Asemat

Kun on aina vain yksi vapaapäivä - ilman toista, joka seuraa heti perään, tuntuu vapaa kovin lyhyeltä. Nenäni laitoin ulkoilmaan tänään heti aamulla, silloin aurinko ei vielä paistanut. Mukanani oli kamera ja jalusta.

Mutta kun on paljon kuvannut samassa maastossa, eikä vallitseva valokaan anna mitään uutta, ei vain jaksa inspiroitua. Peltoja peltojen perään, sama epämääräinen taivas, vähän lunta siellä täällä. Aika harmaata. Muutamaan kohtaan jokeen oli jää tehnyt hienoja kuvioita. Mutta niitä olen ennenkin kuvannut. Otin pari epämääräistä otosta ja tulin takaisin kotiin. Poistin ne kamerasta edes katsomatta niitä koneellani.

Kun aurinko sitten iltapäivällä paistoi, olin aikeissa lähteä huoltoasemalle ostoksille. Ennen kuin ehdin lähteä, eräs ystäväni soitti, että tulisivat toisen ystäväni kanssa käymään. Olisivat paikalla puolen tunnin päästä. Päätin siirtää menoni iltaan. Tunnin ja vartin päästä kaksikko oli pizzojen kanssa ovellani. En suinkaan tuijottanut kelloa, vaan puhelun soittanut kaveri ilmoitti tarkistaneensa ajan puhelimestaan. Samaan syssyyn sain kuulla, että luonani tuoksui hedelmäkarkki. Kun en myöntänyt hedelmäkarkkia syöneeni, tuoksu olikin ehkä "tyttötuoksu" ja johtui varmaankin siitä, että täällä asuu "tyttö".

Nyt on pari käytännön asiaa hoidettu. Koneessani on tällä hetkellä sekä polttava cd-asema, että dvd-asema. Sain ne veljeltäni viimeksi kun kävin marraskuussa Pohjanmaalla. Kaikista hienoista sähköpostitse saamistani neuvoista huolimatta en onnistunut itse niiden asennuksessa. Ystävä pyöri koneen vieressä hetken, höpötti tyypilliseen tapaansa samaan aikaan muuta, ja siinäpä se. Asemat oli asennettu. Näin se olisi pitänyt mennä alun alkaenkin. Kiitos ystävistä.

Olen tähän mennessä antanut lukuoikeuden blogiini jo kolmelle ihmiselle. Se on kovin huima vauhti edetä, yksi ihminen per päivä. En oleta kenenkään käyvän täällä lueskelemassa jatkuvasti, mutta tuntuu turhalta ihan itselleenkään vain kirjoittaa. Tekstini ei varmastikaan ole kaikkein viihdyttävintä, sen ihmeellisempää kuin kukaan muukaan kirjoittaisi, mutta ainahan voi hyppiä ja lukea vain sieltä täältä. Tai olla lukematta kokonaan. Vapaa valinta.

Vanhemmillani oli tänään tapaaminen sisarusten kesken. Isovanhempieni sota-ajan kirjeenvaihdosta julkaistu yli 600-sivuinen kirja on nyt heillä. Ja me lapsenlapsetkin saamme omat painoksemme. Olen miettinyt sitä kirjaa usein. Nyt se on vajaan viikon päästä käsissäni.

Tuskin maltan odottaa. Noin 1260 kirjettä viiden sotavuoden ajalta, 370 valokuvaa. Kirjoittajina omat isovanhemmat, jotka itse vielä muistan! Sodan aikana paljon alle kolmekymppisiä. Siis aivan lapsia. Se tulee olemaan kiinnostavampaa kuin mikään elokuva tai mikään tähän asti lukemani romaani. Ei haittaa vaikka tulen varmasti liikuttumaan, sillä olen itkenyt jo kuullessani pätkiä kirjeistä.