26. marraskuuta 1939

Välillä vähän nostalgiaa, tätini välittämänä. Olen itse kaivannut isovanhempieni sotakirjeenvaihdosta tehtyä kirjaa täällä ollessani. Se on niin suuri ja painava, etten voinut sitä mukaani pakata. Ystäväni on kuitenkin luvannut tuoda sen tänne, tullessaan joulun jälkeen käymään.

Tässä siis kirje tasan 70 vuoden takaa.

Siitä sinun olemisestasi siellä kirjoitat että menisit kotiin. Jos me täällä, mikä ei ole toivottavaa, joudumme olemaan yli joulun niin Sinun olisi pian parasta tuoda ne vehkeet jonnekin Vinkkilään tai miten ne vanhukset teillä ja meillä tuumivat. Ei sieltä kai kyllä taida saada mitään autojakaan niitä kuljettamaan. Tuleeko sinun aikasi siinä meillä kovin pitkäksi tai kyllä kai se tulee siellä kaupungin yksinäisyydessä vielä pitemmäksi? Toivotaan nyt että minä pääsen pian ja saamme sitten järjestää tämän jos mistä saapi työtä ensin.

Sano Äidille ettei hän murehdi meitä täällä sillä ei meillä ole täällä mitään hätää. 

Olin perjantai-iltayöstä vartiossa tuolla ulkona ja katselin kuuta jonka haaveileminen jo taas olisi maistunut. Kun vaan jollain muulla olisi päässyt lähellesi kun ajatuksissa. Ajattelin että voit ehkä samalla aikaa nähdä saman kuun ja toivon että se vaihtoi tervehdyksemme. Matille paljon terveisiä isältä. Terveiset myös kotiväellemme. 

Mattia ja Sinua ikävöivä Erkkinne.

(kirjasta Terveiset täältä)

Tädin sähköpostiviesti kosketti minua erityisesti. Käänsin sen myös ranskaksi ja lähetin miehelleni töihin. Hän on ollut aina kiinnostunut historiasta ja tietää esim. toisesta maailmansodasta ja sodista muutenkin aika lailla enemmän kuin minä. Suomen historiakin on varmasti tutumpi jo kuin minulle.

Eipä ollut tuolloin kännyköitä, ei nettiä, ei sähköposteja eikä web-kameroita. Muutenkin tuo oli muistutus täksi päiväksi, miten paljosta voi olla kiitollinen.

Oleskeluluvan odottelua

Mieheni soitti tänään maahanmuuttoviranomaisille kysyäkseen missä mennään. Käsittelevät tällä hetkellä hakemuksia, jotka ovat saapuneet toukokuun 19. päivä! Eli eipä ennen huhtikuuta tarvitse asiaa juuri haikailla. Enkä tiedä, että antavatko silloinkaan minulle muuta kuin vähän toivoa.

Lähetin kummitytölle Suomeen Canada-hupparin, sellaisen kauniin punaisen, jouluksi. Hänen koostaan en enää ymmärrä mitään, toivottavasti hän ei huku siihen. Mielestäni nuo Olympialaisaiheiset vaatteet ovat kuitenkin kauniita. Samanlaisen Canada t-paidan sai mieheni vanhempi poika syntymäpäiväkseen langoltani. Asia herätti hilpeyttä synttäriseurueessa, sillä lankoni ei ollut enää löytänyt Vancouver-paitaa. Poika tiesi heti avattuaan kertoa, että "isä ei tykkää tästä!" Hetken aikaa kakisteltuaan isä myönsi kuitenkin, että ihan kaunishan se on.

Mieheni on myös jo tottunut siihen, että haluan lähettää Suomeen nimenomaan Canada-tuotteita, sillä no, tutut tietävät minun asuvan Kanadassa (ei Québecissä). Kiusoittelin, että ostan itsellenikin Canada-hupparin, se on niin kauniin värinenkin. "Etkä osta! Tai no, kun Kanadan maahanmuuttoviranomaiset kutsuvat haastatteluun, pue Canada-huppari päälle. Tuskin ainakaan silloin kannattaa laittaa "Vivre le Québec libre!" (Eläköön vapaa Quebec!) -hupparia. Laittaisivat sinut seuraavalla koneella takaisin." Kuka muuten sanoi, että laittaisin jälkimmäistäkään päälleni..

Vietin tänään 2,5 tuntia paikallisella kampaajalla. Edes ystäväni Heikin luona en ole koskaan niin kauan istunut, vaikka hän onkin joskus laittanut lisäaikaa tarkoituksella. Täkäläinen kampaaja otti kuitenkin myös hyvin rennosti, käsitteli siinä samaan aikaan kahta muutakin asiakasta. Kallista oli, mutta ei yhtä kallista kuin Helsingissä.

Sain selittää miksi ihmeessä olen täällä ja miten ihmeessä kaikki oikein tapahtui. Hän oli hyvin kiinnostunut tietämään onko Suomen hiusmuoti samanlaista, mitä kieltä meillä puhutaan ja muistuttaako se esimerkiksi saksaa jne.. Hän on anoppini kampaaja, ja  kehui anoppiani mukavaksi ihmiseksi. Sanoin, että tottamaar, saan olla onnekas. Kaikilla ei ole anoppien suhteen onnea.

Lopuksi (asiaan mitenkään liittymättä) keittiön ilmoitustaulumme, joka sopii hyvin suomenkielen opiskeluun. Tietenkin pitää keksiä konkreettisia ja mieleenpainuvia esimerkkejä.

Suomalaisia tuulia

Tänään näin poikkeuksellisen paljon suomalaisia. Tapasin uutiskirjettä lähettävän Annelin ja hänen miehensä Genen. Anneli halusi haastatella minua Expatrium-lehteen sekä Vapaaseen Sanaan, joka ilmestyy Torontossa. Minusta tuntuu tällä hetkellä, ettei mitään järkevää tainnut suusta tulla ulos. Oli kuitenkin mukava saada puhua suomea pitkästä aikaa. Aluksi tuntui kuin kieli olisi ollut solmussa.

