Taideopiskelija

Hiphei, eilen heräsin siihen, että olen tosiaankin taideopiskelija, mistä seuraa tiettyjä etuuksia. Kuulin huhua että Kiasmalla, Ateneumilla ja Sinebrychoffilla on yhteinen kymmenen euron kortti, jolla pääsee vuoden ajan katsomaan kaikkia näyttelyitä. Menimme muutaman opiskelukaverin kanssa eilen Ateneumiin. Huhu piti kuin pitikin paikkansa, vaikkei sitä missään juuri mainosteta. Kyseinen A-kortti on tarkoitettu taideopiskelijoille, taiteilijoille sekä opettajille. Täytyy sanoa, että tuntuu mahtavalta. Olenhan jo pelkästään Ateneumissa käynyt viimeisen vuoden aikana ainakin neljä kertaa. Sinebrychoffillakin kerran. Ja varmasti tulen käymään nyt Kiasmassakin, vaikka olenkin tähän asti jotenkin välttänyt sitä ennakkoluulojen vuoksi... Sana moderni taide saa itselläni yleensä karvat nousemaan pystyyn. Ehkä tätäkin asennetta olisi muutettava..

Ateneumissa oli näyttely Hokusai ja Hiroshige, Matkalla Edoon ja se on ensimmäistä kertaa näytteillä Japanin ulkopuolella. Puupiirrokset olivat hienoja ja uskomattoman tarkkoja. Jälkeenpäin luen Ateneumin sivuilta, että "Valolle herkät puupiirrokset saavat olla esillä vain tietyn ajan, ja teosvalikoima vaihdetaan 21.10. toiseen samanteemaiseen". Sivuilla kuitenkin jatketaan: "Valikoiman helmet, Hokusain Suuri aalto, Punainen Fuji ja Ukkoskuuro vuoren alarinteillä (sarja n. 1830-35), ovat kuitenkin yleisön nähtävinä koko näyttelyn ajan." Ne olivatkin upeita, etenkin Suuren aallon edessä sitä vain seisoi ja ihmetteli..

Viimeinen huone oli myös hyvin mielenkiintoinen, siinä esitettiin puupiirroksen eri painovaiheet (muistaakseni 16 kpl) yksi kerrallaan. Lisäksi oli mahdollisuus nähdä työskentelyvälineitä ja video puupiirrosten valmistamisesta. Onnistunut näyttely.

Pidin kyllä Mustaa ja valkoista-näyttelystäkin, jossa nähtiin toisen maailmansodan jälkeisten japanilaisten valokuvaajien töitä. Mutta päällimmäiseksi kokemukseksi kyllä jäi tuo Matkalla Edoon. Tai, oikeasti kyllä jotain muutakin. Ateneumin aulan kattoon ja seinille oli heijastettu sanoja - tuhansia, tuhansia sanoja. Oli outo fiilis, kun aula oli suhteellisen hämärä ja vain katossa vaihtui kirkkaana hohtavia sanoja, jotka leijailivat toistensa päälle, vaihtoivat paikkaa, järjestyivät, katosivat, ja palasivat uudelleen uusina yksittäisinä sanoina. Teos liittyi varmastikin pian alkavaan Waltari-näyttelyyn ja sitä vasta testailtiin. Seinältä sai lukea, että teos sisälsi Sinuhe egyptiläisen kokonaisuudessaan. Tuo kirja on joskus (ajoittaisesta raskaudestaan huolimatta) tehnyt suuren vaikutuksen. Nyt taideopiskelijakortilleni on siis todella käyttöä. Pitäähän Waltari-näyttelykin käydä katsomassa.

Tässä muutama kuva, lähinnä ulkoa. Ateneum on hyvin tarkka mitä saa kuvata ja mitä ei. Waltari-kattoa en saanut kuvata.