1981

Eilen olimme kiinalaisen kielikurssikaverini kanssa elokuvissa keskellä päivää. Katsoimme paikallisen elokuvan, Ricardo Trogin "1981". Elokuva oli sympaattinen, kertoi hauskasti ohjaajan nuoruudesta (lapsuudesta), jolloin hän muutti Montrealissa uudelle asuinalueelle ja vaihtoi koulua. Itse olen melkein samaa ikäluokkaa, oli hauska nähdä, että samanlaista elämää täälläkin on tuolloin eletty. Miten ihmeellistä oli esimerkiksi ensimmäisen walkmanin näkeminen. Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun mieheni kertoi omansa varastamisesta. Miten kolme-neljä nuorta ympäröi hänet ja yhdellä oli puukko. Miten suuria tunteita esine on joskus herättänyt.. ja ketä tuo kapine nykyään enää kiinnostaa.

Leffan jälkeen istuimme hetken kiinalaisessa kahvilassa lähellä Concordian metroasemaa. Kiinalainen halusi tarjota minulle jotain erikoista omasta maastaan. Joimme siis Bubble tea-juoman, kuulemma sen aidon ja perinteisen, kylmänä. Juomaa olisi saanut millä mausteilla tahansa. Elämys oli jokseenkin erikoinen, muttei missään nimessä huono. Juoma maistui kiinalaisen teen ja maidon sekoitukselta, ja pohjalla oli ihmeellisiä pehmeitä pallukoita, klimppejä, jotka nousivat pillin kautta suuhun. Kyselin mitä ne oikein olivat. Nuori nainen uskoi niiden olevan valmistettu riisistä. Lasi oli niin iso, että loppuvaiheessa minun oli annettava periksi. En tainnut kuitenkaan loukata hänen tunteitaan vaikken ihan kaikkea juonutkaan, hän joi juoman loppuun hymyssä suin.

Lopuksi kävelimme sateisessa Montrealissa, joka minusta näytti ihan kauniilta harmaanakin päivänä. Hassua, miten täällä kaikki sanovat Montrealin olevan hyvin eurooppalainen. Kun kuitenkin puhun eurooppalaisten kanssa, olemme aika lailla yhtä mieltä, että enemmän tämä on kuitenkin amerikkalainen kuin eurooppalainen. Québec sen sijaan tuntuu hyvinkin eurooppalaiselta, ehkä rakennustyylinsä vuoksi.

Silti, vaikka tämä kaupunki näyttää olevan kulttuurien sekamelska, täällä on silti kotoinen tunnelma. Mitä enemmän tunnen paikallisia, sitä enemmän näen heidät hyvin samankaltaisina kuin pohjoismaalaiset ihmiset. Siinä missä ranskalainen valittaa, quebeciläinen on hiljaa ja tyytyy osaansa, jotain mikä on hyvin pohjoiseurooppalaista. Ehkä tähän vaikuttaa tuo Englannin siirtomaa-aika, ranskalaisesta kulttuurista ei paljon tunnu olevan muuta jäljellä kuin kieli.

Jopa kansallisruokina pidetyt Poutine ja Paté chinois (älkää kysykö mistä tuo kiinalainen tulee!) ovat oikeastaan hyvin perinteisiä englantilaisia ruokia. Ja ainakin ensimmäinen on hyvin rasvainen ja epäterveellinen. Jälkimmäinen on lasten herkku ja muistuttaa lähinnä jauhelihaperunasoselaatikkoa, erona että siihen lisätään maissia kerroksena.

Vasta nyt katsoin säätietoja ja täksi päiväksi on luvattu vain kymmenen astetta! Lauantaiksi ja sunnuntaiksi sentään 18.

Lopuksi muutama kuva eiliseltä.

syksyn värejä

Tämä päivä on tullut vietettyä photoshopia opiskellessa, harjoituksia tehdessä ja tulipa kurkistettua jonkin verran uloskin. Pieni kävelylenkki teki hyvää, eikä edes satanut.

Mitään ihmeellistä sen enempää ei ole tapahtunut, laitan vain muutaman kuvan lauantailta, jotta selviää, että syksy on täälläkin jo pitkällä, varmasti yhtä pitkällä kuin Suomessa, mitä olen kuunnellut.

