aikamoista temppuilua kiivetä matalampienkin tienvarsikasojen yli. Samalla kun piti väistellä syviä vesilätäköitä, joiksi tien lumi oli sulanut. Tätä se sitten on näköjään. Eikä tämä lumimäärä kertasateena ollut edes pahimmasta päästä. Enemmän on varmasti vielä tiedossa pitkin talvea.
Auringon paistaessa maisemat olivat kuitenkin todella kauniit. Tuli ihan jouluinen fiilis. Parin kilometrin päässä käymästäni paikasta olisi ollut mahdollisuus nähdä olympiatuli, joka tänä vuonna kiertää siis vain Kanadassa. Tänään oli Montrealin ja Lavalin vuoro. Punnitsin miten kovasti kyseisen tulen haluan nähdä, ja päätin skipata elämäni ehkä ainoan tilaisuuden nähdä se livenä. En edes tiennyt olisinko päässyt sinne bussilla, vai olisinko sitten loikkinut lumikasoissa sen kaksi kilometriä. No, Pekingin olympialaisten jälkeen oma suhtautumiseni kyseiseen tapahtumaan ei enää ole niin hirvittävän kunnioittava, joten en omasta mielestäni menettänyt niin paljon. Joku toinen voi olla toista mieltä.
Joulukuusi on koottu ja koristeltu (annoin siis periksi periaatteilleni) ja olen ihan tyytyväinen. Kuusi näyttää melkein aidolta. Vielä tekisi mieli jotain koristeita laittaa ennen joulua. Pojat tulevat huomenna, joten he saavat kiinnittää myös jotakin.
Nyt pitäisi kai keskittyä leivontaan ja laatikoiden tekoon. Olen luvannut itselleni, että teen jouluna ainakin lanttulaatikkoa ja rosollia, ja no, niitä piparkakkuja. Täällä Quebecissä syödään kuulemma myös tiettyjä jouluruokia. Kuulemma kalkkunaa ja jonkinlaista lihalaatikkoa olisi ainakin luvassa. Katsotaan minkälaisen kulttuurien sekamelskan saamme aikaiseksi.
Ja vielä muutama kuva tältä päivältä
Auringon paistaessa maisemat olivat kuitenkin todella kauniit. Tuli ihan jouluinen fiilis. Parin kilometrin päässä käymästäni paikasta olisi ollut mahdollisuus nähdä olympiatuli, joka tänä vuonna kiertää siis vain Kanadassa. Tänään oli Montrealin ja Lavalin vuoro. Punnitsin miten kovasti kyseisen tulen haluan nähdä, ja päätin skipata elämäni ehkä ainoan tilaisuuden nähdä se livenä. En edes tiennyt olisinko päässyt sinne bussilla, vai olisinko sitten loikkinut lumikasoissa sen kaksi kilometriä. No, Pekingin olympialaisten jälkeen oma suhtautumiseni kyseiseen tapahtumaan ei enää ole niin hirvittävän kunnioittava, joten en omasta mielestäni menettänyt niin paljon. Joku toinen voi olla toista mieltä.
Joulukuusi on koottu ja koristeltu (annoin siis periksi periaatteilleni) ja olen ihan tyytyväinen. Kuusi näyttää melkein aidolta. Vielä tekisi mieli jotain koristeita laittaa ennen joulua. Pojat tulevat huomenna, joten he saavat kiinnittää myös jotakin.
Nyt pitäisi kai keskittyä leivontaan ja laatikoiden tekoon. Olen luvannut itselleni, että teen jouluna ainakin lanttulaatikkoa ja rosollia, ja no, niitä piparkakkuja. Täällä Quebecissä syödään kuulemma myös tiettyjä jouluruokia. Kuulemma kalkkunaa ja jonkinlaista lihalaatikkoa olisi ainakin luvassa. Katsotaan minkälaisen kulttuurien sekamelskan saamme aikaiseksi.
Ja vielä muutama kuva tältä päivältä
tiistaina, joulukuuta 08, 2009
Patate de sofa, pulla et pipari
Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja lunta on jonkin verran. Odottelemme huomista lumimyräkkää, josta toivottavasti jää jotain jäljelle vielä torstaiksi luvatun vesisateen jälkeenkin. Luminen joulu kun olisi mukava. Mieheni muistaa vain kaksi joulua jolloin ei ole ollut lunta. Jälkimmäinen sattui olemaan viime vuonna. Hän piti minua hassuna, kun eilen illalla halusin mennä iltakävelylle. - Miksi ihmeessä, siellä sataa lunta! - Juuri siksi. Ensimmäiset lumisateet ovat taianomaisia! - Voi ei. Tulet kyllästymään lumeen vielä monta kertaa!
Kiltisti hän kuitenkin suostui seuraksi lenkille. Ja myönsi vielä, että ihan kaunistahan ulkona oli. Itse kyllä jälleen kerran ihmettelin millaisia jouluvalovirityksiä joka puolella näkyi. Parhaimmillaan kaksi valtavaa, siis oikeasti - valtavaa - pihapuuta oli ympäriinsä täynnä erivärisiä lamppuja. Siinä oli jo tarvittu mielettömän pitkiä apukeppejä valojen asentamiseen. Ihmisten pihoilla ja parvekkeilla oli myös valaistuja poroja, tonttu-ukkoja, yli metrin kokoisia sähköisiä tekokynttilöitä ja monenlaista muuta.
Mekin sitten ostimme viikonloppuna sen joulukuusen, ihan tarpeeksi kalliin tekokuusen. Siihen ei tarvitse erikseen ostaa valoja, vaan ne ovat valmiina. Nyt kun alan nähdä paikallista tapaa koristella, tiedän, että yli en pysty ampumaan. Kuusesta tulee erilainen kuin Suomessa olisi tullut, mutta koristeet täällä ovat mielestäni kuitenkin ihan kauniita. Mahdollisuuksia oli paikallisessa rautakauppaketjussa ihan riittävästi. Kuusesta olisi saanut hyvinkin perinteisen "tuohisen oloisen", jos olisi halunnut. Kaikki ei näköjään täällä ole pelkkää kimallusta.
Vielä jää mietittäväksi milloin kuusi koristellaan. Todennäköisesti joudun antamaan periksi periaatteistani ja se koristellaan jo täksi viikonlopuksi, kun lapset tulevat tänne. Pääsevät kiinnittämään itsekin muutaman koristeen. Mieheni ei sinänsä perusta kuusesta ollenkaan, mutta juuri lasten vuoksi suostuu sen hankintaan. No, ehkä minunkin toiveellani oli pieni painoarvo.
Serkulle tiedoksi, että kyllä täällä inkivääripiparit tunnetaan. Tosin en tiedä miten paljon muistuttavat omia joulupipareitamme. Ostin viikonloppuna myös pari muottia, joten pakkohan tässä on yrittää pian vääntää se taikina. Vaahterasiirappi on kyllä vaaleampaa kuin kotoisa siirappimme.
Pullaa leivoin ensimmäistä kertaa meidän itsenäisyyspäivänämme. Pitihän sitä vähän juhlistaa. Valtavan kokoinen tehokas uunimme poltti ensimmäisen pellillisen pohjat mustiksi, vaikka päältä näyttivät ihan hyvän värisiltä. Lopulta oikea lämpötila oli 225:n sijasta 175 celsiusta. Mies on niin hyvillään pullista, että mutustaa niitä nyt jopa aamulla: "Söin tänä aamuna kaksi". No, hyvähän se on että tulevat syödyksi!
Leivonnasta aasinsillalla sohvaperunaan, joka sanana naurattaa miestäni kovasti. En edes muista miten se tuli puheeksi. Quebecissä ilmaisua "patate de sofa" käytetään ihan samalla tavalla, minä vain suomensin sen. Vaikeinta miehelleni on kuitenkin sen lausuminen. H ja V peräkkäin tuottaa ranksankieliselle näköjään yllättävää vaikeutta. Sanaan tulee väkisin liian korostettu ja huokaistu H ja sen perään F. Mielestäni se kuulosti niin mukavalta, että pyysin häntä toistamaan sanaa kymmeniä kertoja.
