Takaisin kielikurssille

Ilma on jälleen mukava, lämpötila parissakymmenessä asteessa ja aurinko paistaa. Aloitin jälleen kielikurssin ja sain tänään jonottaa reilu kymmenen minuuttia Cartierin metroasemalla. Cartier on ensimmäinen asema Montrealin ulkopuolella, Lavalin puolella. Aamulla jono kummallekin lippuluukulle oli muutaman kymmenen metrin pituinen ja täkäläisethän jonottavat kauniisti kaikkialla (jopa bussipysäkeillä).

Täkäläinen liikenteen OPUS-kortti ei ilmeisesti ole kovin pidetty, enkä itsekään ole kortin varsinainen fani. Jos maksat kuukausihinnan kortti toimii hyvin sekä busseissa, että metrossa - myös Montrealin ulkopuolella. Jos taas päädyt maksamaan jokaisesta matkasta erikseen, tilanne hankaloituu huomattavasti. Voit kyllä ladata korttiin matkoja, mutta vain Montrealin puolella (jolloin voit surutta matkustaa Lavaliin). Lavalin suunnalta tullessasi kortti ei kuitenkaan toimi, vaan joudut ostamaan yksittäislipun. Asia joka näyttää nostattavan tunteita enemmänkin. Erään kerran osuin lippuluukulle siten, että eräs herra huusi täyttä kurkkua lipunmyyjälle, jonka naama kertoi kaiken. Hän ei varmasti kuullut asiasta ensimmäistä kertaa.

Bussimatkoja voit kyllä ladata yksittäin Lavalin puolelle, mutta ne toimivatkin sitten vain Lavalissa. Asia pistää väkisinkin ikävöimään Helsingin alueen joukkoliikennekorttia, joka toimii surutta sekä Helsingissä että vaikkapa Vantaalla. Tuntuu hieman oudolta, ettei joukkoliikennettä saada yhtenäistettyä asiakasystävällisemmmäksi. Niinpä siis jonotin tänään satojen muiden kanssa Cartierissa ja työllistin kahta lipunmyyjää. Mikä kuitenkin on mukavaa on se, että olen useammin kuin kerran saanut matkustaa ilmaiseksi, kun jostain syystä portit ovat vain olleet auki ja joku on viittonut että "saa mennä, ei tarvitse maksaa". Suomessa tuossa tilanteessa olisi rikollinen olo, mutta täällähän ei tietenkään ole tarkastajia.

Kielikurssillamme on tällä kertaa seitsemän opiskelijaa, kaikki eri-ikäisiä naisia. Opettajamme on minun ikäiseni ranskalainen mies ja tuntuu hyvin tehokkaalta. Saamme jälleen paljon läksyjä. Saksalaisnainen aikaisemmalta kurssiltani on myös tällä kurssilla, joten oli mukava nähdä taas kuukauden tauon jälkeen.

Saan myös olla tyytyväinen, että eräs Montrealin suomalainen eksyi sivulleni ja nyt olemme jo saaneet vaihtaa ajatuksia sähköpostitse. Miten ihmeellistä tekniikka onkaan. Hämmästyksen aiheet ovat kummallakin olleet suhteellisen samat, enemmän siitä myöhemmin. Tapauksen seurauksena olen päässyt mukaan suomalaiseen sähköpostilistaan, ja olen saanut ensimmäisen montrealinsuomalaisen uutiskirjeen. Eniten kirjeessä huvitti lause, jossa etsittiin eukonkannon järjestäjää Mont Royalille ensi kesäksi. Suomalaisten kisahulluus siis saattaa levitä myös tänne.

Mutta niin. Tällä kertaa ei tämän enempää turinaa, pitänee ryhtyä läksyjen tekoon. Kuviakaan ei tähän hätään valitettavasti ole. En oikein osaa käyttää hyväkseni mieheni Nikonia kun kamerani on vieläkin korjattavana.

Syksy saapuu

Kello on toki vasta puoli kymmenen, mutta parvekkeen mittari näyttää vain reilua viittätoista astetta. Sopiva ilma koulun aloittamiseen, ja sinne lapset tänään suunnistavatkin ensimmäistä päivää. Aikaisemmin koulut eivät kuulemma alkaneet ennen syyskuuta ja ihmettelenkin miksi sinne pitää mennä perjantaina.