Kuvat ovat Montrealista jonkin verran pohjoiseen, Saint-Jéromesta, Parc régional de la Rivière-du-Nord-nimiseltä ulkoilualueelta. Kaunista aluetta, joskin suomalainen jokamiehenoikeuksiin tottuneena hiukan ihmettelee, miten ihmisiltä voidaan pyytää viiden dollarin pääsymaksu luontoon.

Mutta kannatti siis maksaa tässä tapauksessa.

Hiljentymistä kielikurssin jälkeen

Ilma on kaunis, loppukuuksi onkin sitten luvattu sadetta ja viilenevää. Kielikurssini loppui eilen, sillä opettajamme lähti tänään Arubaan, Venezuelan pohjoispuolelle, ystävänsä häihin. Ei paha, ystävä kuulemma maksaa hotelliyöt, joten hän ei tietenkään voinut sanoa ei. Asia oli tiedossamme heti ensimmäisistä kurssipäivistä lähtien. Sen vuoksi olimme koulussa kahtena edellisenä perjantaina ylimääräisiä tunteja.

Minä taas mietin, että mikä on seuraava askel. Ehkä minun pitää osata nyt vain ottaa rennosti, kirjoittaa blogiani, ehkä miettiä jotakin vapaaehtoistyötä - ja kuten opettajani sanoi: lukea, lukea ja lukea. Mieheni jättikin päivän lehden minulle tänään. Yleensä hän on ottanut sen mukaansa töhin lähtiessään, sillä olen saanut saman lehden koulusta ilmaiseksi. Kaikki vaatii vain hirveästi päättäväisyyttä ja täsmällisyyttä. Tiedän miten kävi viime kerralla kielikurssin loppuessa: en juurikaan tehnyt mitään itsekseni.

Onneksi kurssillani ollut kiinalaisnainen halusi vaihtaa puhelinnumeroita, jotta voisimme opiskella joskus yhdessä. Hän on samassa tilanteessa kuin itse olen, mennyt paikallisen (ranskankielisen) miehen kanssa naimisiin suunnilleen samoihin aikoihin kuin itse menin, ja täyttää myös maahanmuuttopapereita. Olemme tuskailleet yhdessä asian hitautta, ja sitä miten kaikki maahanmuuttovirkailijat vastaavat kysymyksiin eri tavalla. Jopa hänen miehensä halusi jossain vaiheessa soittaa minun miehelleni purkaakseen ajatuksiaan, muttei kuitenkaan koskaan soittanut. On kuulemma ujo.

Toivottavasti kiinalaisnainen on kurinalaisempi kuin itse olen. Ainakin hän on käynyt läpi Kiinan valtion järjestelmällisen kasvatuksen, sillä hänestä valmennettiin Olympialaistasoista voimistelijaa. Koulutus alkoi viisivuotiaana ja siinä keskityttiin pääasiassa vain urheiluun, tavallista koulua oli ehkä muutama tunti viikossa. Nainen loukkasi selkänsä 14-vuotiaana, se siitä koulutuksesta. Hän ei kuulemma haluaisi elää lapsuuttaan uudelleen. Kauniisti hän kuitenkin yhä taipui mitä ihmeellisempiin asentoihin, kun me kurssikaverit pyysimme pientä esitystä. Oli myös mukava huomata, ettei hänen päänsä ollut kovin aivopesty, sillä pystyin puhumaan omasta harrastuksestani helposti huomatessani hänen lukevan lehteämme Epoch Timesia eräänä maanantaina.

Olen yrittänyt opiskella lisää Kanadasta omin päin. Tiedän, ettei mieheni ole kiinnostunut kertomaan minulle kuin Québecistä. En kuitenkaan ole ihan tyytyväinen siihen, etten tiedä mitään liittovaltiosta. Joten lueskelin jonkin aikaa äsken Kanadan eri provinsseista (joita on 10 kappaletta) sekä territorioista, joita on kolme kappaletta. Miten monimuotoinen maa! Haluaisin toki kertoa jotain Kanadasta yleisesti blogissani, mutten tiedä jaksanko lähteä siihen tänään.

Sen verran kuitenkin on tiettyjä asioita ihmetelty, että julkistetaan nyt ainakin ne tässä vaiheessa.

Istuimme vajaa vuosi sitten bussissa matkalla Tuusulaan, opinahjooni Pekka Halosen akatemiaan, kun aloimme luokkakavereiden kanssa miettiä miksi Montrealissa on talvisin niin pahuksen kylmä. Tai New Yorkissa, vaikka New York on Rooman korkeudella ja Montreal Milanon korkeudella. Maantieto kun ei kiinnostanut kouluaikoina.

