Lyhyet kuulumiset

Mies meni töiden jälkeen käymään poikiensa luona ennen kotiin tuloa. Odottelemme sitä päivää, että pojat saisivat tulla tänne muulloinkin kuin kerran kahdessa viikossa. Ehkä ajan kanssa. Sitä ennen on parempi, että isä käy katsomassa heitä, jos siihen kerran on annettu lupa. Erojen raadollisuutta, vaan minkäs teet.

Itse kävin hakemassa paikallisesta pharmaciesta (jotakuinkin apteekin ja kemikalion välimuoto) meikkivoiteen ja puuterin. En ole mikään kovin innokas meikkaaja, mutta huomenna on tärkeä päivä. Ehkä joskus on hyvä hieman ehostaa..

Huomenna meidät siis vihitään Palais de Justice'ssä (vastaa Suomen maistraattia). Sen jälkeen menemme todistajiemme kanssa simppelisti syömään ravintolaan ja sieltä suuntaamme Quebecin kaupunkiin, jossa yövymme Château Laurier-nimisessä hotellissa. Quebec kuuluu olevan kaunis kaupunki ja ilmatkin ilmeisesti suosivat tänä viikonloppuna. Odotamme innolla myös hotellin suomalaista saunaa, joka on kuumana iltakymmeneen asti.

Eilen näin myös kahta kielikurssikaveriani Montrealin keskustassa Mont-Royalin lähellä. Istuimme pari tuntia kahvilla ja ihme kyllä jaksoimme yhä pitäytyä ranskankielessä. Sain heiltä lähtiessä vielä onnentoivotukset huomiselle. Olin myös erittäin iloinen parhaan ystäväni puhelinsoitosta tänään päivällä. Hän oli matkalla töistä kotiin ja halusi vaihtaa muutaman sanan. Tärkeitä hetkiä.

Mutta ennen huomista ryhdyn vielä makkarakeiton valmistukseen. Ilman juuriselleriä tosin. En löytänyt paikallisesta marketista, eikä mieheni ole koskaan siitä edes kuullut. Kaikki muut ainekset kyllä löytyivät.

Tiedossa siis tavallinen ilta. Mutta huomenna nautitaan!

Vielä kolme kuvaa eiliseltä. Tytöt eivät pysyneet paikoillaan ja kahvilassa oli pimeää. Minä taas olen huono käyttämään kameran omaa salamaa, joten tässä heilahtaneet otokset..

Frankofoliaa ja pyhiä ruusuja

Eilen pyöräilimme jälleen aika pitkän lenkin ja sain todeta, etteivät kaikki Lavalin rakennukset ole rumia. Patrick halusi näyttää minulle paikan nimeltä Vieux Ste-Rose ja mielestäni paikka oli oikein viehättävä. Piti muuten hetken miettiä miten tuo viehättävä-sana kirjoitetaan. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä oudommalta sana alkoi kuulostaa.

Harmittaa kuitenkin, ettei meillä ollut kameroita mukana, matkalla olisi ollut paljon kuvattavaa. Kylä oli saksalaistyylinen, pieniä nättejä asuinrakennuksia aivan kadun vierellä, kaunis pieni kirkko, taidegallerioita ja käsityöläispuoteja sekä pieniä ravintoloita. Alempana oli vehreä jokiranta, joki oli nimeltään Rivière des Mille Îles, tuhannen saaren joki. Muuttaisin sinne vaikka heti. Mutta no, eihän tuonne nyt niin kauan pyörällä aja..

Ilma oli kaunis koko eilisen päivän, vasta yöllä heräsimme kovaan ukkosmyräkkään, jälleen kerran. En muista viikkoa, ettei täällä olisi ukkostanut. Oikeastaan rakastan ukkosmyrskyjä, kunhan saa olla sisällä turvassa. Aikaisemmin päivällä olin kamerani kanssa Montrealissa. Jäin pois paikassa nimeltä Jean-Talon, lähellä Montrealin italialaista aluetta. Olin kuullut, että siellä on suuri markkina-alue. Se löytyikin suhteellisen helposti.