Minulle tuli myös ensimmäistä kertaa tänä aamuna syksyinen olo: haikeus, joka tulee paikasta riippumatta, mutta joka kenties voi olla astetta syvempi tällä kertaa. Mies nousi sängystä seitsemän aikaan (hän meni nuoremman poikansa kanssa kouluun - elämän ensimmäinen koulupäivä) ja jäin itse makoilemaan ja haistelemaan raollaan olevasta ikkunasta tulevaa kirpeää ilmaa. Tieto siitä, että joku aloittaa koulun riittää.. myös minulla on syksy. Ei niin etten pitäisi syksystä. Se on itse asiassa lempivuodenaikani. Mutta kai siinä on aina mukana tunne jonkin loppumisesta. Siitä haikeus.

Koska mieheni työpaikalla tilanne kiristyi niin, että kaksi aikuista miestä kävi toistensa kimppuun pomon ollessa lomalla, tuntuu minusta tällä hetkellä siltä, että itse menen myös takaisin koulun penkille. Luulen, että ranskalaismiehellä on tarpeeksi stressiä töissä ilman minun läsnäoloanikin. Kirjoittaudun siis kuudennen tason ranskankurssille (alkaa maanantaina) ja palaan ehkä kuvaamaan myöhemmin, mikäli tilanne on helpompi. Minusta on myös alkanut tuntua, etten yksikseni kuitenkaan tee mitään ranskani eteen ja alan jo unohdella tehokurssilla käymiämme asioita. Kun päähän tungetaan paljon asiaa lyhyessä ajassa, on selvä ettei se siellä pysy kertaamatta.

Kuitenkin olen ihan tyytyväinen siihen, etten juuri enää englantia käytä. Olen päässyt jonkun kynnyksen yli. Paikalliset television huumoripläjäyksetkään eivät enää mene kokonaan hilseen yli, vaan osaan jo nauraa joillekin asioille. Ja jos en, saan kyllä lisäinformaatiota mieheltäni. Quebecissä tunnutaan arvostavan huumoria. Täällä on jopa kansallisia huumorioppilaitoksia, joissa asiaa voi opiskella ihan ammatikseen. Välillä vain tuntuu, että ainoita jotka saavat nauraa quebeciläisille, ovat quebeciläiset itse.. Itse voin laskea leikkiä tiettyyn pisteeseen asti ennen kuin saan huomata menneeni liian pitkälle ja kuulla pitkän selostuksen siitä, miten quebeciläisiä mollataan aina. Ja miten ranskalaiset ovat siinä pahimpia.

Kiroilu on täällä aivan omaa luokkaansa, sillä paikalliset käyttävät kaikkia mahdollisia kirkkoon liittyviä voimasanoja ehtoollismaljasta (Calice -> câlisse -> jotain mikä kuulostaa lähinnä "cooolisss") ehtoollisleivän kautta (Ostie (hostie) joka vääntyy loppujen lopuksi joksikin "estin" ja "sti:n" välille) muihin katolisiin sanoihin, joiden kaikkia alkuperiä en edes tunne ilman sanakirjaa. Tabarnak-sanan etymologia piti tarkistaa niin ikään sanakirjasta. Näyttää liittyvän rippileivän säilytykseen. Välillä kuulen vain pientä suhinaa tyyliin "stss" ja tiedän pysyä loitommalla. Ainakin temppuileva tietokone aiheuttaa kyseistä suhinaa.

Auton rattiin en ole vielä täällä tarttunut, vaikka minulla ajokortti onkin, ja luultavasti se on täällä hyväksytty - ainakin joidenkin keskustelujen perusteella. Suomessa en omistanut autoa, joten siitä kun ajoin autoa on useampi vuosi. Tietyt liikennesäännöt ovat myös erilaisia kuin Suomessa ja olen esimerkiksi ihmetellyt miksi kummassa stop-merkki pitää olla joka suunnalla. Olen saanut kuulla, että "asiahan on ihan simppeli". Risteyksestä mennään siinä järjestyksessä kuin tulet risteykseen. Unohtakaa kuka kääntyy vasemmalle ja kuka ajaa suoraan. Minulle tämä tuottaa lähinnä lievän paniikin tunteen. Luulen, että miettisin liian pitkään Arrêt-merkin takana ja yrittäisin antaa tilaa muille.