Tuolloin luokkakaverini, yli kolmekymppinen hänkin, soitti isälleen joka sattui olemaan maantiedon opettaja. Hän sai puhelimitse pitkän selostuksen siitä, miten asiaan vaikuttavat sekä kylmä merivirta (Labrador), että jonkin verran myös sisämaan preerioilta tulevat kylmät tuulet. Kun me suomalaiset saamme kiittää lämmintä etelästä tulevaa Golfvirtaa siitä, että ylipäätään pystymme asumaan Suomessa, on täällä Labradorin merivirta vastaava viilentävä virta, joka tulee pohjoisesta jäämeren suunnalta etelään. Siksi talvet ovat kylmiä.

Aurinkokaan ei talvella tietenkään lämmitä samaan malliin kuin kesällä. Vielä syyskuun loppupuolella jaksan ihmetellä, miten korkealla aurinko yhä on. Mutta täälläkin pikkuhiljaa se mollottaa matalammalla ja matalammalla, kunnes kylmyys alkaa voittaa ja tulee se ankara talvi ja paljon lunta... paaaljon lunta.

Jos sinulla on google Earth ja riittävästi mielenkiintoa, pyöräytä maapalloa ja tutki, miten pohjoisessa Suomi todellakin on suhteessa Kanadan provinsseihin. Kanadan vastaavat leveysasteet ovat aika lailla eksoottista touhua. Ei ihme, että saan outoja katseita kun yritän selittää miten pohjoisessa elämme, emmekä silti ole kuolleet kylmyyteen.

No, tulipahan kirjoitettua tuo, sillä vaikka kaikki on luultavasti opiskeltu koulussa maantiedon tunnilla, on yllättävän moni ollut asiasta pihalla: "Enpä ole tullut ajatelleeksi."

Mutta yksi asia on kuitenkin ihanasti täällä. Auringonsäteiden tulokulma on myös talvella erilainen kuin Suomessa. Päivä on paljon pitempi eikä ole sitä hämärää kaikenkattavaa kaamosta. Eräs ystäväni muistutti jo tänne muuttaessani, että joulukuun (ja vuoden) lyhimpänä päivänäkin valoisa aika on täällä Montrealissa kaksi tuntia pitempi kuin Helsingissä. Tätä olen aikaisemminkin ihmetellyt, mutta pakko ihmetellä yhä edelleen.

Lopuksi muutama turistikuva taannoiselta Québecin reissulta. Myös kuvissa merkkejä siitä, että Kanada on parlamentaarisen demokratian lisäksi perustuslaillinen monarkia (valtionpäämies virallisesti siis Ison-Britannian kuningatar)

a little dirt angel

Meillä on uusi yllättävän eurooppalaistyylinen imuri Miele - kyllä, täällä jopa eurooppalaiset merkit ovat yleensä amerikkalaistyylisiä. Meidän imurimme kulkee pienenä ja näppäränä perässä kun vetää putkesta, sitä ei työnnetä. Se ei seiso suutinosansa päällä, eikä siihen syty valoa kun sitä käytetään. Siinä on myös sellaisia osia, joiden avulla voin rauhassa imuroida vaikkapa pientä vessan mattoa imemättä koko mattoa ison suutinosan sisään, eikä se pelästyessäni asiaa toivon mukaan sinkoa kädestäni vetäen sisäänsä puolikasta vessapaperirullaa, siihen tyhjennettävään ja pestävään läpinäkyvään tankkiinsa. Imurissa on lisäksi (epäekologisen) vaihdettavat pölypussit.

Mutta tämän kaiken halusin, sen jälkeen kun meidän Dirt devil-ostoksemme sai palautua takaisin Canadian Tiresille. Olin aikaisemmin alistunut ajatukselle, että kaikki tämän mantereen pölynimurit nyt vain ovat erilaisia kuin Euroopassa (samanlaisia kuin anopin vanha "ruohonleikkuripölynimuri") ja sillä sipuli. Ostimme siis jo kerran imurin, joka muistutti kaikkia täällä olevia imureita. Tiesin, että jossain on tuttuja ja turvallisia imureita, muttei juuri tuossa kaupassa. Tästä on aikaa, siitä ei puhuta, se imuri nyt vain palautui kauppaan seuraavana päivänä.

Olimme jonkin aikaa ilman imuria (luuttusimme kiltisti!), mutta nyt meillä on sellainen johon kaikki ovat tyytyväisiä. Siinä on jopa lisäosana suutinosa, joka osaa pitää ihme murinaa, jos imuroimme mattoja. On myönnettävä, että se kyllä toimii. Se nostaa roskat moottorinsa avulla tehokkaasti, mutten halua että se on vakiona, tavallisen eurooppalaistyylisen suuttimen ollessa vain haave (meillä on kokolattiamatto vain makuuhuoneessa ja lastenhuoneessa, ainoat paikat jossa kyseisestä moottorista on hyötyä).

Tämä ihanainen malli löytyi netin kautta, ja yhden puhelinsoiton avulla selvitimme lähimmän myymälän, joka ei edes ollut kaukana kotoa. Tämä prosessi oli pitkä, mutta opettavainen. Nykyään imuroin ilomielin. Niin tekee miehenikin. Kaikkein hassuinta vain oli kuunnella pölynimurikauppiaan pitkää selostusta tästä oudosta ja ihmeellisestä laitteesta.

Pienten kiemuroiden jälkeen saan myös kamerani takaisin kotiin tänään. Se pitää hakea kuljetusfirman toimipisteestä, sillä Canon ei ollut antanut minulle seurantakoodia ja sitä pyydettyäni ja sen saatuani oli jo liian myöhäistä. Kuljetusfirman työntekijä oli käynyt alaovellamme eilen kun olimme molemmat poissa. Jostain syystä he eivät olleet edes soittaneet minulle, eivätkä luonnollisesti voineet jättää viestiä alaoven ollessa lukossa. Pääasia on kuitenkin, että se on jo samalla paikkakunnalla. Toivotaan, ettei reissu huoltoon ollut turha.

Minä poljen, ainakin vielä jonkin aikaa

Mitä uutta auringon alla? Lauantaina oli 27 astetta, kun poljimme Jean-Talonin markkinoille ja takaisin. Matkaa kertyi 36 km. Keskustaan olisi ollut pitempi matka, mutta jo nyt olimme metropolissa, noin puolessa välissä Montrealin saarta. Tajusimme google Earthin avulla, että ei itse saarelle nyt niin pitkä matka ole, alle 10 km.

Matkalla oli kauniita maisemia, samoja olemme polkeneet jo aikaisemminkin. Polkemamme Route Verte kulkee aika lähellä kotiamme. Se on pyöräilijöille tarkoitettu kaksikaistainen asfaltoitu reitti, joka kilometreinä kattaa yli 4000 ympäri Quebecin maakuntaa. Ihana vaihtoehto autoteille, sillä täältä en todellakaan lähtisi polkemaan Montrealiin niitä pitkin, eikä tien varsilla ainakaan täällä Lavalissa juuri pyöräkaistoja näy. Maisemat tuolla reitillä ovat myös vihreitä, niinkuin nimikin kertoo.

Huomasin matkalla, että vaikka ilmat ovat olleet lämpimiä, alkavat tietyt puut jo pudottaa lehtiään, syksy on todellakin tulossa. Tuoksu on myös syksyinen, ainakin iltaisin. Oli silti kieltämättä ihana nauttia liki kolmenkymmenen asteen lämmöstä vielä syyskuussa. Tänään mittari näyttää vain 18 astetta. Pitää siitäkin nauttia, sillä täällä tuskin tulen talvella polkemaan niin kuin Suomessa. Lunta taitaa olla sen verran, että Route Verte ei todellakaan ole ajokunnossa.

Lauantaina olimme myös skype-yhteydessä vanhempiini, kuten yllättävän monena viikonloppuna on tullut nykyään tehtyä. Nyt vanhempien yhteys toimii suhteellisen moitteettomasti. Mietin miten hassua nykytekniikka oikeastaan onkaan. Isä oli käynyt puolukkametsässä ja poiminut kuusi litraa puolukoita, nyt pääsimme livenä näyttämään miehelleni miltä puolukat näyttävät. Kaupasta löytyy kyllä puolukkahilloa, sekin on tehty Ruotsissa ja niin makeaa, ettei miehelläni varmaankaan ole käsitystä marjan aidosta mausta. Vertasin sitä karpalon makuun, se taisi hieman valaista asiaa.