Törmäsimme myös sattumalta suomalaiseen pariskuntaan vanhassa kaupungissa ja vaihdoimme muutaman sanan. Oli ensimmäinen kerta puoleen vuoteen, kun kuulin suomea kadulla, hauskaa että se sattui juuri tänään.

Eilen löysimme muuten mieheni kanssa paikallisesta Metro-ruokakaupasta Vaasan hapankorppuja, joten niitä ei tarvitse enää lähteä hakemaan sieltä Boucherie Atlantiquesta! Jos niitä Oululainen-korppuja vielä jostain saisi. Ehkäpä ensi lauantain markkinoilta? Sinne aion tällä kertaa lähteä.

Vielä muutama kuva. Annelin (tai Genen) kuvaa en tähän laittanut, kun en sitä lupaa pyytänyt.

No niitä pieniä mietteitä

Tällä kertaa ajatus ei kulje, eikä mieleen tule mitään hauskaa esimerkkiä quebeciläisyydestä. Pitää oikein muistuttaa itseä, ettei tämän blogin tarkoitus ollutkaan etsiä kummallisuuksia, tai kertoa aina jotain uutta. Oma elämä pyörii tällä hetkellä aika pienessä piirissä, kotiympäristössä. Mitä kummallista siinä nyt on, että kävelen lähikauppaan tai varaan vihdoin itselleni ajan kampaajalle, tai hankin kirjastokortin.

Toki suurempaakin olisi tiedossa, jos vain haluaisi. Esimerkiksi Suomen Montrealin kunniakonsulin itsenäisyyspäivän vastaanotto, jonne ymmärtääkseni tulee myös Suomen suurlähettiläs Ottawasta. Voisihan se olla hienoa vastapainoa arjelle, liikkua tummiin pukeutuneiden ihmisten keskuudessa ja tavata samalla muita suomalaisia.

Olen kiitollinen Anneli-nimiselle henkilölle, mutta tällä kertaa jätin ilmoittautumisen väliin. Ehkä ensi vuonna. Taisi oma ujous voittaa kuitenkin. Tuntuu vain niin hyvin hauskalta, ajatella itsensä kyseiseen seuraan. Ehkä täällä ulkomailla voisi kuitenkin yksinkertaisesti tottua ajatukseen, nähdä omat juurensa ja kansallisuutensa etuoikeutena. Ei sitä koti-Suomessa vastaavanlaiselle vastaanotolle pääsisi.

Välillä on se ikävä Suomea. Kun edellispäivänä tulin Montrealin keskustasta metrolla kotiin (kävin kiinalaisen ystäväni kanssa syömässä), meinasi itku päästä viimeistään bussissa. Olin ajatellut tulla kotiin vähän myöhemmin, kuuden jälkeen, ja välttää pahimmat ruuhkat, mutta eiköhän kyseisellä metrolinjalla ollut juuri ollut ongelmia, ja metro oli tupaten täynnä ihmisiä, samoin bussi. 3,6 miljoonan asukkaan suurkaupunki on toki hieman ruuhkaisempi kuin kotoinen pääkaupunkimme. Pienestä Satakunnan kunnasta kotoisin olevaa ihmistä välillä kyllä ahdistaa. Joskus tuntui Helsingissäkin, että ihmisiä oli liikaa. Mutta se oli vielä pientä.

Onneksi en ole ainoa, joka tuntee välillä kaipuuta Suomeen. Olen saanut täällä ollessani mukavia viestejä ihmisiltä, jotka ovat eksyneet lukemaan blogiani. Samankaltaisia mietteitä heilläkin on ollut. Ei sitä kai koskaan pysty täysin omaksumaan toista kulttuuria, monen vuoden jälkeenkään. Ei tämä ole itselleni ensimmäinen kerta ulkomailla, mutta aikaisemmin olen kuitenkin asunut Euroopassa. Se on jotenkin tuntunut silti läheisemmältä.

Joskus mieheni sanoo minulle, että tietää olevansa jääräpää quebeciläinen, joka puolustaa omaa kieltään henkeen ja vereen. Että mahtaa olla joskus vaikeaa. Sanon, että niin... annan silloin vain mennä toisesta korvasta ulos. Ei minun ole pakko omaksua kaikkea.

Samoja kielikysymyksiä on kuitenkin pitkin maailmaa, kotoisessa Suomessakin. Vai mitä sanotte tämänpäiväisestä Hesarin artikkelista koskien mahdollista Ahvenanmaan irtautumista Suomesta. Itseä alkoi melkein hymyilyttää. Miten kauan on puhuttu Quebecin irtautumisesta Kanadasta, ja miten kauan siitä vielä tullaan puhumaan. Jos ei irtautumisesta, ainakin siitä ranskankielen asemasta.

Niin se huivi... se valmistui, ja siitä tuli sopivan kotikutoinen.

Mikä ihmeen päiväpeitto?

En ole täällä Quebecissä törmännyt kovin merkillisiin yhdessäelon kulttuurieroihin, ainakaan tähän asti. Mieheni on saanut ilmeisen tasa-arvoisen kotikasvatuksen. Ei ole naisten tai miesten töitä. Se tekee, joka osaa. Joskus se on mieheni, joskus se olen minä, joskus kummatkin osaavat ihan yhtä hyvin - ja työ jää kuitenkin tekemättä.

Tiskaaminen on miehelleni kunnia-asia. Jos minä olen tehnyt ruuan, hän tiskaa, eikä asiasta edes keskustella. Minulle se sopii ja on täysin luonnollista, toimii myös toisinpäin. Niin meillä kotonakin on aina ollut. Isäni on aina ollut ahkera tiskaaja ja laittaa ruokaakin tarvittaessa, kuten tekee myös mieheni.

Meillä on muuten tiskiharja. Se on minusta ihan normaalia. Meillä on ollut tiskiharja alusta lähtien. Anoppini mielestä se ei kuitenkaan ole normaalia. Hän haluaa tiskirievun, jolla pestä astioita. Hän on tiskannut meillä, minä olen tiskannut hänen luonaan. Kumpikaan ei ole ollut pesuvälineisiin täysin tyytyväinen. Mutta ei se haittaa, toisen kotona toisen tavalla. Jos pakosti vaatii saada tiskata, se tehdään niillä välineillä mitä löytyy.