Lopuksi muutama kuva, joissa myös jo kommenttejakin kirvoittanut ikkunoiden talvikelmutus (lue edellisen tekstin kommentit).
Kiltisti hän kuitenkin suostui seuraksi lenkille. Ja myönsi vielä, että ihan kaunistahan ulkona oli. Itse kyllä jälleen kerran ihmettelin millaisia jouluvalovirityksiä joka puolella näkyi. Parhaimmillaan kaksi valtavaa, siis oikeasti - valtavaa - pihapuuta oli ympäriinsä täynnä erivärisiä lamppuja. Siinä oli jo tarvittu mielettömän pitkiä apukeppejä valojen asentamiseen. Ihmisten pihoilla ja parvekkeilla oli myös valaistuja poroja, tonttu-ukkoja, yli metrin kokoisia sähköisiä tekokynttilöitä ja monenlaista muuta.
Mekin sitten ostimme viikonloppuna sen joulukuusen, ihan tarpeeksi kalliin tekokuusen. Siihen ei tarvitse erikseen ostaa valoja, vaan ne ovat valmiina. Nyt kun alan nähdä paikallista tapaa koristella, tiedän, että yli en pysty ampumaan. Kuusesta tulee erilainen kuin Suomessa olisi tullut, mutta koristeet täällä ovat mielestäni kuitenkin ihan kauniita. Mahdollisuuksia oli paikallisessa rautakauppaketjussa ihan riittävästi. Kuusesta olisi saanut hyvinkin perinteisen "tuohisen oloisen", jos olisi halunnut. Kaikki ei näköjään täällä ole pelkkää kimallusta.
Vielä jää mietittäväksi milloin kuusi koristellaan. Todennäköisesti joudun antamaan periksi periaatteistani ja se koristellaan jo täksi viikonlopuksi, kun lapset tulevat tänne. Pääsevät kiinnittämään itsekin muutaman koristeen. Mieheni ei sinänsä perusta kuusesta ollenkaan, mutta juuri lasten vuoksi suostuu sen hankintaan. No, ehkä minunkin toiveellani oli pieni painoarvo.
Serkulle tiedoksi, että kyllä täällä inkivääripiparit tunnetaan. Tosin en tiedä miten paljon muistuttavat omia joulupipareitamme. Ostin viikonloppuna myös pari muottia, joten pakkohan tässä on yrittää pian vääntää se taikina. Vaahterasiirappi on kyllä vaaleampaa kuin kotoisa siirappimme.
Pullaa leivoin ensimmäistä kertaa meidän itsenäisyyspäivänämme. Pitihän sitä vähän juhlistaa. Valtavan kokoinen tehokas uunimme poltti ensimmäisen pellillisen pohjat mustiksi, vaikka päältä näyttivät ihan hyvän värisiltä. Lopulta oikea lämpötila oli 225:n sijasta 175 celsiusta. Mies on niin hyvillään pullista, että mutustaa niitä nyt jopa aamulla: "Söin tänä aamuna kaksi". No, hyvähän se on että tulevat syödyksi!
Leivonnasta aasinsillalla sohvaperunaan, joka sanana naurattaa miestäni kovasti. En edes muista miten se tuli puheeksi. Quebecissä ilmaisua "patate de sofa" käytetään ihan samalla tavalla, minä vain suomensin sen. Vaikeinta miehelleni on kuitenkin sen lausuminen. H ja V peräkkäin tuottaa ranksankieliselle näköjään yllättävää vaikeutta. Sanaan tulee väkisin liian korostettu ja huokaistu H ja sen perään F. Mielestäni se kuulosti niin mukavalta, että pyysin häntä toistamaan sanaa kymmeniä kertoja.
Lopuksi muutama kuva, joissa myös jo kommenttejakin kirvoittanut ikkunoiden talvikelmutus (lue edellisen tekstin kommentit).
perjantaina, joulukuuta 04, 2009
Pyykit
Jenkit eivät kuulemma enää siedä pyykkien kuivattamista ulkona. Pitävät sitä siveettömänä. Kaikilla on kuivausrumpu ja ihmiset valittavat, jos naapuri laittaa pyykkejään ulos kuivumaan. Etenkään alusvaatteitasi ei kukaan halua nähdä.
Täälläkään en kenenkään alusvaatteita ole naruilla nähnyt, mutta pyykkejä kyllä kuivatetaan ulkona. Montrealissa se ilmeisesti on kielletty, mutta täällä esikaupunkialueilla se ei niin vakavaa ole. Enpä olisi Vantaan tai Turun pihoilla nähnyt tällaisia viritelmiä: narut omilta parvekkeilta kaupungin sähkötolppiin. Siitä sitten vaatteet hinataan kaikessa rauhassa tuulettumaan! Me emme vielä ole tähän ryhtyneet, vaikka näin joulukuussakin pyykit varmasti kuivuisivat hienosti. Alla oleva pyykkikuva on tältä päivältä.
Toinen asia, mitä täällä näkee paljon, ovat lommoiset autot. Lommoja on niin konepellissä kuin auton kyljissä, suuriakin, ja autot saattavat olla kumman ruosteisia... ja silti niillä ajellaan kaikessa rauhassa pitkin teitä. Kuulin ihmetyksekseni, että täällä ei ole auton katsastuksia ollenkaan! No ei ihme, että autokanta näyttää miltä näyttää.
Näin Suomen itsenäisyyspäivän aikoihin pitänee laittaa myös paikallinen parvekekuva. Täällä ei ole mitenkään epätavallista, että parvekkeelle laitetaan Quebecin lippu. Lipputankoja tai liputuspäiviä ei näytä olevan, ehkä sitä sitten näin pitää omaa kansallisuuttaan korostaa. Mahtaisikohan kukaan huomata eroa, jos kiinnittäisin meidän parvekkeellemme suuren Suomen lipun itsenäisyyspäivän kunniaksi?
Seuraavissa kuvissa myös lisää niitä talvikatoksia...
Täälläkään en kenenkään alusvaatteita ole naruilla nähnyt, mutta pyykkejä kyllä kuivatetaan ulkona. Montrealissa se ilmeisesti on kielletty, mutta täällä esikaupunkialueilla se ei niin vakavaa ole. Enpä olisi Vantaan tai Turun pihoilla nähnyt tällaisia viritelmiä: narut omilta parvekkeilta kaupungin sähkötolppiin. Siitä sitten vaatteet hinataan kaikessa rauhassa tuulettumaan! Me emme vielä ole tähän ryhtyneet, vaikka näin joulukuussakin pyykit varmasti kuivuisivat hienosti. Alla oleva pyykkikuva on tältä päivältä.
Toinen asia, mitä täällä näkee paljon, ovat lommoiset autot. Lommoja on niin konepellissä kuin auton kyljissä, suuriakin, ja autot saattavat olla kumman ruosteisia... ja silti niillä ajellaan kaikessa rauhassa pitkin teitä. Kuulin ihmetyksekseni, että täällä ei ole auton katsastuksia ollenkaan! No ei ihme, että autokanta näyttää miltä näyttää.
Näin Suomen itsenäisyyspäivän aikoihin pitänee laittaa myös paikallinen parvekekuva. Täällä ei ole mitenkään epätavallista, että parvekkeelle laitetaan Quebecin lippu. Lipputankoja tai liputuspäiviä ei näytä olevan, ehkä sitä sitten näin pitää omaa kansallisuuttaan korostaa. Mahtaisikohan kukaan huomata eroa, jos kiinnittäisin meidän parvekkeellemme suuren Suomen lipun itsenäisyyspäivän kunniaksi?