Paikka oli ihana, siellä oli suunnattomasti ostettavaa, enimmäkseen tuoreita vihanneksia, mutta myös muita ruokatarvikkeita. Luin Wikipediasta, että paikka on auki ympäri vuoden ja kesäisin siellä on jatkuvasti kolmisen sataa myyjää Montrealin lähiympäristöstä. Kävelin myös pari metroaseman väliä keskellä kaupunkia ja nautin lämmöstä ja kaupungin näkymistä. Jälleen huomenna alkaa uusi festivaali, jota jo rakennettiin kovalla tohinalla. Tällä kertaa "Les Francofolies de Montreal" joka keskittyy ranskankieliseen musiikkiin. Tiedossa näyttäisi olevan 180 ilmaista ulkokonserttia 11 päivän aikana, sekä 70 maksullista konserttia sisätiloissa. Todellakin, Montreal on kaupunki jossa tapahtuu. Ei ole tainnut olla viikkoa ilman jotain festivaalia. Jokin aika sitten oli afrikkalaisen musiikin festivaalit.

Huomaan muuten että muusikko nimeltä Rachid Taha esiintyy myös näillä festareilla. Itselläni on kokemus kyseisestä miehestä Helsingin keikalta Savoy-teatterissa. Mies oli niin kännissä loppukeikan ajan, että joutui lopulta keskeyttämään, maattuaan ensin maassa pääsemättä ylös omin avuin. En ole ikinä ollut keikalla, jossa ihmiset olisivat buuanneet kuten tuolla keikalla. Liput eivät kuitenkaan olleet kovinkaan halvat ja maksaneet olisivat luonnollisesti halunneet kuulla lisää. Yleisö oli kovinkin monikulttuurista.

Yritän joka kerta miettiä blogiini asioita, jotka olisivat eri tavalla täällä kuin Suomessa. Tässä muutama: autoissa ei ole rekisterikilpiä edessä. Ainakaan Quebecin maakunnassa. Asia ihmetytti minua kovasti. Mieheni mielestä kilpi kuitenkin on tarpeeton. Hän kysyi mihin rekisterikilpeä edessä oikein tarvitaan. En osannut vastata. Yleensä kun auto pakenee, kaipa sitä tulee takana olevaa kilpeä katsottua. Ehkä parkkipirkoilla on enemmän työtä kun pitää kiertää auto kokonaan parkkisakkoa kirjoittaessa.

Busseissa, ainakin Lavalissa on vain muutama pysäytysnappula. Vanhanaikainen naru kulkee kuitenkin ikkunalla, ja siitä pitää vetää alaspäin kun toivoo bussin pysähdystä. Bussikuski avaa vain etuoven automaattisesti jos pyrit sitä kautta ulos. Taaimmaisen oven kohdalla sinun tulee tajuta painaa oven pitkää ripaa kun vihreä valo palaa oven yläosassa, bussikuski ei tee elettäkään. Onneksi en ole ainoa asiaa ihmetellyt, myös paikalliset seisovat usein tumput suorina ja ihmettelevät asiaa. Suurin osa ihmisistä onkin ottanut tavaksi kulkea ulos etuovesta.

Olen saanut tartutettua mieheeni pienen Suomi-faniuden. Hänestä on jo tainnut tulla Kaurismäki-fani, sillä oli tilannut kotiimme Mies vailla menneisyyttä-leffan, alkuperäiskielellä. Tähän mennessä olemme katsoneet proletariaatti-trilogian ja kuunnelleet youtubesta Leningrad Cowboysia. Hän haluaa tilata myös kyseisen bändin levyjä. Eräänä iltana nauroimme vedet silmissä kun hän moitti pienempää poikaansa että "ota vähän rauhallisemmin, ei me olla mitään Olli Tarvasia" Kysyin, että kukakohan tuo Olli Tarvanen mahtaa olla. Vähän aikaa mietittyään hän tajusi keksineensä nimen itse, kaikki kun kuitenkin ovat -nen-päätteisiä sukunimiä.

Oikeasti hän tarkoitti Ari Vatasta, että jonkin verran meni pieleen. Mutta erittäin suomalaisen nimen hän oli keksinyt. Mietimme pitkään mistä tuo nimi oikein tuli, ja totesimme että minulla on yksi Olli-niminen ystävä, josta olen joskus puhunut ja loppu tuli varmaan vain sattumalta. Piti oikein googlettaa tuo nimi, ja kyllähän jossain fysiikan laitoksella joku Olli Tarvainen on olemassa.

