Sairaslomalainen

Eilen sitten kroppa sanoi ei. Töissä eivät tavarat pysyneet kädessä, ajatus ei kulkenut, pää oli tukossa ja aivastin ja niistin. Raajat tuntuivat raskailta. Kun asiakkaat puhuivat jotain, en jaksanut keskittyä. Tiesin, etten jaksaisi päivää loppuun. Niin jäi palvelutiski yksin tunniksi ennen seuraavan myyjän saapumista. Itse lähdin työterveydenhuoltoon. Ja sain kolme päivää sairaslomaa. Siitä onkin monta vuotta kun olen tällaisessa kunnossa ollut.

Nyt olen ottanut rennosti. Levännyt.. niistänyt ja juonut teetä. Vielä huomennakaan ei tarvitse töihin mennä. Ehkä hyvä niin. Ainakin tämä päivä on vielä ollut sen verran rankka. Tosin en ole voinut paikallanikaan olla, ja saamani tulppaanit on tullut kuvattua suunnasta jos toisesta.

Viikonloppuna sain muuten vihdoin kylään naispuolisen ystävän. Kävimme katsomassa yhden naisen teatterikappaleen Sellofaanin (se jostain syystä vahvisti käsitystäni siitä, että perheettömänä ehkä parempi. Mikäli joku on nähnyt sen, tietää mistä puhun). Näyttelijältä hieno suoritus, ja varmastikin rankka. Kiroilua olisin toivonut vähän vähemmän. Esityksen jälkeen tuli myös syötyä hyvin.

Sunnuntaina sain käydä sitten Punavuoressa tutustumassa ystäväni uuteen asuntoon. Kaunista aluetta sekin. Paljon antikvariaatteja, taidekauppoja, kirpputoreja ja muuta mielenkiintoista. Itselle tulee yhä enemmän sellainen olo, että miksei sitä voisi asua Helsingin keskustassakin. Niin, miksei? Vuokrat aivan kohtuutomat, asunnot pieniä ja surkeassa kunnossa.. Työpaikka toisessa kunnassa. Niin, miksei..?

Työkaverini on saanut tahtonsa läpi. Minulla on treffit karkauspäivänä. Miehen kanssa, joka vain käväisee Suomessa. Elämä on ihan mielenkiintoista. Arvostan ihmistä, joka uskaltautuu ensitreffeille noin arveluttavana päivänä. Lupaan olla kosimatta. Ainakin tässä tilanteessa.

Harmaa sunnuntai

Sunnuntaipäivä meni aika nopeasti. Kävin päivällä kävelemässä Helsingin harmaassa peltomaisemassa. Oli oikeastaan hienoa, kun vettä tuli vain vähän. Se oli melkein ennemminkin sumua. Hiekkatie tuntui ihanan pehmeältä kenkien alla. Olisi melkein tehnyt mieli riisua kengät niinkuin kesällä usein tein. Työpaikan lattia on niin kova, että jalkoja väkisinkin alkaa särkeä, vaikka miten olisi tarjoilijan kengät jalassa. Harmaan sävyt näyttivät yllättävän hyviltä. Olin haistavinani kevään. Joku pitää minua tälläkin hetkellä hulluna, kun pidin tuosta ilmasta.

Toinen käännöstyö (englannista) etenee hitaasti, mutta varmasti. Tiedän kyllä taas, miksei minusta tullutkaan kielenkääntäjää. Kiinan vanha kulttuuri alkaa kuitenkin kummasti kiehtoa. Tosin nykyinen kulttuuri varmasti poikkeaa vanhasta aika lailla. Luen usein sunnuntaisin Helsingin Sanomien Kiinan kirjeenvaihtajan Sami Sillanpään kolumneja kiinalaisista ja heidän tavoistaan, enkä voi olla nauramatta. Juuri kun itse käänsin artikkelin kiinalaisten uudenvuoden tavoista, Sillanpää oli kertonut niistä oman versionsa. Hän kuulemma ainakin teeskentelee olevansa poissa kotoa, mikäli uusi naapuri tulee jakelemaan uudenvuoden lahjoja.