Seuraavissa kuvissa myös lisää niitä talvikatoksia...
tiistaina, joulukuuta 01, 2009
Pieni suuri planeetta
Meille ostettiin PS3-peli nimeltä LittleBigPlanet. Siinä säkkikankaiset pikku-ukot seikkailevat erilaisissa ympäristöissä, keksivät ja luovat uutta. Sitä voi pelata neljäkin ihmistä yhtäaikaa, tosin meillä on vain kaksi ohjainta, mikä rajoittaa osallistujamäärää. Peli on siitä mukava, että se kannustaa tekemään yhteistyötä. Pojat, jotka tähän asti ovat aina taistelleet keskenään siitä, kuka saa pelata ja kuinka kauan, oppivat pienen älämölön jälkeen auttamaan toista ja odottamaan, että toinenkin ehtii samaan kohtaan peliä. Jos toinen kiirehtii, toinen katoaa ruudulta ja palaa vasta myöhemmin peliin mukaan.
Itsekin pelasin kyseistä peliä. Säkkiukollani oli hieno hame, pitkät hiukset ja pienet vampyyrin hampaat. Pitihän hahmosta muokata vähän naisellisempi kuin poikien hahmoista. Pikku-ukkojen ilmeet ovat näkemisen arvoiset. Jos painat nappuloita yhteen suuntaan, hahmo hymyilee, jopa virnistää ja työntää kielen ulos. Sen saa myös mököttämään. Mutta kaikkein miellyttävintä pelissä on se, että siinä ei tapeta, ei tuhota eikä alisteta toista. Musiikkikin on mukavan kevyttä, tosin se jää soimaan kyllä päähän. Jos itse olisin pelisuunnittelija, kehittäisin enemmän tämän kaltaisia pelejä lapsille. Seuraavat kuvat nappasin wordpress-nimiseltä sivustolta, jossa peliä kehuttiin.
Muutoin ei sen ihmeempiä tänne kuulu. Alan pikkuhiljaa unohtaa sen suuren kaipuuni Suomeen. Ehkä se palaa taas takaisin myöhemmin, mutta tällä hetkellä, ystävien status-päivityksiä lukiessani, huomaan että kaamosta en kaipaa ollenkaan. Ei ollut tarve ostaa myöskään mitään suomalaista viikonlopun basaarista, mikä tuntui ihan mukavalta.
Ensilumi satoi eilen, eikä ole kokonaan sulanut vieläkään. Tämä kuva on otettu eilen n. varttia vaille kahdeksan aamulla. Koneelle lataamisen jälkeen kamerani muistikortti on mystisesti kadonnut. Ehkä se tulee vastaan jossain vaiheessa. Muutoin pitää oppia pärjäämään muutamalla kuvalla. Toiset kaksi muistikorttiani kun ovat älyttömän pieniä.
Sen verran vielä, että joulukoristeita on täällä näkynyt jo parisen viikkoa. Ihmisillä on jopa joulukuusia asunnoissaan (enimmäkseen siis tekokuusia). Se on jotain itselle täysin käsittämätöntä. Mikä onkaan enemmän joulua, kuin kuusen koristelu aaton aattona. Tai ehkä vasta aattona. Katsotaan hankimmeko me kuusen ja jos, minkälaisen.
Itsekin pelasin kyseistä peliä. Säkkiukollani oli hieno hame, pitkät hiukset ja pienet vampyyrin hampaat. Pitihän hahmosta muokata vähän naisellisempi kuin poikien hahmoista. Pikku-ukkojen ilmeet ovat näkemisen arvoiset. Jos painat nappuloita yhteen suuntaan, hahmo hymyilee, jopa virnistää ja työntää kielen ulos. Sen saa myös mököttämään. Mutta kaikkein miellyttävintä pelissä on se, että siinä ei tapeta, ei tuhota eikä alisteta toista. Musiikkikin on mukavan kevyttä, tosin se jää soimaan kyllä päähän. Jos itse olisin pelisuunnittelija, kehittäisin enemmän tämän kaltaisia pelejä lapsille. Seuraavat kuvat nappasin wordpress-nimiseltä sivustolta, jossa peliä kehuttiin.
Muutoin ei sen ihmeempiä tänne kuulu. Alan pikkuhiljaa unohtaa sen suuren kaipuuni Suomeen. Ehkä se palaa taas takaisin myöhemmin, mutta tällä hetkellä, ystävien status-päivityksiä lukiessani, huomaan että kaamosta en kaipaa ollenkaan. Ei ollut tarve ostaa myöskään mitään suomalaista viikonlopun basaarista, mikä tuntui ihan mukavalta.
Sen verran vielä, että joulukoristeita on täällä näkynyt jo parisen viikkoa. Ihmisillä on jopa joulukuusia asunnoissaan (enimmäkseen siis tekokuusia). Se on jotain itselle täysin käsittämätöntä. Mikä onkaan enemmän joulua, kuin kuusen koristelu aaton aattona. Tai ehkä vasta aattona. Katsotaan hankimmeko me kuusen ja jos, minkälaisen.
torstaina, marraskuuta 26, 2009
26. marraskuuta 1939
Välillä vähän nostalgiaa, tätini välittämänä. Olen itse kaivannut isovanhempieni sotakirjeenvaihdosta tehtyä kirjaa täällä ollessani. Se on niin suuri ja painava, etten voinut sitä mukaani pakata. Ystäväni on kuitenkin luvannut tuoda sen tänne, tullessaan joulun jälkeen käymään.
Tässä siis kirje tasan 70 vuoden takaa.
Tässä siis kirje tasan 70 vuoden takaa.
Siitä sinun olemisestasi siellä kirjoitat että menisit kotiin. Jos me täällä, mikä ei ole toivottavaa, joudumme olemaan yli joulun niin Sinun olisi pian parasta tuoda ne vehkeet jonnekin Vinkkilään tai miten ne vanhukset teillä ja meillä tuumivat. Ei sieltä kai kyllä taida saada mitään autojakaan niitä kuljettamaan. Tuleeko sinun aikasi siinä meillä kovin pitkäksi tai kyllä kai se tulee siellä kaupungin yksinäisyydessä vielä pitemmäksi? Toivotaan nyt että minä pääsen pian ja saamme sitten järjestää tämän jos mistä saapi työtä ensin.
Sano Äidille ettei hän murehdi meitä täällä sillä ei meillä ole täällä mitään hätää.
Olin perjantai-iltayöstä vartiossa tuolla ulkona ja katselin kuuta jonka haaveileminen jo taas olisi maistunut. Kun vaan jollain muulla olisi päässyt lähellesi kun ajatuksissa. Ajattelin että voit ehkä samalla aikaa nähdä saman kuun ja toivon että se vaihtoi tervehdyksemme. Matille paljon terveisiä isältä. Terveiset myös kotiväellemme.
Mattia ja Sinua ikävöivä Erkkinne.
(kirjasta Terveiset täältä)
Tädin sähköpostiviesti kosketti minua erityisesti. Käänsin sen myös ranskaksi ja lähetin miehelleni töihin. Hän on ollut aina kiinnostunut historiasta ja tietää esim. toisesta maailmansodasta ja sodista muutenkin aika lailla enemmän kuin minä. Suomen historiakin on varmasti tutumpi jo kuin minulle.
Eipä ollut tuolloin kännyköitä, ei nettiä, ei sähköposteja eikä web-kameroita. Muutenkin tuo oli muistutus täksi päiväksi, miten paljosta voi olla kiitollinen.
keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009
Oleskeluluvan odottelua
Mieheni soitti tänään maahanmuuttoviranomaisille kysyäkseen missä mennään. Käsittelevät tällä hetkellä hakemuksia, jotka ovat saapuneet toukokuun 19. päivä! Eli eipä ennen huhtikuuta tarvitse asiaa juuri haikailla. Enkä tiedä, että antavatko silloinkaan minulle muuta kuin vähän toivoa.