Kerran minun oli pakko nousta pyörän satulalta alas ja siirtyä takavasemmalle, kun huomasin että koko liikenne seisoi risteyksessä ja olisi ilmeisesti ollut minun vuoroni mennä. Tyhmä suomalainen, joka on tottunut siihen, että viimeksi pyöräilijöitä kunnioitetaan. Satulalta laskeutuminen rauhoitti kummasti ja palautti pulssin ennalleen. Vieläkin kuitenkin mietin usein risteyksessä että taaskaan en tietäisi kuka menee ensin, ja onneksi se on mieheni joka on ratissa. Olen kyllä kerran saanut kuulla, että totta, olisi yksinkertaisempaa jos joka suunnalla ei olisi arret-merkkiä. Tuolloin risteys oli totaalisen tukossa ja joka puolelta pyrki autoja ties mihin suuntaan. Joku tööttäili ja itse mietin mielessäni, että suomalaisilla säännöillä tuostakin päästäisiin helpommalla. No, ehkä varmempi sanoa mitään kun tosiaan tuota autoa ei ole tullut ajettua viime aikoina Suomessakaan.

Eräs asia, johon Quebecin maakunnassa törmää on se, että moniin ravintoloihin voi viedä omat juomansa. Ei ole harvinaista, että ravintolan ikkunassa on kyltti "Apportez votre vin", tuokaa oma viininne. Suomalaiselle se voi tuntua oudolta, mutta täällä siitä on ravintolalle hyötyä. Asiakkaille ravintolassa ostettu viini on kalliimpaa ja on toki mukavampaa syödä hyvin ja juoda omaa viiniä siinä ohessa. Moni aikaisemmin alkoholia myynyt ravintola on vaihtanut jossain vaiheessa konseptia tuosta syystä.

Konsepti on saanut alkunsa joskus 80-luvulla, jolloin Montrealin keskustassa jotkut yrittäjät olivat käyttäneet hyväksi lain porsaanreikää ja antaneet asiakkailleen luvan tuoda omat viininsä, koska heillä ei ollut lupaa alkoholin myyntiin. Nopeasti lakia oli korjattu ja nykyään alkoholin tuominen ravintolaan on siis laillista, mutta luvanvaraista. Laissa on mieheni mukaan myös säädöksiä esimerkiksi siitä, että jos tietyssä korttelissa on vain alkoholia myyviä ravintoloita, ei kortteliin saa avata ravintolaa, johon asiakas voi tuoda omat viininsä. Se vaikeuttaisi muiden ravintoloiden asemaa.

Nyt alkaa tuntua siltä, että voisi aloittaa aamiaisen. Tässä on koneen äärellä hurahtanut hyvinkin puolitoista tuntia. Hapankorput ovat jo loppu, viimeiset sujahtivat mieheni suuhun. Muutama ruotsalainen näkkileipä on jäljellä viimeiseltä Ikean reissulta.

Vielä muutama kuva viikolta. Saimme viimein tuoreita maissintähkiä, ai että olivat hyviä ja makeita.

Insipraatiota odotellessa

Ulkona on kolmatta päivää kolmekymmentä astetta, joten en jaksa kovin kauan koneen äärellä tänään viettää. Suuntaan ulos aurinkoon, joka täällä Montrealissa on vielä hyvin korkealla tähän aikaan vuodesta. Oma Canon 40D:ni lähtee huoltoon maanantaina (en raaskinut lähettää sitä vielä ennen viikonloppua) ja aion käydä napsimassa muutaman kuvan ennen kuin joudun luopumaan siitä. Kamera on alle vuoden ikäinen, mutta lähtee toista kertaa huoltoon, sillä kennossa on ajoittain hyvin outoa kohinaa. Toivottavasti tulee kuntoon, sillä muuten olen ollut kameraani hyvin tyytyväinen.

Suomesta ostetun kameran takuu ei ole voimassa täällä Kanadassa, mutta otettuani yhteyttä pariinkin otteeseen Suomen Canoniin alkoi tapahtua. Lopulta Euroopan Canon ja Kanadan Canon tekivät yhteistyötä ja Kanadan Canonista soitettiin minulle hyvin ystävällinen puhelu ja luvattiin hoitaa asia poikkeustapauksena. Olen tyytyväinen, sillä olen jo ostanut täältä linssin, joka maksoi enemmän kuin kyseinen kamera.