Ehkä ensi viikolla pääsen aloittamaan mieheni työpaikan studiossa valaistuksen perusteiden opettelun. Eräs vanha asiakas, kansainvälinen urheiluvälineiden valmistaja tulee tekemään kuvastoa. Saan avustaa aikaisemmin tapaamaani ranskalaismiestä, ja samalla opin uusia asioita. Aloituspäivä ei vielä ole täysin tiedossa, mutta minulle riittää että saan tehdä jotain. Saan myös oman työpisteen (koneen) jossa voin harjoitella, ilmeisimmin photoshopia. Kun opin enemmän valaistuksesta voin myös itse kokeilla ja ottaa kuvia omiinkin tarpeisiin. Vaikka omaan portfolioon. Kuulostaa oikein mukavalta.


Ja vielä muutama kuva.

Maanantai ilman kielikurssia

Haikea fiilis, kaikki kiva loppuu aikanaan. Neljän viikon kielikurssi on takana ja tämä maanantai kului kotona ollessa. Olin ajatellut lähteä kameran kanssa keskustaan, mutta hurjat sadekuurot muuttivat mieleni.

Olimme Patrickin isän luona eilen ja hän kysyi hieman valitellen mitä pidän Quebecistä, ilmat kun ovat olleet surkeat. Sanoin että tulen Suomesta, tämä ei ole mitään. Hän vakuutteli "Usko pois, olet nähnyt pahimman mahdollisen kesän". Totesin, että sittenhän en valita yhtään. Ei tämä nyt niin kamalaa ole ollut. Suomen ilmastoon tottuneena tämä tuntuu keskivertoa jonkin verran paremmalta kesältä. En välitä vaikka joka puolella todetaankin, ettei moniin vuosiin ole ollut yhtä kamalaa kesää. Olen yhä sitä mieltä, että sateen ja ukkoskuurot kestää kyllä, jos lämpötila kuitenkin pysyy lähes aina parissakymmenessä asteessa.

Tähän mennessä olen oppinut paljon uutta myös Kanadan eläimistöstä. Ensimmäinen kosketukseni murmeliin oli ensimmäisellä viikolla, kun huomasin jonkun ison otuksen juoksevan ratakiskojen yli. Selitin ihmeissäni kotona, että näin varmaan piisamin tai jonkun vastaavan, mutta samalla ihmettelin että eihän täällä ole vettä lähistöllä. Mieheni arvasi asian todellisen laidan. Asia ratkesi myöhemmin kun törmäsimme kyseiseen otukseen Montrealissa. Otus oli kesympi kuin kotimaiset citykanit.

Olen myös ihmetellyt linnustoa. Ihmettelin kovasti mieheni reaktiota helmikuussa Suomessa, kun hän näki paikallisen variksen: "Mikä tuo on?". Mutta enää en ihmettele. Tähän mennessä olen tunnistanut täällä näkemistäni linnuista vain hömötiaisen, enkä siitäkään ole varma. Sen sijaan olen bongannut jos jonkinlaisia ihmeellisiä lintuja. Monet niistä ovat jopa räkättirastaan kokoisia ja mitä ihmeellisemmän värisiä. Kirkkaan oransseja tai sinisiä, töyhtöpäisiä tai muuten vain mielenkiintoisia. Tiedän, että miehelläni on kyseisten lintujen kuvia omassa kuva-albumissaan. Ehkä pyydän niitä jossain vaiheessa näytiksi blogiini.

Kun ihmettelin erään linnun kaunista laulua lämpimänä iltana parvekkeella istuessamme, sain kuulla että se ei ole mustarastas (eli omin sanoin "musta lintu, jolla on keltainen nokka").En vieläkään tiedä mikä lintu se oli, sillä minulla ei ole linnustosanasto oikein hallussa. Sen tiedän, ettei se satakielikään ollut.