Lähetin kummitytölle Suomeen Canada-hupparin, sellaisen kauniin punaisen, jouluksi. Hänen koostaan en enää ymmärrä mitään, toivottavasti hän ei huku siihen. Mielestäni nuo Olympialaisaiheiset vaatteet ovat kuitenkin kauniita. Samanlaisen Canada t-paidan sai mieheni vanhempi poika syntymäpäiväkseen langoltani. Asia herätti hilpeyttä synttäriseurueessa, sillä lankoni ei ollut enää löytänyt Vancouver-paitaa. Poika tiesi heti avattuaan kertoa, että "isä ei tykkää tästä!" Hetken aikaa kakisteltuaan isä myönsi kuitenkin, että ihan kaunishan se on.
Mieheni on myös jo tottunut siihen, että haluan lähettää Suomeen nimenomaan Canada-tuotteita, sillä no, tutut tietävät minun asuvan Kanadassa (ei Québecissä). Kiusoittelin, että ostan itsellenikin Canada-hupparin, se on niin kauniin värinenkin. "Etkä osta! Tai no, kun Kanadan maahanmuuttoviranomaiset kutsuvat haastatteluun, pue Canada-huppari päälle. Tuskin ainakaan silloin kannattaa laittaa "Vivre le Québec libre!" (Eläköön vapaa Quebec!) -hupparia. Laittaisivat sinut seuraavalla koneella takaisin." Kuka muuten sanoi, että laittaisin jälkimmäistäkään päälleni..
Vietin tänään 2,5 tuntia paikallisella kampaajalla. Edes ystäväni Heikin luona en ole koskaan niin kauan istunut, vaikka hän onkin joskus laittanut lisäaikaa tarkoituksella. Täkäläinen kampaaja otti kuitenkin myös hyvin rennosti, käsitteli siinä samaan aikaan kahta muutakin asiakasta. Kallista oli, mutta ei yhtä kallista kuin Helsingissä.
Sain selittää miksi ihmeessä olen täällä ja miten ihmeessä kaikki oikein tapahtui. Hän oli hyvin kiinnostunut tietämään onko Suomen hiusmuoti samanlaista, mitä kieltä meillä puhutaan ja muistuttaako se esimerkiksi saksaa jne.. Hän on anoppini kampaaja, ja kehui anoppiani mukavaksi ihmiseksi. Sanoin, että tottamaar, saan olla onnekas. Kaikilla ei ole anoppien suhteen onnea.
Lopuksi (asiaan mitenkään liittymättä) keittiön ilmoitustaulumme, joka sopii hyvin suomenkielen opiskeluun. Tietenkin pitää keksiä konkreettisia ja mieleenpainuvia esimerkkejä.
Lähetin kummitytölle Suomeen Canada-hupparin, sellaisen kauniin punaisen, jouluksi. Hänen koostaan en enää ymmärrä mitään, toivottavasti hän ei huku siihen. Mielestäni nuo Olympialaisaiheiset vaatteet ovat kuitenkin kauniita. Samanlaisen Canada t-paidan sai mieheni vanhempi poika syntymäpäiväkseen langoltani. Asia herätti hilpeyttä synttäriseurueessa, sillä lankoni ei ollut enää löytänyt Vancouver-paitaa. Poika tiesi heti avattuaan kertoa, että "isä ei tykkää tästä!" Hetken aikaa kakisteltuaan isä myönsi kuitenkin, että ihan kaunishan se on.
Mieheni on myös jo tottunut siihen, että haluan lähettää Suomeen nimenomaan Canada-tuotteita, sillä no, tutut tietävät minun asuvan Kanadassa (ei Québecissä). Kiusoittelin, että ostan itsellenikin Canada-hupparin, se on niin kauniin värinenkin. "Etkä osta! Tai no, kun Kanadan maahanmuuttoviranomaiset kutsuvat haastatteluun, pue Canada-huppari päälle. Tuskin ainakaan silloin kannattaa laittaa "Vivre le Québec libre!" (Eläköön vapaa Quebec!) -hupparia. Laittaisivat sinut seuraavalla koneella takaisin." Kuka muuten sanoi, että laittaisin jälkimmäistäkään päälleni..
Vietin tänään 2,5 tuntia paikallisella kampaajalla. Edes ystäväni Heikin luona en ole koskaan niin kauan istunut, vaikka hän onkin joskus laittanut lisäaikaa tarkoituksella. Täkäläinen kampaaja otti kuitenkin myös hyvin rennosti, käsitteli siinä samaan aikaan kahta muutakin asiakasta. Kallista oli, mutta ei yhtä kallista kuin Helsingissä.
Sain selittää miksi ihmeessä olen täällä ja miten ihmeessä kaikki oikein tapahtui. Hän oli hyvin kiinnostunut tietämään onko Suomen hiusmuoti samanlaista, mitä kieltä meillä puhutaan ja muistuttaako se esimerkiksi saksaa jne.. Hän on anoppini kampaaja, ja kehui anoppiani mukavaksi ihmiseksi. Sanoin, että tottamaar, saan olla onnekas. Kaikilla ei ole anoppien suhteen onnea.
Lopuksi (asiaan mitenkään liittymättä) keittiön ilmoitustaulumme, joka sopii hyvin suomenkielen opiskeluun. Tietenkin pitää keksiä konkreettisia ja mieleenpainuvia esimerkkejä.
sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009
Suomalaisia tuulia
Tänään näin poikkeuksellisen paljon suomalaisia. Tapasin uutiskirjettä lähettävän Annelin ja hänen miehensä Genen. Anneli halusi haastatella minua Expatrium-lehteen sekä Vapaaseen Sanaan, joka ilmestyy Torontossa. Minusta tuntuu tällä hetkellä, ettei mitään järkevää tainnut suusta tulla ulos. Oli kuitenkin mukava saada puhua suomea pitkästä aikaa. Aluksi tuntui kuin kieli olisi ollut solmussa.
Törmäsimme myös sattumalta suomalaiseen pariskuntaan vanhassa kaupungissa ja vaihdoimme muutaman sanan. Oli ensimmäinen kerta puoleen vuoteen, kun kuulin suomea kadulla, hauskaa että se sattui juuri tänään.
Eilen löysimme muuten mieheni kanssa paikallisesta Metro-ruokakaupasta Vaasan hapankorppuja, joten niitä ei tarvitse enää lähteä hakemaan sieltä Boucherie Atlantiquesta! Jos niitä Oululainen-korppuja vielä jostain saisi. Ehkäpä ensi lauantain markkinoilta? Sinne aion tällä kertaa lähteä.
Vielä muutama kuva. Annelin (tai Genen) kuvaa en tähän laittanut, kun en sitä lupaa pyytänyt.
Törmäsimme myös sattumalta suomalaiseen pariskuntaan vanhassa kaupungissa ja vaihdoimme muutaman sanan. Oli ensimmäinen kerta puoleen vuoteen, kun kuulin suomea kadulla, hauskaa että se sattui juuri tänään.
Eilen löysimme muuten mieheni kanssa paikallisesta Metro-ruokakaupasta Vaasan hapankorppuja, joten niitä ei tarvitse enää lähteä hakemaan sieltä Boucherie Atlantiquesta! Jos niitä Oululainen-korppuja vielä jostain saisi. Ehkäpä ensi lauantain markkinoilta? Sinne aion tällä kertaa lähteä.
Vielä muutama kuva. Annelin (tai Genen) kuvaa en tähän laittanut, kun en sitä lupaa pyytänyt.
perjantaina, marraskuuta 20, 2009
No niitä pieniä mietteitä
Tällä kertaa ajatus ei kulje, eikä mieleen tule mitään hauskaa esimerkkiä quebeciläisyydestä. Pitää oikein muistuttaa itseä, ettei tämän blogin tarkoitus ollutkaan etsiä kummallisuuksia, tai kertoa aina jotain uutta. Oma elämä pyörii tällä hetkellä aika pienessä piirissä, kotiympäristössä. Mitä kummallista siinä nyt on, että kävelen lähikauppaan tai varaan vihdoin itselleni ajan kampaajalle, tai hankin kirjastokortin.
