Ajatuksia kolmen viikon opiskelun jälkeen

Taas on kuukausi vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Olen ehkä odottanut oikeaa inspiraatiota. Tänään ensimmäistä kertaa, sateisesta ulkoilmasta kotiuduttuani, tuli olo että voisin laittaa muutaman ajatuksen.

Koulua on nyt käyty kolme viikkoa. Meille lukion tai muun keskiasteen oppilaitoksen käyneille tunteja on vielä ollut aika vähän, sillä peruskoulusta tulleet joutuvat ensin käymään pakolliset aineet. Me muut olemme saaneet nuo päivät toistaiseksi vapaaksi. Ehkä ihan hyvä, kunhan tätä ei jatku kovin pitkään. Mieli kun tekee tosissaan opiskella. Olen lievittänyt olotilaani lainaamalla koulusta kameran niiksi päiviksi ja testaamalla sitä. No, viimeistään keväällä lukujärjestyksemme on jo ihan täynnä, joten kai tämäkin aika tulee ottaa nauttien...

Toisaalta, olemme me saaneet jotakin jo tehdäkin. Viime viikolla ravasimme yhtenä päivänä pitkin Helsinkiä kuvaten filmille kaikenlaisia tehtäviä. Valoja ja varjoja, etäisyyksiä, makuja, hajuja, tunteita ... Tarkoitus oli siis oppia käyttämään kameraa, eri himmenninaukkoja ja suljinaikoja. Tapasimme väliajoin tehtävienjakopisteillä, jotka seurasivat 1900-luvun alun valokuvaajan Signe Branderin jalanjälkiä. Koko päivän kuvattuamme myös tiesimme kulkeneemme.

Sitä seuraavana päivänä piirsimme kasvitieteellisessä puutarhassa koko päivän. Mikä siinä oli istuessa, lämpöä riitti vaikka ulkona tuli (silloinkin) vettä täydeltä taivaalta, ilma oli mukavan kosteata hengittää ja tekovesiputoukset lorisivat. Ei se silti toki kivutonta ollut. Itse en ole piirtänyt sitten lukioaikojen. Tuntui, että piti jopa kaivaa se pieni luova lapsi itsestä esiin näin pitkän ajan jälkeen. Ja olla tyytyväinen lopputulokseen, sillä se oli parasta mihin kykeni..

Tänään sitten kehitimme nuo kuvatut filmit. Jos olisin silloin kuvauspäivänä osannut ajatella asiaa tarkemmin, olisin kuvannut kummatkin filmit samoilla herkkyyksillä. Nyt toinen oli 100 ja toinen 400 asan filmi. Niillä ei tietenkään ole sama kehitysaika. Mutta opettajan rakkailla neuvoilla alikehitin toisen ja ylikehitin toisen ja näin sain ne tehtyä samaan aikaan. Neljänsadan filmi kehittyi ihan hyvin, satasen filmi kärsi hieman enemmän, mutta ei pahasti sekään. Tämä oli ensimmäinen kertani kun itse kehitin filmin, saan olla siis ylpeä. Kaikkein hankalimmaksi koin istua pimeässä ja koitaa sihdata filmiä spiraaliin. Vaikka sitä oli kuivaharjoiteltu valoisassa, oli toinen spiraaleistani niin hankala, että meinasi toivo mennä. Mutta loppujen lopuksi ne olivat kehitepurkissa.

Jälkeenpäin oli mukava leikata filmiä ja todeta, että kyllä sinne filmille on ihan mukavasti onnistuneitakin kuvia tainnut tulla. Mikään ei suoranaisesti ainakaan filmillä näyttänyt kovin epäterävältä. Ensi viikolla päästään vedostamaan, sittenhän sen vasta kunnolla näkee. Ylihuomenna menemme taas piirtämään ja kuvaamaan, tällä kertaa digikameroilla.

Muutama kuva kasvitieteelliseltä piirrosreissulta