Mutta kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät Patrickin isän kodin edustalla lentelevät kolibrit, joiden en kuvitellutkaan asustelevan Kanadassa. Suu auki seisoin verannalla ja katselin niiden singahtelevan edestakaisin tuhatta ja sataa. Muiden mielestä siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Minulle se oli melkeinpä taianomainen hetki.

Eräs eläin, jota ilman moni paikallinen varmasti eläisi, on haisunäätä. Niiden hajun tunnistaa satojen metrien päähän. Olen nyt oppinut tunnistamaan kyseisen hajun, eikä se ole millään tavoin kovin miellyttävä. Joskus illalla parvekkeen ovien ollessa auki haju saattaa yhtäkkiä tunkea sisälle. Se on vahva kuin jokin teollisuuskatku, eikä siinä paljon auta laittaa enää siinä vaiheessa ovia kiinni. Haju häviää kyllä.

Myös ihmiset reagoivat haisunäädän hajuun nyrpistelemällä nenäänsä. Jotkut laskevat leikkiä asialla tyyliin "en se minä ainakaan ole", lapset pitävät nenästään kiinni ja jossain joku kiroilee ääneen. Pitää muistaa, että haisunäädän nähdessään kannattaa perääntyä varovasti ja välttää äkillisiä liikkeitä. Muuten voi saada suihkun päälleen ja se haju ei lähde edes pesemällä. Jotkut sanovat, että tomaattimehu on ainoa konsti poistaa haju, joku sanoo ettei sekään riitä.

Oli hienoa huomata miten tunnin ajomatkan päässä Montrealista, matkalla pohjoiseen, maisemat vaihtuvat jo hyvin paljon mäkisemmiksi. Maisema oli enemmän sellaista, millaista aina on kuvitellut Kanadan olevan. Samanlaista havupuista vuoristomaisemaa oli Schwartzwaldin lähistöllä Saksassa. Sitä ennen bongasimme jo monta maissiviljelmää. Quebecissä mansikka-aika on alkanut jo aikoja sitten ja nyt alkavat kypsyä maissintähkät. Ovat kuulemma todella herkullisia täällä. Tuskin maltan odottaa. Pitää ajaa jollekin maissiviljelmälle ja hakea tähkät tuoreena paikan päältä.

Vähän aikaa sitten siritti laulukaskas. Sen ääni muistuttaa mielestäni voimakkuudeltaan sirkkelin ääntä, ja aluksi luulinkin sen olevan jokin laite. Jälleen mieheni kumosi luuloni kertomalla totuuden. Kun laulukaskas laulaa, on lämmintä kuulemma tiedossa. Aurinko paistaakin tällä hetkellä ja sadekin näyttää loppuneen. Ehkä hyvä mahdollisuus lähteä pyörälenkille.

Laitan loppuun muutaman kuvan viikonlopulta. Patrickin isän ranta on todella kauniin järven rannalla. Erääseen kuvaan sain laajakulmallani napattua jopa kolibrin lennosta. Yrittäkää saada selvää

Suomihaikeutta positiivisella tavalla

Alan tottua päivä päivältä paremmin täällä olemiseen. Paikka alkaa tuntua enemmän ja enemmän kodilta. En osaa sanoa tarkalleen mikä muuttuu pikkuhiljaa, enkä tiedä edes miten, en saa siitä täysin kiinni. Se on vain jokin tila pään sisällä, jokin, jota ei sen enempää ajattele. Kuitenkin kun pysähdyn ja kuuntelen itseäni, huomaan että edistystä on tapahtunut. En ehkä enää ajattele "minä ja ne muut", en ainakaan yhtä vahvasti. Tunnen vähemmän tarvetta lukea Helsingin Sanomien verkkosivua kuin aikaisemmin ja olen yhä enemmän tietoinen siitä, mitä tässä maassa tapahtuu. Tai no, oikeammin tässä maakunnassa. Kun kuljen kaduilla ja metroissa, huomaan sulautuvani kirjoineni ja lehtineni samaan massaan kuin muutkin.