Toki suurempaakin olisi tiedossa, jos vain haluaisi. Esimerkiksi Suomen Montrealin kunniakonsulin itsenäisyyspäivän vastaanotto, jonne ymmärtääkseni tulee myös Suomen suurlähettiläs Ottawasta. Voisihan se olla hienoa vastapainoa arjelle, liikkua tummiin pukeutuneiden ihmisten keskuudessa ja tavata samalla muita suomalaisia.
Olen kiitollinen Anneli-nimiselle henkilölle, mutta tällä kertaa jätin ilmoittautumisen väliin. Ehkä ensi vuonna. Taisi oma ujous voittaa kuitenkin. Tuntuu vain niin hyvin hauskalta, ajatella itsensä kyseiseen seuraan. Ehkä täällä ulkomailla voisi kuitenkin yksinkertaisesti tottua ajatukseen, nähdä omat juurensa ja kansallisuutensa etuoikeutena. Ei sitä koti-Suomessa vastaavanlaiselle vastaanotolle pääsisi.
Välillä on se ikävä Suomea. Kun edellispäivänä tulin Montrealin keskustasta metrolla kotiin (kävin kiinalaisen ystäväni kanssa syömässä), meinasi itku päästä viimeistään bussissa. Olin ajatellut tulla kotiin vähän myöhemmin, kuuden jälkeen, ja välttää pahimmat ruuhkat, mutta eiköhän kyseisellä metrolinjalla ollut juuri ollut ongelmia, ja metro oli tupaten täynnä ihmisiä, samoin bussi. 3,6 miljoonan asukkaan suurkaupunki on toki hieman ruuhkaisempi kuin kotoinen pääkaupunkimme. Pienestä Satakunnan kunnasta kotoisin olevaa ihmistä välillä kyllä ahdistaa. Joskus tuntui Helsingissäkin, että ihmisiä oli liikaa. Mutta se oli vielä pientä.
Onneksi en ole ainoa, joka tuntee välillä kaipuuta Suomeen. Olen saanut täällä ollessani mukavia viestejä ihmisiltä, jotka ovat eksyneet lukemaan blogiani. Samankaltaisia mietteitä heilläkin on ollut. Ei sitä kai koskaan pysty täysin omaksumaan toista kulttuuria, monen vuoden jälkeenkään. Ei tämä ole itselleni ensimmäinen kerta ulkomailla, mutta aikaisemmin olen kuitenkin asunut Euroopassa. Se on jotenkin tuntunut silti läheisemmältä.
Joskus mieheni sanoo minulle, että tietää olevansa jääräpää quebeciläinen, joka puolustaa omaa kieltään henkeen ja vereen. Että mahtaa olla joskus vaikeaa. Sanon, että niin... annan silloin vain mennä toisesta korvasta ulos. Ei minun ole pakko omaksua kaikkea.
Samoja kielikysymyksiä on kuitenkin pitkin maailmaa, kotoisessa Suomessakin. Vai mitä sanotte tämänpäiväisestä Hesarin artikkelista koskien mahdollista Ahvenanmaan irtautumista Suomesta. Itseä alkoi melkein hymyilyttää. Miten kauan on puhuttu Quebecin irtautumisesta Kanadasta, ja miten kauan siitä vielä tullaan puhumaan. Jos ei irtautumisesta, ainakin siitä ranskankielen asemasta.
Niin se huivi... se valmistui, ja siitä tuli sopivan kotikutoinen.
Toki suurempaakin olisi tiedossa, jos vain haluaisi. Esimerkiksi Suomen Montrealin kunniakonsulin itsenäisyyspäivän vastaanotto, jonne ymmärtääkseni tulee myös Suomen suurlähettiläs Ottawasta. Voisihan se olla hienoa vastapainoa arjelle, liikkua tummiin pukeutuneiden ihmisten keskuudessa ja tavata samalla muita suomalaisia.
Olen kiitollinen Anneli-nimiselle henkilölle, mutta tällä kertaa jätin ilmoittautumisen väliin. Ehkä ensi vuonna. Taisi oma ujous voittaa kuitenkin. Tuntuu vain niin hyvin hauskalta, ajatella itsensä kyseiseen seuraan. Ehkä täällä ulkomailla voisi kuitenkin yksinkertaisesti tottua ajatukseen, nähdä omat juurensa ja kansallisuutensa etuoikeutena. Ei sitä koti-Suomessa vastaavanlaiselle vastaanotolle pääsisi.
Välillä on se ikävä Suomea. Kun edellispäivänä tulin Montrealin keskustasta metrolla kotiin (kävin kiinalaisen ystäväni kanssa syömässä), meinasi itku päästä viimeistään bussissa. Olin ajatellut tulla kotiin vähän myöhemmin, kuuden jälkeen, ja välttää pahimmat ruuhkat, mutta eiköhän kyseisellä metrolinjalla ollut juuri ollut ongelmia, ja metro oli tupaten täynnä ihmisiä, samoin bussi. 3,6 miljoonan asukkaan suurkaupunki on toki hieman ruuhkaisempi kuin kotoinen pääkaupunkimme. Pienestä Satakunnan kunnasta kotoisin olevaa ihmistä välillä kyllä ahdistaa. Joskus tuntui Helsingissäkin, että ihmisiä oli liikaa. Mutta se oli vielä pientä.
Onneksi en ole ainoa, joka tuntee välillä kaipuuta Suomeen. Olen saanut täällä ollessani mukavia viestejä ihmisiltä, jotka ovat eksyneet lukemaan blogiani. Samankaltaisia mietteitä heilläkin on ollut. Ei sitä kai koskaan pysty täysin omaksumaan toista kulttuuria, monen vuoden jälkeenkään. Ei tämä ole itselleni ensimmäinen kerta ulkomailla, mutta aikaisemmin olen kuitenkin asunut Euroopassa. Se on jotenkin tuntunut silti läheisemmältä.
Joskus mieheni sanoo minulle, että tietää olevansa jääräpää quebeciläinen, joka puolustaa omaa kieltään henkeen ja vereen. Että mahtaa olla joskus vaikeaa. Sanon, että niin... annan silloin vain mennä toisesta korvasta ulos. Ei minun ole pakko omaksua kaikkea.
Samoja kielikysymyksiä on kuitenkin pitkin maailmaa, kotoisessa Suomessakin. Vai mitä sanotte tämänpäiväisestä Hesarin artikkelista koskien mahdollista Ahvenanmaan irtautumista Suomesta. Itseä alkoi melkein hymyilyttää. Miten kauan on puhuttu Quebecin irtautumisesta Kanadasta, ja miten kauan siitä vielä tullaan puhumaan. Jos ei irtautumisesta, ainakin siitä ranskankielen asemasta.
Niin se huivi... se valmistui, ja siitä tuli sopivan kotikutoinen.
keskiviikkona, marraskuuta 18, 2009
Mikä ihmeen päiväpeitto?
En ole täällä Quebecissä törmännyt kovin merkillisiin yhdessäelon kulttuurieroihin, ainakaan tähän asti. Mieheni on saanut ilmeisen tasa-arvoisen kotikasvatuksen. Ei ole naisten tai miesten töitä. Se tekee, joka osaa. Joskus se on mieheni, joskus se olen minä, joskus kummatkin osaavat ihan yhtä hyvin - ja työ jää kuitenkin tekemättä.
Tiskaaminen on miehelleni kunnia-asia. Jos minä olen tehnyt ruuan, hän tiskaa, eikä asiasta edes keskustella. Minulle se sopii ja on täysin luonnollista, toimii myös toisinpäin. Niin meillä kotonakin on aina ollut. Isäni on aina ollut ahkera tiskaaja ja laittaa ruokaakin tarvittaessa, kuten tekee myös mieheni.