Kun olin itse kiinankielen kurssilla, opettaja kertoi myös kiinalaisten halusta antaa lahjoja kaikissa tilanteissa. Kalliita. Hintalaputkin jätetään paikoilleen, jotta toinen sitten tietää miten paljon lahjan antaja toista arvostaa (ja osaa vastaavasti ostaa oikean arvoisen vastalahjan). Sekä opettajani, Sillanpää, että omat ja ystävien kokemukset kertovat, että kiinalaiset ovat myös hyvin suorapuheisia. He utelevat paljon alusta asti. Kiinalaisten kanssa työtä tekevällä ystävälläni on ollut vaikeaa, kun nämä kyselevät heti ensi tapaamisella kaiken perhesuhteista lähtien. On sitten kenen kuulumisia aina udella ja kenelle lähettää terveisiä.. Suomalaiselle hyvin outoa. Ja jos sinkkuihminen ei välttämättä halua aina selittää, että "ei, minulla ei ole miestä eikä lapsia", niin siihen vain on totuttava. Sitten kysytään muut perhesuhteet.

Sillanpää kertoi kerran, miten hänelle sanottiin optikkoliikkeessä suoraan, että hänelle on vaikea löytää kehyksiä, jotka sopisivat hänen suureen nenäänsä. Hänen vaimolleen oli sanottu, että "Miten noin kaunis nainen on ottanut noin ruman miehen?". Ystäväni kertoo, miten joku kiinalainen työkaveri kysyi häneltä suoraan "Oletko lihonnut?". Myös minun kiinalainen tuttavani on pariinkin otteeseen innoissaan todennut minun lihonneen. Siitä en ottanut itseeni, sillä olin samaa mieltä hänen kanssaan, että minun pitikin saada vähän lihaa luitteni päälle. Tosin pian tuli uusi kommentti: "Mutta älä vaan liho paljoa enempää, tyttäreni on läski".

Mutta takaisin suomalaiseen kaupunkikulttuuriin. Huomenna ajattelin eksyä ihmisten ilmoille, kun tänään olen saanut viettää päiväni yllättävän yksikseen. Ei niin, ettenkö nauttisi siitä. Minulle kuitenkin riittää huomenna se, että menen vaikka kaupunkiin kahville, katselen kahvikupin takaa ihmisiä, luen ehkä kirjaa. Helsinki on kyllä sinkkuihmiselle (sana, josta en oikein pidä) siitä kiva paikka, että näkemistä riittää ihan tarpeeksi. Kaupunki on riittävän suuri, muttei kuitenkaan liian. Olisi tietenkin mukavaa, jos joku tuttu olisi päivällä vapaalla ja voisi istua seuraksi.

Työkaverini on miettinyt minulle muuten sopivan miehen. Kiinnostuksen kohteet olisivat kuulemma samat. En ole itse asiassa ikinä ollut sokkotreffeillä, joten "huokaan helpotuksesta", että mies on tällä hetkellä toisella puolella maailmaa ja tulee vasta kesällä takaisin Suomeen. Mutta ehkä päädyn jossain vaiheessa virtuaalisille Facebook-treffeille. Kuka tietää.

Blogeja blogeja

Viikonloppuni alkoi vasta nyt lauantaina. Mukavaa, että taas on kaksi päivää vapaata peräkkäin.

Olen ehkä surkeimmista surkein ystävä tällä hetkellä, olen viime päivät keskittynyt totaalisesti omaan elämääni. Tosin olen tehnyt mielestäni tärkeitä asioita. Meneillään on toinen käännösteksti eräälle nettisivulle. Se liittyy maaliskuun lopussa Tampereella olevaan tapahtumaan. Onneksi aiheetkin ovat itseä kiinnostavia: kiinalainen uusi vuosi ja - yllätys yllätys - värit kiinalaisessa kulttuurissa. Sinivihreä paljastuukin kirjoituksessa kevään väriksi, joten ei ihme, että se inspiroi itseä tällä hetkellä harmaan sijaan.

