Aloitan pienesti. Ihan vain itselleni. Blogiani ei tässä vaiheessa pääse lukemaan kukaan muu. Se tekee olon rauhaisaksi. Kun viimein löysin pienen linkin, jonka takaa blogin pystyi "piilottamaan" tavalla, ettei se näy profillissani, sujuu kirjoittaminenkin paremmin. Ajatus mietteitteni julkaisemisesta edes yhdelle ihmiselle tässä vaiheessa saa aikaan täydellisen lamaannuksen.
En ole koskaan käynyt lukemassa kenenkään blogeja. Päätin, etten käykään. Ainoa johon annan itselleni luvan jäädä koukkuun, on serkkuni pitämä blogi. Meidän blogimme kuitenkin poikkeavat aihepiireiltään varmasti sen verran toisistaan, etten saa liikoja vaikutteita. En halua huomata sanovani itselleni "näin se blogi siis pitäisi kirjoittaa".
Joku aina silloin tällöin kysyy hassun kysymyksen: "Mitä oikein teet vapaa-aikanasi?" Siihen monesti tuntuu liittyvän lisäoletuksena seuraava ajatus: "Mitä oikein teet vapaa-aikanasi - sinä, jolla ei ole perhettä eikä miestä - sinä, joka asut yksin"
Tekisi mieli jotenkin vastata rennosti, ikään kuin lonkalta, luettelolla erinäisiä hienoja harrastuksia. Se kuulostaisi siltä, että yksin elävän arki olisi täynnä puuhastelua. Mutta joka kerta sitä menee yhtä sanattomaksi. Niin.. mitäpä minä teen. "Enpä oikeastaan mitään erikoista.. " kuulostaapa todella tylsältä vastaukselta.
Mutta miten osaan selittää sen, että tuo "ei mikään erikoinen" täyttää elämäni silti ihan kiitettävästi. Ja jää vielä ihan hyvä olokin. Olen elänyt elämääni enemmän tai vähemmän yksin kahdeksan vuotta, eikä minun ole oikeastaan tarvinnut koskaan miettiä miltä elämäni tekemiset kuulostavat jonkun korvaan.
Ehkä tällä kirjoittamisella selvitän samalla itselleni, teenkö elämässäni ylipäätään mitään. Ja miltä se näyttää kirjoitettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti