Kiemuiroita

Pian viimeisen tekstin jälkeen sain kuulla isoäitini kuolemasta. Vaikka lähestyvä kuolema olikin tiedossa, ainahan se kuitenkin riipaisee. Hän oli viimeinen isovanhempani, nyt minulla ei sellaisia enää ole. Se toi paljon asioita pintaan. Tällaisina murroskohtina tajuaa muutenkin paremmin elämän lyhyyden ja ajan väistämättömän etenemisen. Itsen ja omien vanhempien vanhenemisen. Tiedän olevani vielä nuori, mutta kumminkin pian neljäkymmentä. En enää pikkutyttö. Tähän kaikkeen kun lisää vielä tulevat muutokset ja hoitamattomat asiat, ei ihme että vähän pakkaa ahistamaan välillä. Mutta elämää sekin.

Tänään tajusin ensimmäistä kertaa lyöväni toiselle luurin korvaan skypessä. Aikaero ei ole muutenkaan se kaikkein helpoin, ja tällä hetkellä eroa kasvattaa kesäaika, johon Kanadassa ollaan jo siirrytty, täällä ei. Väsymys vain teki tepposet ja hermostuin johonkin, jota mielestäni oltiin ennenkin jo tarpeeksi puitu. Joku saattaa ajatella, että olen hassu ja romantikko, että päätän lähteä jonkun perään. Että en ehkä ymmärrä mitä teen. Että kaukana ollessa voi kaikki tuntua helpolta, mutta arkea ei olla yhdessä eletty. Monet eivät kuitenkaan ehkä ymmärrä, mitä kaikkea joutuu kaukosuhteessa käymään läpi. En voi missään tapauksessa sanoa, että tämä olisi ollut helppoa kummallekaan meistä. Mutta en silti ole missään vaiheessa ajatellut, että peruisin päätöstäni. Ennemminkin tämä on ollut hyvin opettavaista.

Ja kyllä, asia on selvitetty. Anteeksi on pyydetty ja opiksi otettu.

Tänään näen lapsuudenystäväni. Tuon saman facebookista löytyneen, josta aikaisemminkin olen kirjoittanut. Sen jälkeen menemme ehkä kuuntelemaan Tanguedia Quintetiä ravintola Pianoon. Riippuu kummankin jaksamisesta. Luokkakavereita siellä ainakin lienee jonkin verran.

Muutama kuvasieppaus lifecamista. Taustalla kuva rakkaasta työpöydällä..

Syksy vaihtui kevääksi

len viimeksi kirjoittanut lokakuussa. Paljon on tapahtunut tässä välissä. Blogini tarkoitus ei ole vieläkään selvillä, sillä tästä ei tainnut tulla valokuvausopiskelijan päiväkirjaa. Alkuperäinen sinkkuihmisen blogikaan tämä ei enää ole. Blogillani ei siis ole teemaa, ei määränpäätä, mutta itseäni se ei haittaa. Tuskin tätä kukaan enää lukee muutenkaan.

Koulua olen käynyt suhteellisen ahkerasti ja paljon oppinutkin. Tänään saa alastonmalli jäädä väliin, sillä juuri nyt tuntuu että akku on tyystin loppu. Töihin olen illalla lupautunut ja sinne menen, mutta en jaksa kuvitella seisovani koko päivää piirtämässä. Vaikka alastonmallin piirustus onkin ollut opettavaista, se on myös yllättävän vaativaa ja tämänhetkisellä keskittymisellä on turha yrittää mitään. Lisäksi oli pakko alkaa pyykinpesuun kaiken muun siivoamisen ohessa.

Kotini on kaaoksessa. Papereita lojuu joka puolella lattiaa, sikin sokin erilaisten tyhjennettyjen säilytyslaatikkojen seassa. Pientä sälää siellä täällä, enkä tiedä edes mitä niille tekisin. Läpi ne on käytävä, sillä joukossa saattaa olla jotain säilyttämisen arvoista. Päässä on tuhat asiaa ja mietin miksi olenkin ollut niin vastuuntuntoinen myös koulun suhteen. Kouluni kun jää muutenkin kesken tämän vuoden jälkeen.

Syksy vaihtui tosiaan kevääksi, ainakin kirjoituksissani. Viimeisessä tekstissäni kerroin nousseeni aikaisin vain nähdäkseni livenä toisella puolella maailmaa nukkumaan menevän ihmisen hymyn. Toukokuussa muutan hänen luokseen. Taakse jäävät niin opinnot, ystävät, perhe kuin kotimaa, mutta joskus elämä yllättää. Hyvä niin. Vielä elokuussa olen puhunut Patrickille, että meidän on turha aloittaa mitään, tai toivoa mitään. Ei minulla ole suunnitelmissa lähteä täältä minnekään. Puoli vuotta sen jälkeen en enää voisi kuvitella jääväni.

Ei tämä ehkä helppoa ole. Kaikesta on luovuttava. En aio toiselle mantereelle raahata kuin sen, mitä saan matkalaukuissa viedä. Ei minulla paljon omaisuutta ole, sen verran mitä 40 neliön yksiöön mahtuu, mutta ehkä se raskain asia on miettiä, mihin ihmeeseen ne myyn. Pitänee etsiä joku irtaimiston ostaja, joka vie mukanaan kaiken. Sillähän näistä pääsee.