Se eräs puuttuva asia on tietenkin tuo kuivauskaappi, joka on ainutkertainen juttu Suomessa. Täällä yhä edelleen olen ihmetellyt tapaa, jolla astiat pestään. Ne nostetaan väliaikaisesti kuivumaan saippuaisina (muoviseen pöydällä olevaan telineeseen) ja sitten ne vain kuivataan. Itse olen pikkuhiljaa lipsumassa samaan, eli huuhtelen vähemmän ja vähemmän. Kun niitä tiskialtaitakaan ei ole kuin yksi.

Toinen ihmettelyn aihe on sänkyjen sijaaminen. Mieheni ei tiennyt mikä on päiväpeitto. Meillä on alusta lähtien sijattu vuode kuten hän on aina tottunut. On aluslakana, tyynyliina, päälilakana ja peitto. Mikä ihmeen päiväpeitto? Peitto joka otetaan pois yöksi ja laitetaan takaisin päiväksi? Minkä ihmeen vuoksi? Selitin muutaman kerrankin asiaa, kunnes Ikeasta löysin niitä päiväpeittoja, couvre-lits. Myöskään pussilakana ei hänelle ollut tuttu.

Päälilakana kuuluu mieheni mielestä sijata siten, että se käännetään patjan alle, jotteivät jalat jäädy. Tämä varmastikin saa ystäväni nauramaan koti-Suomessa. Hän on aina tottunut nukkumaan niin, että jalat ovat tiiviisti peiton alla, peitto käännettynä alareunasta patjan alle. Itselläni on aina ollut tapana heilutella jalkoja peiton alta, viilentääkseni oloani. Ahdistaa tiivis paketointi. Ensimmäinen peittomme täällä Quebecissä kuitenkin oli suhteellisen ohut, joten minäkin totuin pikkuhiljaa siihen tiiviiseen pakettiin.

No, minä halusin pussilakanan, samalla kun ostimme lämpimämmän peiton talven varalle. Ikeassa niitä oli. On niitä muissakin kaupoissa. Mutta vaikka meillä on nyt pussilakana, meillä on myös päälilakana (ilman sitä ei voi nukkua, täytyy vieläkin pystyä paketoitumaan lakanan alle), ja kaiken kruunaa päiväpeitto!

Tosin uusi peittomme on niin kuuma, että toisena yönä heräsin kovaan janoon. Olin itse irrottanut omalta puoleltani sen päälilakanan, mutta huomasin, että myös mieheni nukkui suloisesti ilman peittoa, päälilakana rutattuna sängyn jalkopäähän.

Viivi ja Wagner Helsingin sanomat 22. maaliskuuta 2010

 








Viivi ja Wagner Helsingin sanomat 5. maaliskuuta 2010

Haisunäädän kuolema ja ihmeellisten sinisten pillereiden tv-mainonta

Viikonloppu meni taas nopeasti. Lauantaina täällä vietettiin 8-vuotissynttäreitä, jotka onnistuivat kivasti. Mieheni halusi hakea IGA:n (ruokatavarakauppaketju) valmistamat ruuat: kylmiä pizzapaloja, kerrosvoileipiä ja sen synttärikakun. Taitaa olla perinne, oli lapsen toiveena. Eivät ne niin kummoisia olleet, tai sitten suomalaiset makunystyräni eivät vain ole tottuneet paikallisiin ruokiin. Muille ne näyttivät maistuvan. Eniten kehuja sai kuitenkin se kotona tehty Waldorfin salaatti, enkä asiaa oikeastaan ihmettele. Se oli hyvää.

Jossain vaiheessa iltaa alkoi jälleen karmea katku, kun haisunäätä kiersi jossain lähellä. 2-vuotiaan äiti oli jo hetken epäillyt omaa pienokaistaan, ennenkuin joku ehti todeta ääneen asian oikean laidan. Olemme epäilleet silloin tällöin, että haisunäädällä on pesä jossain lähellä. Kenties naapurin vajan alla, kuka tietää. Ei se usein haise, mutta kun haisee, se haisee todella lähellä.

Tänään lähdin aamulla aurinkoiselle lenkille. Noin 100 metriä käveltyäni oli kadun reunassa kuollut syyllinen. Luultavasti jäänyt auton alle, mutten yhtään ihmettelisi, vaikka joku olisi posauttanut siltä hengen pois jollain muulla konstilla. En mennyt kovin lähelle, sillä raato haisi yhä voimakkaalle, mutta pakkohan sitä oli jäädä tuijottamaan hetkeksi. Että tuollainen elukka. Mukanani oli tällä kertaa filmikamera ja laajakulmalinssi, joten kuvamateriaalia asiasta ei ole. Olisi pitänyt mennä huomattavasti lähemmäksi. No, ehkei se olisi ollut niin kaunista kuvattavaa muutenkaan.

Palaan kertomaan maan ihmeellisyyksistä. Eräs ihmettelyn aihe on se, että niitä sinisiä pillereitä, viagraa, mainostetaan täällä telkkarissa siinä missä muitakin tuotteita. Se tuntuu hassulta suomalaiselle, joka on tottunut näkemään tuotteen nimeä vain niissä lukuisissa roskaposteissa, jotka tunkevat sähköpostiluukkuun. Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, taisi leuka loksahtaa muutaman sentin.

Täytyy sanoa, että mainokset ovat yllättävän hauskoja ja saavat hymyn huulille joka kerta, vaikken tiedä hymyilyttääkö kyseinen tuote sinänsä. Mainos etenee aina samalla kaavalla: siinä on yleensä vanhempi pariskunta. Kertojana voi olla joko mies tai nainen, joka saattaa kertoa, miten "minä ja vaimoni käytimme kaiken aikamme sisustamiseen/antiikin keräilyyn/urheilun katseluun/kävelyyn". Taustalla näytetään kuvamateriaalia aiheesta.