Meillä on muuten tiskiharja. Se on minusta ihan normaalia. Meillä on ollut tiskiharja alusta lähtien. Anoppini mielestä se ei kuitenkaan ole normaalia. Hän haluaa tiskirievun, jolla pestä astioita. Hän on tiskannut meillä, minä olen tiskannut hänen luonaan. Kumpikaan ei ole ollut pesuvälineisiin täysin tyytyväinen. Mutta ei se haittaa, toisen kotona toisen tavalla. Jos pakosti vaatii saada tiskata, se tehdään niillä välineillä mitä löytyy.
Se eräs puuttuva asia on tietenkin tuo kuivauskaappi, joka on ainutkertainen juttu Suomessa. Täällä yhä edelleen olen ihmetellyt tapaa, jolla astiat pestään. Ne nostetaan väliaikaisesti kuivumaan saippuaisina (muoviseen pöydällä olevaan telineeseen) ja sitten ne vain kuivataan. Itse olen pikkuhiljaa lipsumassa samaan, eli huuhtelen vähemmän ja vähemmän. Kun niitä tiskialtaitakaan ei ole kuin yksi.
Toinen ihmettelyn aihe on sänkyjen sijaaminen. Mieheni ei tiennyt mikä on päiväpeitto. Meillä on alusta lähtien sijattu vuode kuten hän on aina tottunut. On aluslakana, tyynyliina, päälilakana ja peitto. Mikä ihmeen päiväpeitto? Peitto joka otetaan pois yöksi ja laitetaan takaisin päiväksi? Minkä ihmeen vuoksi? Selitin muutaman kerrankin asiaa, kunnes Ikeasta löysin niitä päiväpeittoja, couvre-lits. Myöskään pussilakana ei hänelle ollut tuttu.
Päälilakana kuuluu mieheni mielestä sijata siten, että se käännetään patjan alle, jotteivät jalat jäädy. Tämä varmastikin saa ystäväni nauramaan koti-Suomessa. Hän on aina tottunut nukkumaan niin, että jalat ovat tiiviisti peiton alla, peitto käännettynä alareunasta patjan alle. Itselläni on aina ollut tapana heilutella jalkoja peiton alta, viilentääkseni oloani. Ahdistaa tiivis paketointi. Ensimmäinen peittomme täällä Quebecissä kuitenkin oli suhteellisen ohut, joten minäkin totuin pikkuhiljaa siihen tiiviiseen pakettiin.
No, minä halusin pussilakanan, samalla kun ostimme lämpimämmän peiton talven varalle. Ikeassa niitä oli. On niitä muissakin kaupoissa. Mutta vaikka meillä on nyt pussilakana, meillä on myös päälilakana (ilman sitä ei voi nukkua, täytyy vieläkin pystyä paketoitumaan lakanan alle), ja kaiken kruunaa päiväpeitto!
Tosin uusi peittomme on niin kuuma, että toisena yönä heräsin kovaan janoon. Olin itse irrottanut omalta puoleltani sen päälilakanan, mutta huomasin, että myös mieheni nukkui suloisesti ilman peittoa, päälilakana rutattuna sängyn jalkopäähän.
Viivi ja Wagner Helsingin sanomat 22. maaliskuuta 2010
Viivi ja Wagner Helsingin sanomat 5. maaliskuuta 2010
Tiskaaminen on miehelleni kunnia-asia. Jos minä olen tehnyt ruuan, hän tiskaa, eikä asiasta edes keskustella. Minulle se sopii ja on täysin luonnollista, toimii myös toisinpäin. Niin meillä kotonakin on aina ollut. Isäni on aina ollut ahkera tiskaaja ja laittaa ruokaakin tarvittaessa, kuten tekee myös mieheni.
Meillä on muuten tiskiharja. Se on minusta ihan normaalia. Meillä on ollut tiskiharja alusta lähtien. Anoppini mielestä se ei kuitenkaan ole normaalia. Hän haluaa tiskirievun, jolla pestä astioita. Hän on tiskannut meillä, minä olen tiskannut hänen luonaan. Kumpikaan ei ole ollut pesuvälineisiin täysin tyytyväinen. Mutta ei se haittaa, toisen kotona toisen tavalla. Jos pakosti vaatii saada tiskata, se tehdään niillä välineillä mitä löytyy.
Se eräs puuttuva asia on tietenkin tuo kuivauskaappi, joka on ainutkertainen juttu Suomessa. Täällä yhä edelleen olen ihmetellyt tapaa, jolla astiat pestään. Ne nostetaan väliaikaisesti kuivumaan saippuaisina (muoviseen pöydällä olevaan telineeseen) ja sitten ne vain kuivataan. Itse olen pikkuhiljaa lipsumassa samaan, eli huuhtelen vähemmän ja vähemmän. Kun niitä tiskialtaitakaan ei ole kuin yksi.
Toinen ihmettelyn aihe on sänkyjen sijaaminen. Mieheni ei tiennyt mikä on päiväpeitto. Meillä on alusta lähtien sijattu vuode kuten hän on aina tottunut. On aluslakana, tyynyliina, päälilakana ja peitto. Mikä ihmeen päiväpeitto? Peitto joka otetaan pois yöksi ja laitetaan takaisin päiväksi? Minkä ihmeen vuoksi? Selitin muutaman kerrankin asiaa, kunnes Ikeasta löysin niitä päiväpeittoja, couvre-lits. Myöskään pussilakana ei hänelle ollut tuttu.
Päälilakana kuuluu mieheni mielestä sijata siten, että se käännetään patjan alle, jotteivät jalat jäädy. Tämä varmastikin saa ystäväni nauramaan koti-Suomessa. Hän on aina tottunut nukkumaan niin, että jalat ovat tiiviisti peiton alla, peitto käännettynä alareunasta patjan alle. Itselläni on aina ollut tapana heilutella jalkoja peiton alta, viilentääkseni oloani. Ahdistaa tiivis paketointi. Ensimmäinen peittomme täällä Quebecissä kuitenkin oli suhteellisen ohut, joten minäkin totuin pikkuhiljaa siihen tiiviiseen pakettiin.
No, minä halusin pussilakanan, samalla kun ostimme lämpimämmän peiton talven varalle. Ikeassa niitä oli. On niitä muissakin kaupoissa. Mutta vaikka meillä on nyt pussilakana, meillä on myös päälilakana (ilman sitä ei voi nukkua, täytyy vieläkin pystyä paketoitumaan lakanan alle), ja kaiken kruunaa päiväpeitto!
Tosin uusi peittomme on niin kuuma, että toisena yönä heräsin kovaan janoon. Olin itse irrottanut omalta puoleltani sen päälilakanan, mutta huomasin, että myös mieheni nukkui suloisesti ilman peittoa, päälilakana rutattuna sängyn jalkopäähän.
Viivi ja Wagner Helsingin sanomat 22. maaliskuuta 2010
Viivi ja Wagner Helsingin sanomat 5. maaliskuuta 2010
maanantaina, marraskuuta 16, 2009
Haisunäädän kuolema ja ihmeellisten sinisten pillereiden tv-mainonta
Viikonloppu meni taas nopeasti. Lauantaina täällä vietettiin 8-vuotissynttäreitä, jotka onnistuivat kivasti. Mieheni halusi hakea IGA:n (ruokatavarakauppaketju) valmistamat ruuat: kylmiä pizzapaloja, kerrosvoileipiä ja sen synttärikakun. Taitaa olla perinne, oli lapsen toiveena. Eivät ne niin kummoisia olleet, tai sitten suomalaiset makunystyräni eivät vain ole tottuneet paikallisiin ruokiin. Muille ne näyttivät maistuvan. Eniten kehuja sai kuitenkin se kotona tehty Waldorfin salaatti, enkä asiaa oikeastaan ihmettele. Se oli hyvää.