Liitän tähän muutaman studioharjoituskuvan. Kuvien taso romahtaa yleensä merkittävästi niitä tänne lisätessäni, joten katsotaan miten tällä kertaa käy. Voi olla että myöhemmin jaksan taas perehtyä paremmin kirjoitteluun.

Hakemuksia hakemuksia

Työssäoppimiseni keskeytyi hetkeksi aikaa, sillä eilisen aikana kun olin kotona kirjoittamassa maahanmuuttopapereita, oli jokin studion salamalaitteen voimaosista hajonnut ja olivat ottaneet käyttöön minulle annetun voimaosan. Ranskalainen oli muutenkin ollut varpaillaan, sillä työpiste jolla harjoittelin kuvaamista oli päivän ajan ulkopuolisen kuvaajan käytössä. Tämä oli ollut jonkun kollegan päätös, sillä itse paikan pomo on lomalla. Ranskalaisen mielestä se ei ollut sopivaa. Välit studiolla olivat kuulemma kireähköt koko päivän.

No, itse en tapahtuneesta sen kummemmin välitä. Jos olen rehellinen, en kai saisi edes tehdä työharjoittelua, sillä siihenkin vaaditaan opiskelijaviisumi. Opiskelijaviisumin saamiseen olen kuitenkin iältäni liian vanha, joten voin unohtaa luvan anomisen. En tiedä miten asiaan reagoida tai miten asiaa tulkita. Oma yleensä suhteellisen korkea moraalini näyttää rapisevan tässä kohtaa. Minun on vaikea ymmärtää mitä haittaa siitä on, että silloin tällöin käyn tutustumassa studiolaitteisiin, kun en kumminkaan oikeasti saa tehdä töitä. Enhän saa palkkaa, enkä huijaa valtion varoja. Ehkä minun pitäisi istua vain kotona ja olla tekemättä mitään, osallistumatta sosiaalisesti mihinkään, näkemättä ihmisiä ja eristyttävä yhteiskunnasta ennen kuin olen lähelläkään saada oleskelulupaa.

On jotenkin ristiriitaista, että samalla kun valtio tiedustelee hakemuksessa tarkkaan työkokemustasi kymmenen vuoden ajalta, ja pyytää sinua valmistautumaan puolen vuoden odotukseen ennenkuin hakemustasi edes katsotaan, et saa edes palkatta tutustua paikalliseen työelämään. En tiedä mitä sanoisivat jos vain hengaisin studiolla ja katsoisin kuvaamista. Missä kulkisi raja? Olen joka tapauksessa kai jo siis rikkonut joitakin lakeja täällä ollessani. Ei siitä sen enempää, en tiedä mitä sanoa. Voin vain kuvitella miten pitkä puoli vuotta tästä tulee, jos pysyn kotona tekemättä mitään.

Olemme myös vielä epävarmoja siitä, saanko osallistua ilmaisille kielikursseille jo ennen kuin ovat perehtyneet hakemukseeni. Jos jo itse jono kestää puoli vuotta, voi olla ettei se onnistu. Tästäkin olen kuullut eri versioita. Kielikurssikaverini sanovat yhtä, viranomaistenkin vastaukset vaihtelevat. Voi olla, että voin, voi olla että ei.

Myös maasta poistuminen tai ennemminkin maahan palaaminen voi olla hankalaa, ainakin hakupapereiden mukaan. Saan vastauksen odottelun aikana poistua maasta, mutta eivät kuulemma voi taata että minut päästetään takaisin maahan. Kuitenkin olen kuullut ihmisten matkustavan, joten valehtelevatko he tullille vai mikä on totuus. Hassulta se kuitenkin kuulostaa, jos ihminen ei saa käydä kotimaassaan lupaa odotellessa. Täällä saa kumminkin oleskella sinä aikana. Ketä se haittaa jos ihminen käy sukulaisiaan moikkaamassa sinä aikana kun odottelee työluvan saamista. Mieheni oli asiasta melkein suuttunut "eihän tämä mikään vankila ole!"

No, olen saanut kuitenkin nauraakin makeasti hakupapereita lukiessani. Kysymykset ovat mitä ihmeellisempiä. Etenkin osio, jossa tiedustellaan suhteemme etenemistä. Paperiin pitää kuvailla ensimmäistä henkilökohtaista tapaamista (mietin vain miten tarkkaan?), kysellään ovatko sukulaiset ja ystävät tietoisia suhteestamme (milloin ovat tavanneet mieheni), tutustuttiko joku meidät toisiimme, olemmeko tehneet yhteisiä matkoja (liitä valokuvia), oliko häämatkaa, osallistuivatko vanhempamme häihin (jos eivät, perustele erillisellä paperilla). Erillisellä liitteellä minun pitää myös kertoa kaikki mahdollinen tieto, jonka uskon auttavan suhteemmme aitouden ja jatkuvuuden todistamisessa.