Tarinassa annetaan ymmärtää, että aikaa meni lopulta enemmän ja enemmän, ja lopulta harrastus vei kaiken ajan ja tyyliin myös järjen. Mainos loppuu lähikuvaan kertojasta, joka lausuu "Lopulta kokeilin/mieheni kokeili viagraa... ja innostus sisustamiseen/antiikin keräilyyn/urheilun katseluun ikään kuin .... katosi". Kertojan silmissä on utuinen haaveileva katse. Mainos, kuten monet muutkin mainokset, on tehty täysin saman kaavan mukaan sekä englanniksi että ranskaksi. Riippuu mitä kanavaa satut katsomaan.

Kanavista puheen ollen, meillä ei näy niin hirveän moni kanava, mutta ihan tarpeeksi. Emme kumpikaan ole kovin suuria telkkarin töllöttäjiä. Täällä maksat ennenkuin katsot. Mietityttää miten se Suomessa voi olla niin vaikea järjestää. Kun olet maksanut tv:n käytöstäsi ja internetistä, kummatkin alkavat toimia, kummatkin on kytketty kaapeliin. Palvelun tarjoaja on molemmille sama. Mitä enemmän kanavia haluat, sitä enemmän maksat kuukaudessa.

Meillä palvelun tarjoajana on videotron. Sitä kautta voi myös tilata televisioonsa elokuvia, tv-sarjoja, harrastusohjelmia, kuten joogaa ja pilatesta jne. Jotkut ovat ilmaisia, toisista maksat. Uudet elokuvat tulevat joskus aika nopeasti. Tällä hetkellä voisimme katsoa Millénium-elokuvan ranskaksi dubattuna, se ilmestyi vasta dvd:nä. Tosin haluamme katsoa sen alkuperäiskielellä..

Itse olen neuloessani laittanut ilmaisen vanhan Fortier-rikossarjan pyörimään. Olen jäänyt siihen hiukan niinkuin koukkuun. Siinä terävä, mutta vähän kömpelösti käyttäytyvä Anne Fortier toimii Montrealin rikospoliisin psykologina, usein murhatapauksissa. Apunani minulla on tekstitys, joka auttaa huomattavasti. Ainakin tämä sarja on jotenkin paljon sympaattisempi ja aidomman oloinen kuin jenkkisarjat. Mietin, miksei Suomenkin televisio voisi ottaa quebeciläisiä sarjoja ohjelmistoonsa.

No... jenkkisarjoista jenkkikuviin. Lupasin joskus laittaa Nykin reissun kuvia tänne. Olen asian unohtanut, mutta nyt kun ei muitakaan kuvia ole (laiskuus kuvankäsittelyssä), laitan muutaman. On joukossa yksi kuva poikien huoneestakin, viime vierailulta.

Siitä se ajatus sitten lähti

En voinut olla lainaamatta otsikon lausetta tässä kohtaa. Sen verran kyseisen maalifirman maaleja olen joskus vielä Suomessa ollessani myynyt.

Meillä on vihdoin saatu kylpyhuoneen remppa valmiiksi, eilen vedin viimeiset pensselinvedot. Alkutilanne oli jo turhankin pitkään rasittanut meitä. Reikiä ei sentään enää missään ollut (kun isännöitsijä vihdoin kuukausien jälkeen pääsi vauhtiin), mutta joka puolella oli valtavia tasoitten peittämiä alueita, eikä työ ollut kovin kauniisti tehty. Lisäksi tuo vihreä väri ei koskaan ollut ihan lempivärejämme. Se ei ollut kaunis omenanvihreä, vaan siniseen taittuva ja hieman ällö. Lisäksi sillä oli maalattu kaikki, kattoa myöten.

Onneksi tällä kertaa vuokranantaja lupasi maksaa maalit ja vielä ihan omasta ehdotuksesta. Tähän mennessä olimmekin kaikki ostaneet itse, kun peitimme asunnon oransseja ja ruskeita seiniä. Silloin mies maksoi vain pohjamaalin. Vieläkin kauhistelin mielessäni edellisten asukkaiden tapaa maalata, maalia joka oli kökköinä joka paikassa, etenkin nurkissa. Mutta annoin tällä kertaa mennä ja maalasin vain päältä sen sijaan että olisin lähtenyt jälkiä paikkaamaan. Eipä ole meidän asuntomme, ja eihän tähänkään asti kukaan ole kauheasti välittänyt - vuokranantajaa myöten.

Nyt on katto valkoinen, joka tuo heti enemmän valoa vessaan, ja no, vessasta tuli sininen. Täällä ovet näköjään maalataan samoilla seinämaaleilla, ei millään maalarin valkolakkojen tapaisilla. No, helpomminhan siitä nättiä jälkeä saa. En koskaan onnistunutkaan kalustemaaleilla.

Kolme päivää kaiken kaikkiaan maalaamisessa meni. Lopputulokseen olen ihan tyytyväinen, ottaen huomioon että kylpy on aika karmea, samoin suihku, joka kiinteänä möllöttää ylhäällä, irti sitä ei saa. Mutta se on vuokralla asumisen pikku murheita.

Valaisimenkin haluaisimme vaihtaa (hurja takahuoneen discomeininki), mutta se tietää lisää maalaamista. Lamput ovat tässä asunnossa olleet kaikki alusta lähtien, kolmessa asunnon lampuista on lisäksi tuuletinpropelli. Keittiön valaisin on sen lisäksi rikki, sitä ei saa edes sytytettyä ilman että propelli lähtee pyörimään heti. Aika ikävää, siis ainakin talvella..

Tässä vielä muutama kuva välivaiheen kautta lopputulokseen. Kuvat eivät ehkä anna oikeaa värisävyä, mutta mitäpä tuosta. Myös laajakulmalinssi vääristää pienen tilan kulmia.

Quebecin ranskan ja Ranskan ranskan eroista

Tällä kertaa blogini keskittyy Quebecin ranskan ja Ranskan ranskan eroihin. Ranskaa taitamattomille tämä voi olla tylsää, mutta huomasin, ettei suomeksi netistä hirveästi tietoa asiasta löydy. Tämä on siis suunnattu myös niille, jotka hakusanojen kautta blogiini eksyvät. Tämä ei mitenkään ole kattava Quebecin ranskan kuvaus, kunhan kerron omia huomioitani. Eri alueilla on muutenkin eroja. Eniten kuulen päivittäin mieheni puhetta, siksi monesti viittaan häneen. Lisäilen asioita sitä mukaa, kun niitä myöhemmin mieleen tulee.

Moni ranskankieltä opiskellut on aluksi ymmällään tullessaan Quebeciin. Luulit ymmärtäväsi ranskaa, mutta yhtäkkiä et ymmärrä mitään. Uskon itse, etteivät korvat vain ole tottuneet täkäläisten tapaan lausua kieltä. Toki sanastossakin on eroja, sillä täällä on lukematon määrä sanontoja, joita en aikaisemmin ollut ikinä kuullut. Itse koen suurimmaksi ongelmaksi kuitenkin täkäläisen ääntämisen.

Vietin jonkin aikaa etsien netistä esimerkkejä Quebecin ranskasta, sellaisia joita meillä kotonakin paljon kuulee, ja joihin itsekin olen kiinnittänyt huomiota. Käytän vain joissakin kohdin kielitieteellisiä ilmaisuja, toivottavasti ei mene ihan mönkään, sillä omista lyhyeksi jääneistä yliopiston kieliopinnoista vuonna x on liikaa aikaa. En myöskään ala käyttää virallisia ääntämismerkkejä sen enempää, vaan menen tunteen mukaan.

Lausumisesta

Quebecin ranskassa kuuluu voimakkaana outo frikatiivi t:n ja d:n jälkeen, jos sitä seuraa u tai i. Esimerkkinä vaikka "lähdit"

Tu es parti - "tsu es partsi"

Luulen, että täkäläiset eivät sitä aina itse edes huomaa, eikä sitä ole helppo peittää. Juuri tuosta quebeciläisen tunnistaa, vaikka hän yrittäisikin puhua "ranskalaisittain". Saksalainen kielikurssikaverini pyysi täkäläistä kaveriaan sanomaan "petit" (pieni) siten kuin se Ranskassa yleisesti sanotaan, eli "pöti" tai "pti". Tyttö ei onnistunut millään, vaan sana tuli ulos suusta aina samalla tavalla: "ptsi".

Jos sana loppuu lausuttaessa a:han, siitä tulee helposti [ɔ], eli melkein o. Mieheni puheessa sen kuulee vaikka kieltosanassa "pas": "Je ne pense po". Sitä myös venytetään hieman pitempään. Il taas vääntyy usein pelkäksi y:ksi. Esimerkiksi "Il y a" on pelkkä y'a.

Kuitenkin, jos a on keskellä sanaa, se voi joskus muuntua "au"-äänteeksi... Esim kahvikuppi, tasse kuulostaa likipitäen tältä "tausse". Mieheni sanoo myös "Je dois me rauser (se raser-ajaa parta)".

Eräs oman mieheni puheessa selkeästi kuuluva erikoisuus on montrealilaisten puheessa kuulemma harvenemaan päin. Wikipedian mukaan se liittyy koulutukseen. Mitä korkeammin ihmiset kouluttautuvat, sitä vähemmän he seuraavaa ääntämistä käyttävät. Se on sanan lopussa esiintyvä r-kirjain, joka lausutaan hyvin englantilaisittain, omaan korvaan se kuulostaa samalta kuin englannin sanassa "sir", jopa vielä korostetummalta. Ranskan sana "soeur" eli sisko kuulostaa omaan korvaan melkein samalta.

Oi-diftongi lausutaan myös hauskasti murtaen. Sanat "soir" (ilta) ja "moi" (minua, minulle) eivät olekaan "suar" ja "mua" vaan jotakuinkin "soèr" ja "moè". Sana "oui", kyllä, taas lausutaan "ouè".

Välillä on tullut ymmärtämisvaikeuksia tiettyjen asioiden takia vielä monen kuukauden jälkeen. Vaikkapa kun mietin ääneen suomeksi jotain laskutoimitusta ja sanoin "viisi sataa". Mieheni kysyi mitä "sataa" tarkoittaa. Vastasin "cent", ja lausuin sen "sa". Hän kysyi ainakin kolme kertaa "mikä "sa"?", ennenkuin välähti: ai "sä" (ei nyt ihan suomalainen ä mutta sellainen nasaalinen ä kumminkin). Mieheni totesi, että todennäköisesti minun lausumani "cent" on ihan oikein, mutta täällä sitä ei niin lausuta.

Minun oli ihan pakko seuraavana päivänä mennä tarkistamaan netistä sanan lausumismuoto, sen verran alkoi epäilyttää oma kielitaitoni. Siellä todellakin oli kummatkin lausumistavat kuultavana, Ranskan "sa" ja Quebecin "sä". Myös sana tuuli, "vent" tuotti erään kerran päässäni oudon mielleyhtymän, kun en millään ymmärtänyt, että jossain oli paljon viiniä, "vän".. Sekin tuli samalla kertaa tarkistettua. Sama juttu, itse olen vain tottunut siihen ranskalaiseen lausumiseen.

Sanontoja ja hokemia

Quebecin ranskassa on tiettyjä hassuja sanontoja, joita ihmiset hokevat ikäänkuin täyttääkseen lausettaan. Jotka eivät sinänsä merkitse yhtään mitään. Sellaisia ovat vaikkapa "là là", joka lausutaan korostetusti "loo-lo". Itse olen huomannut, että sitä käytetään etenkin asiayhteyksissä joissa itse ollaan eri mieltä kuin toinen, tai kerrotaan toisille jotain asiaa, jota hämmästellään kovin. Myös pelkkää "là"-ta käytetään usein puheen aikana. Tuntuu kuin puhuja ikään kuin varmistaisi sillä, että hänellä on vielä asiaan lisättävää, pitääkseen kuulijansa tarkkaavaisena ja kiinnostuneena. Joskus mieheni lapset huudahtavat pettyneenä "mais là! (lo)", ilmaistakseen tyytymättömyyttään.

Muita usein hoettuja asioita ovat "t'sais" (tiedätkö, kuten you know), joka jälleen kuulostaa enemmänkin tältä: "tsii", "pi" (puis, sitten) tai "par exemple", joka usein liitetään lauseen perään, vaikkei mitään esimerkkiä lauseessa olisikaan, ilmaisu toimii vain täytteenä. "Fait que" tai "feque" on myös usein hoettu, joskus lause yksinkertaisesti loppuu siihen, aivan kuin puhuja haluaisi johdattaa kuulijan itse päättelemään, että juuri sanotusta on tietty seuraus. Suomeksi se ilmaistaisiin varmastikin "joten..".