Jossain vaiheessa iltaa alkoi jälleen karmea katku, kun haisunäätä kiersi jossain lähellä. 2-vuotiaan äiti oli jo hetken epäillyt omaa pienokaistaan, ennenkuin joku ehti todeta ääneen asian oikean laidan. Olemme epäilleet silloin tällöin, että haisunäädällä on pesä jossain lähellä. Kenties naapurin vajan alla, kuka tietää. Ei se usein haise, mutta kun haisee, se haisee todella lähellä.
Tänään lähdin aamulla aurinkoiselle lenkille. Noin 100 metriä käveltyäni oli kadun reunassa kuollut syyllinen. Luultavasti jäänyt auton alle, mutten yhtään ihmettelisi, vaikka joku olisi posauttanut siltä hengen pois jollain muulla konstilla. En mennyt kovin lähelle, sillä raato haisi yhä voimakkaalle, mutta pakkohan sitä oli jäädä tuijottamaan hetkeksi. Että tuollainen elukka. Mukanani oli tällä kertaa filmikamera ja laajakulmalinssi, joten kuvamateriaalia asiasta ei ole. Olisi pitänyt mennä huomattavasti lähemmäksi. No, ehkei se olisi ollut niin kaunista kuvattavaa muutenkaan.
Palaan kertomaan maan ihmeellisyyksistä. Eräs ihmettelyn aihe on se, että niitä sinisiä pillereitä, viagraa, mainostetaan täällä telkkarissa siinä missä muitakin tuotteita. Se tuntuu hassulta suomalaiselle, joka on tottunut näkemään tuotteen nimeä vain niissä lukuisissa roskaposteissa, jotka tunkevat sähköpostiluukkuun. Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, taisi leuka loksahtaa muutaman sentin.
Täytyy sanoa, että mainokset ovat yllättävän hauskoja ja saavat hymyn huulille joka kerta, vaikken tiedä hymyilyttääkö kyseinen tuote sinänsä. Mainos etenee aina samalla kaavalla: siinä on yleensä vanhempi pariskunta. Kertojana voi olla joko mies tai nainen, joka saattaa kertoa, miten "minä ja vaimoni käytimme kaiken aikamme sisustamiseen/antiikin keräilyyn/urheilun katseluun/kävelyyn". Taustalla näytetään kuvamateriaalia aiheesta.
Tarinassa annetaan ymmärtää, että aikaa meni lopulta enemmän ja enemmän, ja lopulta harrastus vei kaiken ajan ja tyyliin myös järjen. Mainos loppuu lähikuvaan kertojasta, joka lausuu "Lopulta kokeilin/mieheni kokeili viagraa... ja innostus sisustamiseen/antiikin keräilyyn/urheilun katseluun ikään kuin .... katosi". Kertojan silmissä on utuinen haaveileva katse. Mainos, kuten monet muutkin mainokset, on tehty täysin saman kaavan mukaan sekä englanniksi että ranskaksi. Riippuu mitä kanavaa satut katsomaan.
Kanavista puheen ollen, meillä ei näy niin hirveän moni kanava, mutta ihan tarpeeksi. Emme kumpikaan ole kovin suuria telkkarin töllöttäjiä. Täällä maksat ennenkuin katsot. Mietityttää miten se Suomessa voi olla niin vaikea järjestää. Kun olet maksanut tv:n käytöstäsi ja internetistä, kummatkin alkavat toimia, kummatkin on kytketty kaapeliin. Palvelun tarjoaja on molemmille sama. Mitä enemmän kanavia haluat, sitä enemmän maksat kuukaudessa.
Meillä palvelun tarjoajana on videotron. Sitä kautta voi myös tilata televisioonsa elokuvia, tv-sarjoja, harrastusohjelmia, kuten joogaa ja pilatesta jne. Jotkut ovat ilmaisia, toisista maksat. Uudet elokuvat tulevat joskus aika nopeasti. Tällä hetkellä voisimme katsoa Millénium-elokuvan ranskaksi dubattuna, se ilmestyi vasta dvd:nä. Tosin haluamme katsoa sen alkuperäiskielellä..
Itse olen neuloessani laittanut ilmaisen vanhan Fortier-rikossarjan pyörimään. Olen jäänyt siihen hiukan niinkuin koukkuun. Siinä terävä, mutta vähän kömpelösti käyttäytyvä Anne Fortier toimii Montrealin rikospoliisin psykologina, usein murhatapauksissa. Apunani minulla on tekstitys, joka auttaa huomattavasti. Ainakin tämä sarja on jotenkin paljon sympaattisempi ja aidomman oloinen kuin jenkkisarjat. Mietin, miksei Suomenkin televisio voisi ottaa quebeciläisiä sarjoja ohjelmistoonsa.
No... jenkkisarjoista jenkkikuviin. Lupasin joskus laittaa Nykin reissun kuvia tänne. Olen asian unohtanut, mutta nyt kun ei muitakaan kuvia ole (laiskuus kuvankäsittelyssä), laitan muutaman. On joukossa yksi kuva poikien huoneestakin, viime vierailulta.
Jossain vaiheessa iltaa alkoi jälleen karmea katku, kun haisunäätä kiersi jossain lähellä. 2-vuotiaan äiti oli jo hetken epäillyt omaa pienokaistaan, ennenkuin joku ehti todeta ääneen asian oikean laidan. Olemme epäilleet silloin tällöin, että haisunäädällä on pesä jossain lähellä. Kenties naapurin vajan alla, kuka tietää. Ei se usein haise, mutta kun haisee, se haisee todella lähellä.
Tänään lähdin aamulla aurinkoiselle lenkille. Noin 100 metriä käveltyäni oli kadun reunassa kuollut syyllinen. Luultavasti jäänyt auton alle, mutten yhtään ihmettelisi, vaikka joku olisi posauttanut siltä hengen pois jollain muulla konstilla. En mennyt kovin lähelle, sillä raato haisi yhä voimakkaalle, mutta pakkohan sitä oli jäädä tuijottamaan hetkeksi. Että tuollainen elukka. Mukanani oli tällä kertaa filmikamera ja laajakulmalinssi, joten kuvamateriaalia asiasta ei ole. Olisi pitänyt mennä huomattavasti lähemmäksi. No, ehkei se olisi ollut niin kaunista kuvattavaa muutenkaan.
Palaan kertomaan maan ihmeellisyyksistä. Eräs ihmettelyn aihe on se, että niitä sinisiä pillereitä, viagraa, mainostetaan täällä telkkarissa siinä missä muitakin tuotteita. Se tuntuu hassulta suomalaiselle, joka on tottunut näkemään tuotteen nimeä vain niissä lukuisissa roskaposteissa, jotka tunkevat sähköpostiluukkuun. Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, taisi leuka loksahtaa muutaman sentin.
Täytyy sanoa, että mainokset ovat yllättävän hauskoja ja saavat hymyn huulille joka kerta, vaikken tiedä hymyilyttääkö kyseinen tuote sinänsä. Mainos etenee aina samalla kaavalla: siinä on yleensä vanhempi pariskunta. Kertojana voi olla joko mies tai nainen, joka saattaa kertoa, miten "minä ja vaimoni käytimme kaiken aikamme sisustamiseen/antiikin keräilyyn/urheilun katseluun/kävelyyn". Taustalla näytetään kuvamateriaalia aiheesta.
Tarinassa annetaan ymmärtää, että aikaa meni lopulta enemmän ja enemmän, ja lopulta harrastus vei kaiken ajan ja tyyliin myös järjen. Mainos loppuu lähikuvaan kertojasta, joka lausuu "Lopulta kokeilin/mieheni kokeili viagraa... ja innostus sisustamiseen/antiikin keräilyyn/urheilun katseluun ikään kuin .... katosi". Kertojan silmissä on utuinen haaveileva katse. Mainos, kuten monet muutkin mainokset, on tehty täysin saman kaavan mukaan sekä englanniksi että ranskaksi. Riippuu mitä kanavaa satut katsomaan.