Metrot ovat ahtaampia ja meluisampia kuin Helsingissä. Siinä missä Helsingissä miltei aina pääsee istumaan, Montrealin metroissa käytävät ovat yleensä piukassa ihmisiä. Aluksi minua ahdisti hetki, jolloin piti jäädä pois metrosta. Olin epävarma pääsenkö varmasti ulos. Nykyään huomaan jättäväni usein penkiltä nousemisen viimeiseen hetkeen, kuten monet muutkin. Aina olen ulos päässyt, sillä jostain kumman syystä montrealilaiset väistävät sulavasti poisjääviä. Harjoitus on tainnut tehdä tehtävänsä. Olen myös monesti ihaillut heidän taitoaan seistä ilman tukea tiukimmissa ja kolisevimmissakin mutkissa, aivan tyynenä kirjaa lukien. Olen vaivihkaa yrittänyt samaa, pitäen vain nimeksi kiinni tolpista. Mutta taidan tarvita vielä harjoitusta.

Huomaan myös, että vähemmän ja vähemmän ihmiset tarjoutuvat puhumaan englantia, joten ranskantaitoni on kuin onkin tainnut parantua. Tuleva anoppini kävi ensimmäistä kertaa täällä sunnuntaina (täällä asuessani) ja sitten viime näkemän puhun kuulemma todella hyvin. Täytyy olla tyytyväinen. Tyytyväinen olen myös siihen, että asuntomme sai kehuja, ja värit ovat kuulemma oikein onnistuneet. Muutenkin täällä kuulemma näyttää hienolta. No, edistystä on varmasti tapahtunut siihen nähden mitä hän on viimeksi nähnyt. Olen tyytyväinen, että hän kävi, ja siihen, että hän kävi vasta nyt kun kaikki huoneet on maalattu (sitä kylpyhuonetta lukuun ottamatta). Odotan innolla myös sitä, että pojat näkevät oman huoneensa. Viimeksi isän mukana kotiin lähetettiin kyltti huoneen oveen "älä häiritse, nero työskentelee". Täytynee asentaa se paikoilleen.

Tämän kirjoituksen otsikko on Suomihaikeutta. Huomaan potevani sitä kaikesta huolimatta, mutta hyvällä tavalla. Olen ennen pitänyt ulkomailla asuvien Suomi-intoutta vähän liioiteltuna, mutta nyt jo huomaan seikkailevani Marimekon tai Kanadan Suomi-kauppojen sivuilla. Haaveilen suomalaisista asioista.. jopa unikkokuosi on saanut taas paikan sydämessäni, vaikka joskus olen kokenut sen jopa vastenmielisenä, sillä sitä näki joka paikassa. Nyt olisi mukavaa kantaa vaikka unikkokassia kaupungilla ollessa. Kertoa jollain tavalla ihmisille olevansa suomalainen. Vaikka vain niille, jotka marimekon tuntevat. Tai niille harvoille suomalaisille, jotka kenties jossain päin kaupunkia asustelevat. Sillä vaikka Kanadassa asuu paljon suomalaisia, he asuvat kyllä jossain muualla kuin Montrealissa. Vancouverkin on ihan toisella puollella maata, jossain siellä lännessä. Kalevala-korun Euran sydän vasta saikin väreitä aikaiseksi, jostain kumman syystä. Harvoin sitä ulkomaiden sivuilla törmää niin kotoisiin asioihin. Mies yritti kysellä mitä koru maksaa, mutta hiljeni kun kuuli hopeisen korun hinnan. Niinpä niin, aidot suomalaiset asiat ovat hirvittävän kalliita!

Verhoja etsiessämme törmäämme kaupassa verhoihin ja kankaisiin, jotka ovat kenties eläkeläisille suunnattuja. Ei mitään suurikuosista, rohkeaa, ei mitään värikästä. Kaikki on hempeää, laskeutuvaa, pikkukukkaista ja sievää. Marimekon sivuilla seikkaillessani löysin sitten sen omalta tuntuvan kaivo-kuosin, ja siitä aivan tietyn värin. Äitiin yhteys ja toivelistalle uudet verhot keittiöön. Vaikka vain siksi häälahjaksi. Mutta miten onnistunkin... juuri tuon värin valmistus on lopetettu. Paikallinen Euran pieni marimekkoa myyvä liike oli soittanut Helsinkiin ja kysellyt kyseisen kankaan perään. Sitä ehkä on varastossa vielä alle kahdeksan metriä ja asiaa selvitellään. Kaupassa myyjänä olleena en odottele liikoja, sillä kaikenlainen hävikki pienentää määrän usein mitättömiin, mutta odottelen lopullista tuomiota. Jos onni suo, olemme pian Suomen viimeisten "ei-punaisten" ja "ei-mustavalkoisten" ja "ei-tummanruskeiden" kaivo-verhojen omistajat. Siinäpä vasta jotain!