Mieheni on myös ahkerammin yrittänyt opiskella suomea, olen tehnyt hänelle kotitehtäviä, ja hän on muun muassa taivuttanut suomalaisia verbejä eri sijamuodoissa. Olen myös saanut tehtäväkseni kirjoittaa tarinoita, joita hän kääntää ranskaksi. Hän jopa harkitsee paikallisen suomalaisen seurakunnan suomenkielen kurssille osallistumista. Se alkaa loppukuusta. Katsotaan miten käy.

Eilen aamulla kävin jälleen kiinalaisessa korttelissa tekemässä harjoituksia. Joudun lähtemään hirmuaikaisin sunnuntaiaamuksi, mutta olo sen jälkeen on mukava. Oli lisäksi erikoista tajuta, että kiinalaisessa korttelissa todellakin soi kiinalainen musiikki, ikkunasta tulvii sisälle alapuolella olevan ravintolan kiinalaisen ruoan tuoksu, ihmiset istuvat aukealla seuraamassa kiinalaista esitystä... ja huomaat, että voit törmätä vanhaan ihmiseen, joka ei puhu ei ranskaa, ei englantia... vain kiinaa.

Tähän päivään takaisin. Koulun jälkeen ovisummeri soi ja postimies toi jälleen paketin suomesta. Se sisälsi Avecyd-pesunesteitä, joita täällä ei myydä ollenkaan. Olen kuivaihoinen ja meinasin saada shokin kun tajusin, että täällä on toki allergisille tarkoitettuja pesunesteitä, mutta ei samanlaisia kuin kotisuomessa, tai Euroopassa. Sellaisia ihania maitomaisia, kuin tuo mainitsemani neste, joka ei kuivata pätkääkään. Kiitos siis jälleen vanhemmille. Ja pitäisiköhän minun pyytää korvauksia Leirakselta tästä hyvästä?

Sama postimies on käynyt ovella kaksi kertaa, ja tulee varmasti huomenna uudelleen, sillä kamerani pitäisi tulla näinä päivinä. Soittivat perjantaina Canonilta, että lähettävät sen, tarkistivat vain osoitteen. Kyllä onkin ollut ikävä! Se on varmasti ainoa esine, jonka nappaisin mukaan tulipalon sattuessa..

Lopuksi muutama kuva. Yksi kuva isän nappaamana tietokoneen kuvaruudulta Suomessa, loput lauantailta. Nämä ovat vielä huonolaatuisia, sillä vasta näiden kuvien jälkeen tajusin, että teen itse kuvista heikkolaatuisia pienentäessäni niitä. Oppia ikä kaikki.

"heitteille jättävät" suomalaiset

Hihhei, viikonloppu. Tänään oli raskas ja pitkä päivä kielikurssilla, vaikka lähdimmekin kahvilaan istuskelemaan koko poppoo. Opettajamme näki miten väsyneitä kaikki olivat ja kun joku narisi, että pitäisi kahville päästä, hän taisi saada tarpeekseen. Istuimme siis pitkään Toscanin kuvien äärellä ja juttelimme Benettonin mainoksista. Opettajallamme on hyvinkin usein tarve shokeerata keskustelunaiheillaan ja erilaiset moraaliin liittyvät kysymykset ovat jokapäiväisiä.

Eilen päivän ihmetellyimmäksi puheenaiheeksi kuitenkin nousi perisuomalainen tapa laittaa lapset parvekkeelle tai pihalle nukkumaan; että miten makea puheenaihe. Siinä menevät hiljaiseksi jopa puheliaat latinot.

Kaikki alkoi siitä, kun opettaja halusi jokaisen kertovan omasta kulttuuristaan asian, joka on todella vierasta muille kulttuureille. Esimerkiksi hän otti vaikkapa kiinalaisten tavan avata saamansa lahjat vasta, kun vieraat ovat lähteneet, tai saksalaisten miesten tavan pissata istualtaan (mitä en tiennyt muuten itse), tai ranskalaisten tavan kastaa sormi shamppanjaan kun lapselle tulee hampaita ja valella sillä lapsen ikenet. Ei kuulemma satu sen jälkeen. Viimeistä ihmetellessäni en kuitenkaan tiennyt mikä muiden mielestä oli "päivän paras".