Kanavista puheen ollen, meillä ei näy niin hirveän moni kanava, mutta ihan tarpeeksi. Emme kumpikaan ole kovin suuria telkkarin töllöttäjiä. Täällä maksat ennenkuin katsot. Mietityttää miten se Suomessa voi olla niin vaikea järjestää. Kun olet maksanut tv:n käytöstäsi ja internetistä, kummatkin alkavat toimia, kummatkin on kytketty kaapeliin. Palvelun tarjoaja on molemmille sama. Mitä enemmän kanavia haluat, sitä enemmän maksat kuukaudessa.
Meillä palvelun tarjoajana on videotron. Sitä kautta voi myös tilata televisioonsa elokuvia, tv-sarjoja, harrastusohjelmia, kuten joogaa ja pilatesta jne. Jotkut ovat ilmaisia, toisista maksat. Uudet elokuvat tulevat joskus aika nopeasti. Tällä hetkellä voisimme katsoa Millénium-elokuvan ranskaksi dubattuna, se ilmestyi vasta dvd:nä. Tosin haluamme katsoa sen alkuperäiskielellä..
Itse olen neuloessani laittanut ilmaisen vanhan Fortier-rikossarjan pyörimään. Olen jäänyt siihen hiukan niinkuin koukkuun. Siinä terävä, mutta vähän kömpelösti käyttäytyvä Anne Fortier toimii Montrealin rikospoliisin psykologina, usein murhatapauksissa. Apunani minulla on tekstitys, joka auttaa huomattavasti. Ainakin tämä sarja on jotenkin paljon sympaattisempi ja aidomman oloinen kuin jenkkisarjat. Mietin, miksei Suomenkin televisio voisi ottaa quebeciläisiä sarjoja ohjelmistoonsa.
No... jenkkisarjoista jenkkikuviin. Lupasin joskus laittaa Nykin reissun kuvia tänne. Olen asian unohtanut, mutta nyt kun ei muitakaan kuvia ole (laiskuus kuvankäsittelyssä), laitan muutaman. On joukossa yksi kuva poikien huoneestakin, viime vierailulta.
perjantaina, marraskuuta 13, 2009
Siitä se ajatus sitten lähti
En voinut olla lainaamatta otsikon lausetta tässä kohtaa. Sen verran kyseisen maalifirman maaleja olen joskus vielä Suomessa ollessani myynyt.
Meillä on vihdoin saatu kylpyhuoneen remppa valmiiksi, eilen vedin viimeiset pensselinvedot. Alkutilanne oli jo turhankin pitkään rasittanut meitä. Reikiä ei sentään enää missään ollut (kun isännöitsijä vihdoin kuukausien jälkeen pääsi vauhtiin), mutta joka puolella oli valtavia tasoitten peittämiä alueita, eikä työ ollut kovin kauniisti tehty. Lisäksi tuo vihreä väri ei koskaan ollut ihan lempivärejämme. Se ei ollut kaunis omenanvihreä, vaan siniseen taittuva ja hieman ällö. Lisäksi sillä oli maalattu kaikki, kattoa myöten.
Onneksi tällä kertaa vuokranantaja lupasi maksaa maalit ja vielä ihan omasta ehdotuksesta. Tähän mennessä olimmekin kaikki ostaneet itse, kun peitimme asunnon oransseja ja ruskeita seiniä. Silloin mies maksoi vain pohjamaalin. Vieläkin kauhistelin mielessäni edellisten asukkaiden tapaa maalata, maalia joka oli kökköinä joka paikassa, etenkin nurkissa. Mutta annoin tällä kertaa mennä ja maalasin vain päältä sen sijaan että olisin lähtenyt jälkiä paikkaamaan. Eipä ole meidän asuntomme, ja eihän tähänkään asti kukaan ole kauheasti välittänyt - vuokranantajaa myöten.
Nyt on katto valkoinen, joka tuo heti enemmän valoa vessaan, ja no, vessasta tuli sininen. Täällä ovet näköjään maalataan samoilla seinämaaleilla, ei millään maalarin valkolakkojen tapaisilla. No, helpomminhan siitä nättiä jälkeä saa. En koskaan onnistunutkaan kalustemaaleilla.
Kolme päivää kaiken kaikkiaan maalaamisessa meni. Lopputulokseen olen ihan tyytyväinen, ottaen huomioon että kylpy on aika karmea, samoin suihku, joka kiinteänä möllöttää ylhäällä, irti sitä ei saa. Mutta se on vuokralla asumisen pikku murheita.
Valaisimenkin haluaisimme vaihtaa (hurja takahuoneen discomeininki), mutta se tietää lisää maalaamista. Lamput ovat tässä asunnossa olleet kaikki alusta lähtien, kolmessa asunnon lampuista on lisäksi tuuletinpropelli. Keittiön valaisin on sen lisäksi rikki, sitä ei saa edes sytytettyä ilman että propelli lähtee pyörimään heti. Aika ikävää, siis ainakin talvella..
Tässä vielä muutama kuva välivaiheen kautta lopputulokseen. Kuvat eivät ehkä anna oikeaa värisävyä, mutta mitäpä tuosta. Myös laajakulmalinssi vääristää pienen tilan kulmia.
Meillä on vihdoin saatu kylpyhuoneen remppa valmiiksi, eilen vedin viimeiset pensselinvedot. Alkutilanne oli jo turhankin pitkään rasittanut meitä. Reikiä ei sentään enää missään ollut (kun isännöitsijä vihdoin kuukausien jälkeen pääsi vauhtiin), mutta joka puolella oli valtavia tasoitten peittämiä alueita, eikä työ ollut kovin kauniisti tehty. Lisäksi tuo vihreä väri ei koskaan ollut ihan lempivärejämme. Se ei ollut kaunis omenanvihreä, vaan siniseen taittuva ja hieman ällö. Lisäksi sillä oli maalattu kaikki, kattoa myöten.
Onneksi tällä kertaa vuokranantaja lupasi maksaa maalit ja vielä ihan omasta ehdotuksesta. Tähän mennessä olimmekin kaikki ostaneet itse, kun peitimme asunnon oransseja ja ruskeita seiniä. Silloin mies maksoi vain pohjamaalin. Vieläkin kauhistelin mielessäni edellisten asukkaiden tapaa maalata, maalia joka oli kökköinä joka paikassa, etenkin nurkissa. Mutta annoin tällä kertaa mennä ja maalasin vain päältä sen sijaan että olisin lähtenyt jälkiä paikkaamaan. Eipä ole meidän asuntomme, ja eihän tähänkään asti kukaan ole kauheasti välittänyt - vuokranantajaa myöten.
Nyt on katto valkoinen, joka tuo heti enemmän valoa vessaan, ja no, vessasta tuli sininen. Täällä ovet näköjään maalataan samoilla seinämaaleilla, ei millään maalarin valkolakkojen tapaisilla. No, helpomminhan siitä nättiä jälkeä saa. En koskaan onnistunutkaan kalustemaaleilla.
Kolme päivää kaiken kaikkiaan maalaamisessa meni. Lopputulokseen olen ihan tyytyväinen, ottaen huomioon että kylpy on aika karmea, samoin suihku, joka kiinteänä möllöttää ylhäällä, irti sitä ei saa. Mutta se on vuokralla asumisen pikku murheita.
Valaisimenkin haluaisimme vaihtaa (hurja takahuoneen discomeininki), mutta se tietää lisää maalaamista. Lamput ovat tässä asunnossa olleet kaikki alusta lähtien, kolmessa asunnon lampuista on lisäksi tuuletinpropelli. Keittiön valaisin on sen lisäksi rikki, sitä ei saa edes sytytettyä ilman että propelli lähtee pyörimään heti. Aika ikävää, siis ainakin talvella..
Tässä vielä muutama kuva välivaiheen kautta lopputulokseen. Kuvat eivät ehkä anna oikeaa värisävyä, mutta mitäpä tuosta. Myös laajakulmalinssi vääristää pienen tilan kulmia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)