Naureskelimme ja vitsailimme, että mahtaa viranomaisilla olla hauskaa hakemuksia lukiessa. Luulen, että meidän tapauksessamme pitänee kirjoittaa muutama lisärivi: kyllä, ihmiset rakastuvat myös internetin välityksellä. Ensimmäinen henkilökohtainen tapaaminen kun oli paljon tämän jälkeen, lentokentällä. Mietimme myös pitäisikö meidän printata kaikki ne yli seitsemänsataa (herttinen sentään!) gmail-sähköpostiketjua (joista jotkut sisältävät jopa parisenkymmentä viestiä) tai lähes joka-aamuiset skype-keskustelut (lukeminen omalla vastuulla). Nytkin voisin printata tasaisin väliajoin saamani gmail-chat-sydämet, kertoisikohan se suhteemme jatkuvuudesta? Entä isäni ja mieheni väliset sähköpostit, joissa mieheni vakuuttaa rakkauttaan minuun ja isäni suostumustaan suhteellemme? Se olisi suosikkini! Mieheni ehdotti, että voisimme myös kutsua jonkun viranomaisen asumaan luoksemme joksikin aikaa. No ehkei sentään.

Eilen saimme sitten postista paketin, joka sisälsi suomi-herkkuja hapankorpusta salmiakkiin ja Fazerin siniseen, kiitos siskolle. Tänään taas postimies toi ne Suomen viimeiset beigen väriset marimekon kaivo-verhot ja neljä kappaletta Jordan Clean between-hammasharjoja, joka on paras hammasharja ikinä, muttei myynnissä täällä. Tämä paketti tuli vanhemmiltani. Herkistyin myös suloisista onnittelukorteista. Ensimmäinen hapankorppukääre on jo avattu ja puolet syöty, ja verhot ovat kauniit! Illalla ostamme verhotangon.En ole avannut vielä Presidentti tummapaahtoista kahvia sillä meillä on juuri avattu kahvipaketti, mutta odotan innolla huomaanko jo eron täkäläiseen kahviin, johon suuni on tottunut.

Tässä ne kaivo-verhot ja "Suomi"-tuliaset, vaikka ainakin salmiakki valmistetaan Norjassa. .

Työssäoppimisviikko

Viikko on hurahtanut kovaa vauhtia ja kirjoittaminen on jäänyt vähälle. Syitä on monia. Aloitin työssäoppimisen Patrickin työpaikalla ja illat ovat jääneet lyhyemmiksi, sillä kukaan ei ole ollut kotona laittamassa ruokaa valmiiksi. Olemme tutustuneet myös paremmin maahanmuuttolomakkeisiin, joita on ihan riittävästi. Toki niitä olisi voinut jo etukäteen täytellä, mutta heräsimme asiaan kunnolla vasta nyt kun täyttämisessäkin on jotain mieltä. Ennen avioliittoa lappusia ei kumminkaan olisi kannattanut lähetellä. Me emme olisi pystyneet mitenkään todistamaan suhteemme kestoa, eikä kesto olisi kai riittänytkään. Suhteen on pitänyt jatkua kauan ja yhteiseloakin pitäisi olla takana tarpeeksi, jotta naimattomien kannattaisi hakea pysyvää oleskelulupaa maahan muuttavalle. Naimisiinmeno muuttaa asioita kovastikin, mutta silti uskon joutuvani juttelemaan tulevaisuudessa jonkun tädin tai sedän kanssa suhteemme tarkoitusperistä.

Maahanmuuttoasiat käsitellään yleensä myös paljon nopeammin, jos ne on tehty ulkomailta käsin, ennen maahan muuttoa. Siinäkin tapauksessa olisin kuitenkin joutunut varmasti hylättyjen listalle ilman naimisiin menoa, sillä minulla ei ole esimerkiksi korkeakoulututkintoa, joka Kanadan viranomaisille painaa paljon. Maa näyttää haluavan tänne korkeasti koulutettuja (tarpeeksi nuoria) ihmisiä, jotka vieläpä sujuvasti taitavat paikallisen kielen. En tiedä prosenttiosuutta niistä ihmisistä jotka tulevat maahan kuten minä, sponsoroinnin kautta, mutta heitä on varmasti paljon.