Eräs varmasti monia ihmetyttävä asia on sanan "tu" lisääminen kysymyksiin. Se liitetään ylimääräisenä verbin jälkeen, eikä sillä varsinaisesti ole mitään tekemistä sanan sinä "tu" kanssa. Sen kerrotaan olevan jäänne vanhasta ranskasta, ja sitä käytetään samoin kuin "t-il"-ilmaisua. Paikalliset (esimerkiksi oma mieheni) ovat kuitenkin enimmäkseen tietämättömiä ilmaisun alkuperästä. Kun aluksi asiaa ihmettelin (miksi lisäät aina "tu" kysymykseen?), hän ei kyennyt sitä selittämään, ihmetteli vain itsekin. Tässä esimerkkejä, joita napsin Wikipediasta kun en itse keksinyt:

"C'est-tu prêt?" - onko se valmis?
"On a-tu bien mangé!" - emmekö syöneetkin hyvin?
"T'as-tu pris tes pilules?" - oletko ottanut lääkkeesi?

Muita Quebeciläisiä ilmaisuja (muutama lukuisista)

Asteure - nyt (maintenant)
pantoute - ei ollenkaan (pas du tout)
Je suis tanné - olen saanut tarpeekseni
C'est plate - se on tylsää
il fait frette - on kylmä (il fait froid)
icitte - täällä (ici)
un char - auto (une voiture)
un bec - suukko
une patate - peruna (une pomme de terre)
blonde - tyttöystävä, naisystävä
chum - miesystävä, ystävä
une chicane - riita (conflit)
quétaine - vanhanaikainen, pois muodista (moche, passé mode)
une tuque - pipo (bonnet d'hiver en laine)
un dépanneur - kulmakauppa, joka usein auki pitempään kuin muut kaupat, kuten kioskit (petit magasin)
barrer - lukita (fermer à clé)
embarquer - nousta bussiin (monter)
débarquer - astua bussista (descendre)
il mouille - sataa (il pleut)
mets-en - paljon
voyons donc - ilmaisee hämmästymistä negatiivisessa mielessä

Televisiolähetyksiä tai filmejä kuunnellaan (écouter), ei katsota (regarder), ainakin meidän perheessä. Se jaksaa itseäni vieläkin välillä hymyilyttää. "Tu veux écouter un film?" kuulostaa omaan korvaan vähän hassulta.

Tervehdykset poikkeavat myös hieman Ranskan vastaavista. Täällä näkemiin ei olekaan "au revoir", mikä täkäläisittäin on enemmän "hyvästi (emme enää näe)", vaan esim.  kaupoissa toivotetaan "bon jour (bonne journée)" tai "bon soir", tai vain "bye", joka kuitenkin on paljon tuttavallisempi ja sitä käyttäisin itse kuitenkin ennemmin ystävien kesken. Tuosta "au revoir"-ilmaisusta yritän itse päästä  eroon, sillä ajatuksissani ollessani se saattaa yhä lipsahtaa suusta.

Myös sinuttelu on huomattavasti yleisempää kuin Ranskassa. Etenkin nuoremmat myyjät saattavat sinutella sinua kaupoissa, sitä ei pidetä niin ihmeellisenä. Täällä ei sinuttelu ole siis hirveän epäkohteliasta. Kukaan ei käy sinua moittimaan asiasta. Kannattaa toki aina aloittaa teitittelyllä.

Lopuksi paikalliset ateriat, jotka poikkeavat Ranskan ranskasta (sulkeissa):

déjeuner - aamiainen (petit déjeuner)
dîner - lounas (déjeuner)
souper - päivällinen, illallinen (dîner)

Yllä olevat erot ovat riittäviä sotkemaan treffisi, jos et ole tarkkana. Ranskalainen opettajamme kielikurssilta oli pyytänyt ystäviään illalliselle lauantain kunniaksi. Ateria oli hänelle siis dîner. Hän oli päättänyt nukkua pitkään. Suihkusta tullessaan, ollessaan pukeutuneena pelkkiin kalsareihin, ovikello kuitenkin soi. Oven takana oli iloinen joukko, joka oli saapunut lounaalle.


Video suositusta Têtes à claques-sarjasta, ihan vain jos jotakuta kiinnostaa. Mies kiroilee bensan hinnan ainaista nousua. Paikallisesta kiroilusta kirjoitinkin jo aikaisemmin blogissani.

Jouluvalmisteluja

Mittari näytti tänään Montrealissa 18 astetta, Etelä-Suomeen odotetaan kai ensi yöksi ensimmäistä kunnon lumimyräkkää. Oli outoa kävellä ilman takkia sen jälkeen, kun täälläkin jo jonkin aikaa on puhaltanut kylmä pohjoistuuli. Nyt ei tuullut juuri ollenkaan ja hetken tuoksui melkein keväältä. Loppuviikoksikin on luvattu ihan mukavaa ja leutoa säätä, auringonpaistetta.

Siksi olikin outoa lähteä seuraksi jouluostoksille tänään. Anoppini halusi minun lähtevän mukaan, kun hän meni ostamaan lahjoja lastenlapsilleen. Kuskina oli lankoni, ja seuranani takapenkillä jouluaattona kaksi vuotta täyttävä pikkumies, joka hoki koko ajan joko minun tai mieheni nimeä. Hän tarkisti useaan otteeseen oliko mieheni kenties piiloutunut auton takaosaan, kun häntä ei näkynyt.

Joulu näkyi jo kaikkialla ja on vasta marraskuun alkupuoli. Lavalin ostoskeskuksessa ei hirveästi näin maanantaipäivällä ihmisiä ollut, mutta komea kuusi oli jo paikoillaan, samoin joulukoristeita joka paikassa. Kulutushysteria alkakoon..

Sen verran on aikaisemminkin pitänyt kirjoittaa, että täällä ei olla sentään yhtä leväperäisiä kuin jenkeissä erilaisten jätteiden määrän suhteen, mutta aika monessa paikkaa pienetkin ostokset laitetaan automaattisesi muovikasseihin, ennenkuin olet edes ehtinyt sanoa ettet sellaista tarvitse.

Jotkin kauppaketjut ovat lähteneet markkinoimaan ympäristöystävällisyyden puolesta: "Muistitko kassisi?" lukee jo ovella. Muovikassit heillä eivät myöskään ole enää ilmaisia, vaikka hinta onkin pienen pieni. Yllättävän monella on omat kassit mukana, joihin kassalla työskentelevät nuoret ripeästi ostokset pakkaavat. Palvelu on kieltämättä kätevä silloin kun ostoksia on paljon.

Quebecissä myös kierrätetään, tosin en tiedä miten hyvin asia toimii (samaan astiaan laitetaan kaikki kierrätettävä - metallista paperin kautta lasiin ja muoviin). Olen kuullut, että aika moni esimerkiksi jättää kierrättämättä sanomalehdet. Suomessa taas sanomalehdistä kierrätykseen taitavat päätyä melkein kaikki.

Silti, vaikka täällä puhutaan kierrätyksestä ja ympäristöystävällisyydestä, olen monet kerrat ihmetellyt kauppojen valikoimia. Puolivalmisteita ja eineksiä on vaikka miten paljon ja erilaisia merkkejä on älytön määrä. Miten paljon enemmän niiden käytössä tuhlataan luonnonvaroja? En ole asiantuntija, mutta voin vain kuvitella.

Meinasin myös saada shokin, kun eräässä suuressa ketjussa jaettiin ihmisille ilmaiseksi paketti puolen litran muovisia vesipulloja ostosten ylittäessä tietyn summan. Taisin näyttää niin kauhistuneelta kun sanoin kassalla ei kiitos, että kassaneiti näytti melkein nyrpistävän nenäänsä. Ettei ilmainen lahja kelpaa? En ole koskaan ollut mikään ekologisuuden esikuva, mutta tuntui todella oudolta ajatus niistä tuhansista muovisista ilmaispulloista.

Myös meidän kaapistamme löytyi vielä kesän alussa paljon erilaisia tölkkejä, nyt niistä ei juuri ole jäljellä mitään, eikä lisää ole ostettu. En ole koskaan tottunut sellaisia käyttämään, enkä ala täällä totutella. Mieheni on ihmetellyt myös, että sämpylöitä voi leipoa - alusta lähtien, tai että lettutaikina ei olekaan valmissekoitus (lisää vain vesi), tai ettei pizzapohjaa ole pakko ostaa myöskään valmiina.

Lopuksi muutama heikkolaatuinen kännykkäkameraotos. Osassa kuvista herkullisen näköisiä omenoita eräässä suklaapuodissa. Pakko oli kuvata myös niitä katoksia, joista aikaisemmin kirjoitin. Nyt marraskuun alusta niihin on ilmestynyt muovit päälle.

Tämä ei muutu käsityöblogiksi

Eilen näin ihan livenä paikallista rokotushysteriaa. Kävelin kamera kaulallani n. parin kilometrin päässä kodistamme, kun yhtäkkiä joka puolella oli poliisiautoja ja hirveä tungos. Meni hetki ennen kuin tajusin, että rokotuksiahan siellä jaettiin. Niinpä maisemakuvauksen sijaan päädyin tekemään "kuvareportaasia" tapauksesta. Kenenkään naaman eteen en kameraa viitsinyt kuitenkaan laittaa.

Täällä influenssasta ei käytetä sikainfluenssa-nimitystä, sillä sikaloiden omistajat reagoivat heti alussa asiaan. Ihmiset eivät enää uskaltaneet ostaa sianlihaa. Itsellä onkin vaikeuksia ymmärtää, että Suomessa tuota sanaa vielä ahkerasti käytetään, sillä se kuulostaa kieltämättä aika hullulta. Tosin itselle flunssa A (H1N1) tuottaa ranskaksi lausumisvaikeuksia. Se kuulostaa jotakuinkin tältä "A ash a an a (tai ä än ä) " ja kompuroin yrittäessäni edes lausua sitä.

Paikallisistakin rokotetaan ensin riskiryhmään kuuluvat. Hysteriaksi se on mielestäni mennyt siinä mielessä, että ihmiset näyttävät tekevän mitä vain saadakseen rokotuksen. Jotkut jopa valehtelevat kuuluvansa riskiryhmään, tai sitten rokotusta lähdetään hakemaan maalta, jossa rokotuksen saa vähemmällä jonotuksella - ja vaikka rokote kaupungissa olisikin väliakaisesti loppu.

Eilen näytettiin televisiossa toista ääripäätä. Jotkut myyvät omia kirjojaan ja dvd-levyjään, joissa puhutaan mitä ihmeellisimmistä salaliittoteorioista rokotukseen liittyen. Itse haluaisin kuulla asiaa oikeasti tutkineita, jotka ovat sitä mieltä, ettei rokotus ole välttämätön.

Välillä myös tuntuu, ettei mediassa enää mistään muusta puhuta kuin rokottamisesta. Pienten lasten vanhemmat ovat hysteriassaan viemässä lapsiaan lääkäriin pienemmästäkin yskästä ja sairaaloiden ensiavut ovat täynnä "mahdollisia influenssapotilaita". Meidän perheessämme ei kukaan vielä ole saanut rokotusta, eikä kukaan ainakaan vielä ole ryhtynyt paniikkiin asian vuoksi. Toki onhan niitä nuorien ihmisten kuolemantapauksia täälläkin ollut, jotka ovat saaneet hiljaiseksi.