Opettaja alkoi kertoa, miten islantilaiset naiset saattavat kahvilaan lähtiessään laittaa vauvat vaunuihin ja vaunut... Tässä vaiheessa tajusin mitä oli tulemassa, ja naureskelin jo valmiiksi, että no niinhän me suomalaisetkin saatamme tehdä.. Opettaja innostui, että "ai teillä myös!" Kaikki ihmettelivät mistä puhuimme. Kerroin, että lapset nukkuvat kiltisti ulkona sillä aikaa kun äidit kahvittelevat. Tässä vaiheessa luokan täytti epämääräinen kohina.

Se vain paheni, vaikka yritin selittää, ettei suurissa kaupungeissa sitä varmaankaan enää tapahdu, mutta että pihalle laittaminen pienemmässä paikassa tai parvekkeelle laittaminen kaupunkiolosuhteissa on ennemminkin suotavaa meidän yhteiskunnassamme. Lapsi saa raitista ilmaa ja herää tyytyväisenä ja punaposkisena. Uskomme, ettei pikku pakkanenkaan ole pahaksi.

Että ihmiset nauroivat hulluna! Laittaa nyt lapsi pihalle niinkuin koirat! Itsellekin tuli ihan vedet silmiin kun tajusin miten hullulta asia oikeastaan kuulostaa, vaikka itselle se on täysin normaalia. Kyllä toki olen aikaisemminkin tiennyt, että muualla soitetaan lastensuojeluun jos joku laittaa lapsen pihalle, mutta vasta nyt näin oikeasti ihmisten reaktiot. Vieläkin naurattaa. Loppujen lopuksi kurssikaverini pitivät sitä niin hulluna ajatuksena, että he vaipuivat johonkin yhteiseen horrokseen ja vain tuijottivat eteensä lasittunein silmin, myös ne niin puheliaat espanjalaiset.

Ei auttanut selittää, että lapset puetaan hyvin, eivätkä he kärsi. Itkuhälyttimet toimivat nykyään, joten vanhemmat tietävät kun lapsi herää. Joku kommentoi, että no ei aikaisemmin ollut itkuhälyttimiä. No ei ollut, mutta lapset ovat aina ikkunan vieressä ja vanhemmat tarkkailevat koska lapsi herää. No tästä opettaja innostui "no mutta sittenhän kun lapsi itkee, on helppo vain sulkea ikkuna!" Ja taas koko luokka sai makeat naurut.

Niin... tulen maasta, jossa on epämääräinen tapa heittää lapset pihalle, jopa pakkasella. Ei ihme, että olemme juroja ja sisäänpäinkääntyneitä. Voitaisiinko se nähdä ennemminkin eksoottisena ja mielenkiintoisena?

Lapsellista

Eilinen päivä oli vapaa, myös koulusta. Kaikki viettivät työn päivää, syyskuun ensimmäistä maanantaita. Pojat olivat meillä siis pitkän viikonlopun. Eilen minäkin itkeä tirauttelin vessassa, kun miehet menivät puistoon ja itse jäin kotiin tekemään läksyjä. Kerta kerralta enemmän minullakin on ikävä kun on kotiinlähdön aika. Varsinkin pienempi on alkanut enemmän ja enemmän puhua pälpättää myös minulle, roikkua kintereilläni, halia ja suukotella. Kun sunnuntaina lähdin aikaisin aamulla ensimmäistä kertaa täällä ollessani omaan harrastukseeni (Falun Dafaan, Montrealin kiinalaiseen kortteliin), en tiennyt millaisen vastaanoton saisin kun minut noudettiin metroasemalta iltapäivällä. Pojat juoksivat vastaan asemalla ja huusivat nimeäni. Halivat niin, etten päässyt liikkumaan. Se tuntui mukavalta. Olen myös saanut kuulla kummankin suusta olevani rakastettu (useampaan otteeseen), mikä ei tunnu hassummalta parin kuukauden tutustumisen jälkeen.