Lisäksi olen aloittanut isovanhempieni sotakirjeenvaihdosta julkaistun kirjan lukemisen. Siihen uppoudun täysin. Jo aivan ensimmäisissä kirjeissä paljastuu suuri odotus sodan nopeasta loppumisesta. Että isoisäni pääsisi vaimonsa ja pienen poikansa luo viettämään sitä normaalia perhe-elämää. Olen itkeä tirautellut jo pariin otteeseen. Ei meillä nykyajan ihmisillä ole mitään käsitystä siitä, mitä on epävarmuus. Tuleeko seuraavaa kirjettä koskaan, vai sen sijaan vain tieto siitä, ettei toista enää ole.

Perustin blogin sukulaisilleni, jotta voisimme jakaa ajatuksiamme kirjasta. Blogi on vuorokauden aikana saanut jo lukuisia kirjoituksia ja kommentteja. Hienoa. Sukumme on tuotteliasta väkeä.

Muutoksen tuulia

Vasta kaksi päivää vapaastani kulunut, ja olen jo suoriutunut luetteloni "tehtävistä". Mitä ihmettä teen huomenna? No ei liene vaikeaa. Lepään. Olen vaan. Teen harjoituksia, rauhoitun. Ja sitten itseni tuntien menen kumminkin hakemaan sitä maalia..

Ateneumissa kävin vuoden sisällä nyt toistamiseen. Voisin surutta kuluttaa siellä koko päivän. Jokin kumma viehätysvoima niissä tauluissa on. Albert Edelfelt, Hugo Simberg, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt... Olen kovin hiljainen tyttö kun seison näiden mestareiden töiden äärellä. Tuntuu upealta saada katsoa livenä sellaisia tauluja, joita nuorena katsoin vain äidin taidekirjoista. Jalat eivät vain liiku eteenpäin. Yritän löytää vielä pienempiä yksityiskohtia, tai nähdä jotain vielä suurempaa. Välillä kriittisesti arvioin, että kyllä nämä mestaritkin tekevät virheitä, kun olen varma, että Kristuksen pitäisi seistä vähän enemmän taulun etualalla, jotta Magdalena (tai suomeksi Mataleena) todella katsoisi häntä tuossa suomalaisessa koivikkomaisemassa.. Mutta mikäpä minä olen arvioimaan, ei minun pensselistäni tuollaista jälkeä tulisi.

"Ei niin yllättäen" kuolema vierailee taulussa jos toisessa. Tuonelan joelta ei ole ainoastaan yhtä teosta. Joissakin tauluissa luurangot ovat osana ihmisten arkea, välillä käy viikatemies hakemassa perheen pienokaisen. Välillä istutaan veneessä lapsen ruumissaatossa, jossain taulussa kuolema vaeltaa uupuneen näköisenä hangessa. On paljon muunkinlaisia tauluja, mutta nämä jäävät helpoimmin mieleen. Ja tietenkin valoa tulviva Pariisin Luxembourgin puistossa, Haavoittunut enkeli, Kuningatar Blanka...

Puolentoista tunnin päästä sain revittyä itseni takaisin hyytävään pikkupakkaseen ja suuntasin kohti Suomenlinnaa. Lautalla tunsin kuuluvani vähemmistöön. Ympärillä puhuttiin ranskaa, venäjää, saksaa.. kukaan ei puhunut suomea. Juuri kun olimme kiinnittymässä rantaan, tuli viereeni hymyilevä nuori kiinatar. Kaivoin laukustani lehden, jota varasin lähtiessäni mukaani. Monikaan kiinalainen ei tiedä maan heikosta ihmisoikeustilanteesta, mutta tilanne on muuttumassa. Lehti kertoo Kiinan kommunistisen puolueen tekemistä rikoksista, sen olemassaolon alkupäivistä tähän päivään asti.

En ole pitkään aikaan kantanut lehtiä mukanani, mutta ymmärsin taas asian tärkeyden. Sain soperrettua jotakuinkin "Dui bu qi", joka tiettävästi tarkoittaa anteeksi, ja ojensin lehden hänelle. Nuori kiinatar katsoi lehteä, hänen ilmeensä kirkastui ja hän melkein huusi "Thank you veeery much, thank you soo much!" Takana seisovat jenkit yhtyivät hänen riemuunsa, vaikkeivät varmasti ymmärtäneet mistä oli kyse. Nainen mitä ilmeisimmin tunsi lehden ja oli kuullut siitä, muttei selvästikään ollut saanut sitä käsiinsä mistään. Olin melkeinpä hämmentynyt hänen innostuksestaan. Lupasin itselleni pitäväni lehtiä mukanani useammin.