Muutoin elämä rullaa mukavan rauhallisesti. Innolla jään odottamaan uutisia mieheni työpaikalta, sillä työharjoitteluani varten on kuulemma tehty suunnitelmia. Onpa mielenkiintoista. En kirjoita siitä enempää ennekuin tiedän lisää, mutta olen onnellinen saamistani uutisista. Eräs asiaan varmasti vaikuttanut on mieheni ranskalainen työkaveri, joka oli todistajanamme maistraatissa. Hän puhui jo tuolloin siitä, että minua saatetaan tarvita töissä. Mutta no, enemmän myöhemmin, kun tiedän itsekin paremmin. Nyt nautin hetken parvekkeen 30-asteisesta lämmöstä.

Tässä vielä muutama kuva. Osa kuvista on asunnosta ja yksi Patrickin talvella ottama kuva Suomenlinnasta. Halusin, että se tulee sohvamme yläpuolelle suurena printtinä. Siinä on vain jotain. Tietenkin, koska olin itse näkemässä tuon valon ja tuon hetken, siksi että minulla on tämä Suomihaikeus.. siksi että kuva yksinkertaisesti on kaunis. Niin ja aamulla löysin aiheeseen liittyvän Viivin ja Wagnerin

Pinkki jumppapallo ja muuta yhtä tärkeää

En ole oikein saanut kirjoitettua blogia vähään aikaan. Tuntuu, kuin aina tekisin jotain muuta. Kielikurssin kotitehtävät vievät yllättävän paljon aikaa, ja niitä on joka päivä. Yleensä saamme luettavaksemme myös artikkelin, josta keskustelemme seuraavana päivänä. Olen myös yrittänyt ahkerasti lukea ilmaiseksi koulusta saamaamme lehteä (Le Devoir). Miehenikin on tyytyväinen kun kannan melkein joka päivä lehden kotiin. Toki metroon mennessään voi napata mukaansa ilmaisjakelulehden, mutta jokainen joka on Suomessa lukenut metro-lehteä, tietää ettei artikkeleiden taso kyseisessä lehdessä päätä huimaa.

Tuntuu mukavalta, että olen jo saanut muutaman tutun täällä. Olkoonkin, etteivät ole paikallisia. Olemme kielikurssilaisten kanssa vaihtaneet puhelinnumeroita ja istuneet muutaman kerran kahvilla kurssin jälkeen. On helpottavaa saada vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa, jotka jollain tavalla ovat samassa tilanteessa kuin itse. Pari kurssilaista on asunut Montrealissa jo kauemman aikaa ja heillä on täällä jo kavereita, mutta silti he kaipaavat ajatustenvaihtoa ranskaksi. Liikkuvat kuulemma niin kansainvälisessä porukassa, että puhuvat vain englantia. Mutta erityisesti japanilainen, itseäni jonkun verran nuorempi nainen oli hyvin tyytyväinen kysyessäni haluaako hän vaikka joskus lähteä leffaan. Hän on täällä sveitsiläisen miehensä vuoksi, eikä hänelläkään liiemmälti ole muita tuttavia.