Sponsorointi tarkoittaa noin lyhyesti sanottuna sitä, että ihminen, jolla jo on pysyvä oleskelulupa, tai joka on maan kansalainen, lupaa pitää tietyn ajan huolta toisesta taloudellisesti. Näin Kanadan ei tarvitse elättää maahan muuttavaa. Puolison kohdalla se on muistaakseni kolme vuotta. Työtä en saa tehdä vähään aikaan. Itselle tuo ei ole kovin mukavaa, sillä suostuisin tekemään melkein mitä tahansa työtä, jos minulle annettaisiin siihen mahdollisuus. En osaa sanoa, miten pian työluvan saan, mutta toivon ettei siihen mene kovin kauaa.

Palaan takaisin viime lauantaiseen. Häät sujuivat mainiosti. Aikamme oli kahdelta, mutta kaksikymmentä vaille tuomarin pukuun pukeutunut nainen tuli kysymään olisimmeko valmiita tulemaan jo heti. Puolelta vihittäväksi aikoneet eivät tulleet ajoissa (lieneekö tullut viime hetken katumus). Nainen oli hilpeän oloinen ja kova puhumaan, joten pahin jännitys meni helposti ohi. Naisen kuullessa että olen suomalainen, hän totesi miehelleni "Ihana maa, olette tehneet hyvän valinnan!".

Itse toimituksessa Patrickin veljen alle kaksivuotias poika piti kovaa elämää leikkiessään nurkassa olevien Kanadan ja Quebecin lippujen kanssa, joten kun tuli sormusten vaihdon hetki, tuomari kyykistyi pikkukaverin puoleen ja pyysi häntä antamaan sormukset meille. Poika totteli kiltisti, hymyili, virnisti ja kun jatkoimme seremoniaa, ryhtyi itkemään väsymystään.

Toimitus oli lyhyt ja ytimekäs, mutta lämminhenkinen. Tuomari lausui vihkimisen jälkeen vielä muutamia kohteliaita sanoja (muun muassa että meillä on edessämme erityinen pari, sen huomaa helposti meitä katsoessa), mikä tuntui mukavalta. Uskon, ettei lause kuulunut hänen vakiolausahduksiinsa.

Saunaan emme hotellilla koskaan päätyneet. Lauantaina halusimme nauttia sateettomasta päivästä kierrellen hieman kaupungilla. Huoneeseen palatessamme kello oli jo paljon, joten saunan sijaan nautimme yksityisestä porealtaasta. Päätimme mennä saunaan aamulla jos heräisimme aikaisin. Emme tietenkään heränneet. Kun sadetta ja ukkosta oli tiedossa, halusimme nähdä kaupunkia myös valoisalla, ennen myräkkää. Ja oli se sen arvoista. Vanha kaupunki oli kuin koru: kaunis, viehättävä, eurooppalaistyylinen ja kotoisa. Joka puolella oli ihmisiä ja eloa. Ehdimme autoon juuri sateen alkaessa. Kotimatka kesti nelisen tuntia tietöiden ja lomalta palaavien rakennustyöläisten takia.

Tämä viikko onkin sitten ollut sitä työssäoppimista. Olen saanut ottaa kuvia Hasselbladilla studio-olosuhteissa. Hieman eri kuin omalla kameralla kuvaaminen, vaikkei omassakaan mitään vikaa ole. Mieheni ranskalainen työkaveri, josta olen siis aikaisemminkin kirjoittanut, on hyvin kärsivällinen ja kiltti. Olen saanut hyviä neuvoja sekä valaistukseen että tekemiini sommitelmiin. Lisäksi olemme jatkaneet ajatuksien jakamista vieraalla maalla oleskelusta. Saan käyttää ottamiani kuvia omaan portfoliooni ja saan kuvata mitä mieleen pälkähtää. Maanantaina vien rakentamaani aamiaispöytään oikeaa mysliä, appelsiinimehua ja hunajaa.

Lisään vielä muutaman valokuvan viime viikonlopulta. Kuvat on enimmäkseen otettu mieheni kameralla. Kuvia Quebecistä tulee sitten kun ehdin.