Käännyin lautalta oikealle, kun koko muu lautallinen jatkoi äänekkäästi soristen suoraan. Sain kuvata aivan rauhassa, ylhäisessä yksinäisyydessäni. Suomenlinnan valo oli upea. Sekin teki hiljaiseksi. Teki kyllä se jäätävä viimakin.. Välillä oli melkein vaikeuksia pitää kameran jalustasta kunnolla kiinni. Sormetkin olivat jäässä. Välillä joku muukin yksinäinen kuvaaja tallusti vastaan. Hekään eivät nähtävästi viihtyneet ihmismassassa. Jossain vaiheessa tuli kyllä outo fiilis siitä, etten huomaisi ajan kulua, eikä lauttoja jostain syystä enää menisikään. Tai että olisin jossain aivan toisessa aikaulottuvuudessa muihin nähden, eikä lauttoja oikeasti olisi olemassakaan.

Kun pääsin takaisin kauppatorille, tuli taas outo olo. Tajusin, etten voikaan enää halutessani kääntyä lautalta oikealle, jos haluaisin käydä tapaamassa ystävääni. Minulla ei varsinaisesti ole enää asiaa Katajanokalle. Siellä asunut ystäväni muutti tänään Punavuoreen. Täytyy myöntää, että jotenkin haikeaa. Katajanokan Jugend-taloissa on jotain. Hän vieläpä asui Munkkiniemen kreivin vanhassa makuuhuoneessa. Tai no, ei varsinaisen kreivin, mutta häntä näytelleen Leif Wagerin. Olemme tunteneet vasta puoli vuotta, mutta minulle hän on asunut siellä aina. Eikä hän missään muualla Helsingissä asunut olekaan. Niin ihmisten elämä muuttuu.

Töissä pomomme piti jonkinlaisen tilannekatsauksen vuoden vaihteessa. Hän kysyi mikä ihmisen elämässä johtaa muutokseen. Kaikki olivat hiljaa. Kukaan ei sanonut mitään. Rikoin lopulta hiljaisuuden ja sanoin, että tyytymättömyys johonkin tilanteeseen. Pomo oli hetken hiljaa, aivan kuin olisi tajunnut, että ehkä tuokin taitaa olla ihan tyydyttävä vastaus. Hän ei kuitenkaan kommentoinut, vaan sanoi: kriisi. Kriisi johtaa muutokseen. En enää avannut suutani. Olen samaa mieltä, että kriisin on pakko johtaa muutokseen, mutta toivon todella, että voisin muuttua ilman kriisejäkin.

Ja että jos haluan elämääni muutosta, en ole välttämättä aina kriisissä.

Väriterapiaa

Jipppiiii. Nyt se sitten alkoi, neljän päivän vapaa. Lentojen kallistumisen takia en lähdekään kastetilaisuuteen, vaan jään tänne. Toisaalta TODELLA tarvitsen omaa rauhaa juuri nyt.

Vapaan kunniaksi otin kuitenkin "töitä kotiin". Valon myötä on vanha seinän väri (Nepalin harmaa) alkanut tuntua tunkkaiselta, tarvitsen jotain heleämpää. Olen alkanut haaveilla veden sinisestä. Sävyä en tarkkaan osaa määritellä. Mutta päässäni se on. Itse maaleja en ole vielä hankkinut, mutta väriliuskoja kyllä. Liuskoja kauan verrattuani löysin kaksi aika kaunista sinistä, joissa on aavistus vihreää.

Enempää en tässä jaksakaan pohtia. Olen vain tyytyväinen täydelliseen vapauteeni. Näiden neljän päivän aikana käyn ehkä: a) Ateneumissa ihailemassa vanhoja mestariteoksia b) Suomenlinnassa c) elokuvissa d) ostoksilla.. Jos aikaa ja intoa riittää, teen kaiken edellä mainitun.