Joku saattaa ihmetellä otsikkoani. Olen saanut pureman joltakin käsityökärpäseltä, ja nyt siis poikien huivit ovat viimeistelyä vaille valmiit (kirotut langanpäät ja harva patenttineule, jossa näkyy kaikki!), samoin kälyni (mieheni siskon) huivi. Siirryin tekemään itselleni palmikkohuivia, jonka ohjeen vihdoin viimein löysin netistä pitkän hakuprosessin jälkeen. Se ei ollutkaan niin vaikeaa, mitä olin ajatellut. Jos joku eksyy sivulleni ja kompuroi saman asian kanssa, laitan tässä linkin huiviin. (Voisiko joku kertoa, miten "lisää linkki" toimii... en itse saa sitä toimimaan)

http://tango-4.srv.hosting.fi/index.php?cms_cname=neulemallisivu&nlm_id=245

Älkää kuitenkaan huolehtiko. Ei tästä tule käsityöblogia tekemälläkään. Kunhan nyt vähän pitää ylpeillä, kun ikinä ei ole aikaisemmin saanut näin paljon aikaiseksi. Ei se elämä tylsää ole, mutta tuleepahan tehtyä asioita, joihin ei aikaisemmin ole jaksanut aikaansa "tuhlata". Ja se on vieläpä kivaa.

Halloweenin ja vaalien jälkeen

Aamu Montrealissa valkenee harmaana. Kellot siirrettiin viikonloppuna talviaikaan ja yritän käyttää hyväkseni sen tuoman edun, nousemalla silloin kun ei enää nukuta. Vain illat alkavat olla ikävän pimeitä.

Perjantaina meille tullessaan pojat olivat innoissaan tulevasta Halloweenista. Vanhempi oli tehnyt minulle pienen pussin, joka oli täynnä karkkia: "Ajattelin, että kun Halloween ei ole tuttu sinun maassasi, niin saat maistaa karkkeja. Ehket ole näitä syönyt". Olin hänen eleestään positiivisesti yllättynyt, vaikka karkit kyllä maistuivat samalta kuin kotona. Niitä söivät loppujen lopuksi enemmän lapset kuin minä.

Lauantai-ilta vietettiin Montrealissa, mieheni veljen (lankoni) perheen luona. Joukossa oli yksi Dracula, yksi Darth Vader (joka kyllä käytännön syistä muuttui myös Draculaksi, sillä maskin takaa ei oikein nähnyt minne pimeässä kulkea), sekä yksi elefantti. Mukana oli myös sukua avovaimon puolelta - eivät yhtä dramaattisia hahmoja. Moni lähitaloista oli koristeltu teemaan liittyvästi, jossakin jopa äänitehostein.

Aloitimme kierroksen hämärän laskeuduttua. Taloihin, joiden pihavalo ei palanut, ei menty. Valon sytyttäminen oli tervetulokutsu. Pieni ihailijani ei hellittänyt tälläkään kertaa. Olimme juuri keskustelleet siitä, miten hän osaa kyllä sanoa nuoremman serkkunsa nimen, mutta vanhemman serkun nimeä hän ei suostu sanomaan, luultavasti koska siinä on r-kirjain. Yhtäkkiä kaikkien yllätykseksi hän kuitenkin päätti hokea minun nimeäni ja se jatkui pitkin iltaa. Minun oli jatkuvasti käveltävä hänen kanssaan käsi kädessä, muuten alkoi huuto. Sain siis minäkin välillä kävellä ihan ovelle asti karkkia hakemaan.

Tulimme kotiin iltakymmeneltä ja seuraavana aamuna karkit tarkistettiin. Epäilyttävät makeiset poistettiin. Kasa oli valtava. Itse tulen alueelta, jossa kierrettiin nuuttipukkeina, mutten muista että ikinä olisimme saaneet niin paljon makeisia. Pojat eivät koskaan kuulemma syö kaikkea, vaan jossain vaiheessa loput heitetään menemään. No, mitäpä tuohon sanoisi. Halloween on kuitenkin lasten juhla, kerran vuodessa. Pojilla oli myös kaulassaan Unicefin keräyslaatikko, johon vanhempi pojista muisti ahkerasti kolikoita pyytää.

Suomenkielen opiskelu jatkuu perheessämme. Saatan istua sohvalla, kun mieheni laittaa yhtäkkiä Ylen selkokieliset uutiset soimaan. Hän ei ymmärrä kuin sanan sieltä, toisen täältä, mutta silti hän kuuntelee uutiset itsepäisesti joka päivä, enimmäkseen töissä, valokuvia retusoidessaan.

Minua alkaa naurattaa uutisten monotoninen sävel ja yksinkertaiset lauseet, mutta voin vain ihmetellä hänen kykyään löytää suomalaisilta sivustoilta linkkejä, joiden olemassaolosta itse en tiennyt mitään. Uutiset on kuulemma suunnattu ihmisille, jotka osaavat kielen alkeet, mutta joiden on vielä vaikea seurata nopeatempoisia uutislähetyksiä.

Myös lapset sanovat aina nukkumaan mennessään "Hyvää yötä", niin suomalaisittain että oikein ihmetyttää. Myös "kiitos" on yhtäkkiä noussut meillä hittisanastoon.

Halloweenin lisäksi viikonloppuna oli vaalit, joissa valittiin uudelleen kaupunkien johtopaikat. Montrealin pormestari pysyi samana kaikista mahdollisista korruptiosyytteistä huolimatta. Tällä kertaa en perehdy asiaan sen enempää. Lupaan kirjoittaa tuosta kaikesta myöhemmin. Myös mieheni kävi Lavalin vaaliuurnalla sunnuntaina. Lopullinen äänestysprosentti oli siinä 37:n paikkeilla, joten kovin ahkeria äänestäjiä täkäläiset eivät ole. Se ei kuulemma ole mitään uutta.

Tällä hetkellä ullakolla asuntomme yläkerrassa on kaksi alle parikymppistä poikaa laittamassa kuntoon ilmastointilaitetta, joka poistaa kosteutta. Se on ilmeisesti ollut rikki koko talossa keväästä lähtien, mutta vasta nyt kylmien ilmojen tullessa se on päätetty korjata. Talon tämän päädyn ullakolle pääsee vain meidän asuntomme komeron kautta (asumme ylimmässä kerroksessa). Toivon, että tämän ansiosta myös meidän asuntomme kosteusprosentti putoaa alemmas. Mittarimme mukaan prosentti on vielä ihan terveen hengitysilman puolella, mutta silti aika lailla korkea.

Lopuksi taas muutama kuva, tällä kertaa lauantailta.