On sitä tietenkin kaikenlaista koettu tähän mennessä. Ei ole aina helppoa yrittää olla ymmärtäväinen kun tulee esimerkiksi verratuksi äitiin, vaikkei missään nimessä lasten äidiksi aikoisikaan ryhtyä. Asiat ovat pieniä, mutta joskus herkkänä hetkenä isoja. Isompia kuin haluaisi. Jos unohdetaan ne isommat jutut ja otetaan esimerkiksi joku pienempi asia: Jos kerran epäonnistut lettujen teossa, epäonnistut tietenkin silloin kun haluat olla mieliksi lapsille. Nuorempi poika ei kuulemma muutenkaan ole mahdoton lettujen ystävä, mutta epäonnistuneen lettutaikinan takia letut eräänä viikonloppuna vain jotenkin mustuivat päältä ja olivat sisältä valkoisia. Ei auttanut lieden lämpötilan muuttaminen, ei auttanut mikään.

Lapsen innostunut odotus muuttui kauhuksi, kun lettu oli ilkeän pehmeä suussa. Naama vääristyi ja reaktiona oli sylkeminen lautaselle ja simppeli toteaminen "mä en pidä kuin äidin letuista, ne ei ainakaan ole mustavalkoisia!" Raskaimmalta tuntui loppujen lopuksi vain se, että lapsi selvästi tuntui ahdistuvan tilanteesta. Enemmän luultavasti sen takia että pelkäsi reaktiotani kuin varsinaisesti siitä, etteivät letut olleet hyviä. En voinut kuin nauraa, niin säälittävältä hän näytti. Isompi pojista yritti lohduttaa, että "ihan hyviä nämä ovat, pikkuveli ei vain ole tottunut tällaisiin lettuihin. Äidin letut ovat vain hieman ohuempia." Mitään sen suurempia traumoja letut eivät tiettävästi aiheuttaneet ja jonain päivänä aion yllättää heidät niillä kullanruskeilla ja ohuilla letuilla, joita minäkin oikeasti osaan tehdä. Mutta päätän unohtaa asian hetkeksi. Olen jo huomannut, ettei minun tarvitse olla täydellinen. Kelpaan silti.

Olen saanut myös nauraa vedet silmissä muutamille kommenteille. Isännöitsijä kävi mieheni lomaviikolla täällä vihdoin tasoittamassa umpeen vessassamme olevia reikiä. Olemme kummatkin sitä mieltä, että hän on ehkä hieman erityislaatuinen ihminen. Ei kummempia puhu, vaan marssii vain suoraan kylppäriin. Pojat olivat myös tehneet omat johtopäätöksensä tuosta jurosta isokokoisesta eläkeiässä olevasta miehestä, ja yhtäkkiä kuulin kun mieheni kävi kovaan ääneen torumassa poikia heidän huoneessaan. Kun kysyin mistä oli kysymys, kuulin pienemmän sanoneen suuremmalle, että isännöitsijä syö pieniä lapsia. Itselläni olisi ehkä mennyt pokka torumistilanteessa. En tiedä kuuliko isännöitsijä itse ja jos kuuli, mitä mahtoi ajatella.

Viikonloppuna taas tämä tomera viisivuotias päätti näyttää kykynsä tehdä asioita, lieneekö kouluviikon ansiota. Hän hävisi aamulla makuuhuoneeseemme, tuli hetken päästä reippaana takaisin ja puhui samalla jotain. Ymmärsin vain, ettei meidän tarvitse enää tehdä jotain. Kun myöhemmin menin makuuhuoneeseen, oli sänky sijattu, mutta hieman vajaasti. Hän oli käynyt siis sijaamassa vuoteemme. Oli pakko mennä kiittämään. Vastaus kuului "Ei se mitään, mä kuljin teidän huoneen ohi ja sain niinku sellaisen idean, että voisin pedata teidän sänkynne". Jälkeenpäin nauratti kun vielä ruokapöydässä hän otti asian esille "Kiitos kun sanoit kiitos kun petasin sänkynne".

Aurinko paistaa jälleen kauniisti, on todellinen intiaanikesä. Aamulla törmäsin YMCA:n edustalla kiinalaiseen mieheen, joka jakoi Epoch Times-lehteä ranskankielisenä. Lehti on omaan harrastukseeni littyvä sanomalehti ja sen kiinankielinen versio taitaa olla maailman laajalevikkisin kiinankielinen julkaisu. Jäin juttelemaan hetkeksi ja sanoi, että varmasti tarvitsevat valokuvia. Olin jo aikaisemmin miettinyt, että voisin tehdä ihan vapaaehtoisesti hommia kyseiselle lehdelle, joten taidan mennä käymään lehden toimituksessa joku päivä koulun jälkeen.