Japanilainen käyttää myös ahkerasti NMKY:n liikuntapalveluita, mutta itse totesin esittelykierroksen jälkeen, etten taida ryhtyä siihen kuitenkaan. Kompleksi on aivan liian suuri Suomen Satakunnasta tulevalle naiselle, joka on tottunut pieniin kuntosaleihin. Porukkaa oli kuin pipoa. Alkoi ahdistaa toden teolla. Lisäksi en saanut ohjattua kuntosalikäyntiä ennen kuin parin viikon päähän ensimmäisestä tutustumiskerrasta. Neljän viikon kortin omistajana peruin sitten kyseisen ohjaustunnin kokonaan. Ostamamme polkupyörät saavat riittää tähän hätään kuntoiluksi. Koen sen paljon mukavammaksi kuin jonottamisen paikallaan törröttäviin laitteisiin. Laitteisiin, jotka eivät kulje mihinkään. Kun katsot ympärillesi näet mielettömän määrän hikisiä epämääräisesti kaukaisuuteen tuijottavia ihmisiä jotka tahkovat hullun lailla jotain tiettyä ohjelmaa. No... kärjistettyä, mutta se ei ole minun juttuni. No, en tiedä oliko yhtään järkevämpää ostaa jumppapallo ja joku pilates-kuminauhasysteemi, mutta tulipahan hankittua, jotta tekisi edes jotain. En vielä ole ehtinyt kokeilla, mutta videon katsoin (hehe).

Olen yrittänyt tsempata kovasti puhuakseni ranskaa myös kotona. Minun on vain hyväksyttävä se, että ilmaisuni on hidasta, todella hidasta suhteessa englantiin. Opettajani sanoi myös, että ranskankielen tasoni on hyvä ja vakaa, mutta minulla näyttää olevan vaikeuksia puhua. Hänen mielestään en välitä puhua, enkä pidä sitä tärkeänä. Yritin kohteliaasti sanoa, ettei asia ihan niinkään ole, etten välitä, vaan yksinkertaisesti en vain saa suutani auki. Jos en osaa ilmaista jotain heti, tunnen itseni vajaaksi. Se kai on jotain hyvin tyypillistä suomalaista. Opettajan mukaan olen hyvinkin eri tasolla kuin moni muu kurssilla oleva, vain puhuminen on se joka tökkii toden teolla. Minusta kuulemma voi sanoa, että olen opiskellut kieltä useamman vuoden, hallitsen ja ymmärrän kieltä hyvin, mutta opettajani ajattelee, etten pidä puhumista tarpeellisena. Että olen sitä mieltä, että pärjään ilman keskustelua.

Siinä olen todellakin toista mieltä, sillä itse asiassa olen koko tämän ajan kärsinyt tilanteesta suunnattomasti. Siitä, etten saa suutani auki enkä osaa ilmaista itseäni. Mieheni on onneksi sitä mieltä, että olen edistynyt puhumisen suhteen jo paljon. Se riittää. Tiedän, että minun on aina ollut helpompi avata suuni aidossa puhetilanteessa kuin luokassa. Valmiiksi annettu keskustelunaihe tuntuu muutenkin hyvin epäluonnolliselta. Asiaa ei auta yhtään se, jos joku sanoo ääneen, että Maria, sinun pitää puhua. Pieni sisäinen kapinallinen nostaa päätään ja vaikenen kokonaan.

Pitää kertoa, että ilmiö nimeltä "Miehet jotka vihaavat naisia", tai Millenium-trilogia on täälläkin ollut huippumenestys. Harmittaa kun en itse tutustunut siihen ennen Suomesta lähtöä. Sain heti ensimmäisenä kurssipäivänä kuulla sukunimestäni, että se on sama kuin Millenium-elokuvan päähenkilöllä. Ihmettelin, että mikä ihmeen Millenium, ennenkuin tajusin mitä tuo elokuva on suomeksi (tai no, ruotsiksi). Puhuimme siitä taas tänään, kun metrossa kurssikaverini Ana huomasi, että joku luki kyseistä kirjaa vieressämme. Juuri Ana otti sukunimeni puheeksi. Itse olin jo aikaisemmin nähnyt erään ihmisen lukevan trilogian ensimmäistä kirjaa, joka siis on tuo "Miehet jotka vihaavat naisia". Täällä se tuntuu olevan jopa kuuluisampi kuin Suomessa, sillä kaikki tuntuvat tietävän kyseisen trilogian ja se on ollut suosittu alusta lähtien. Mieheni olisi myös halunnut katsoa kyseisen elokuvan kanssani, mutta koska täällä kaikki elokuvat on dubattu, emme ole menneet katsomaan. Minusta tuntuisi todella oudolta katsella ruotsalaista elokuvaa ranskaksi dubattuna. Joku raja sentään.

Luin myös Hesarin verkkosivuilta, että Cirque du soleil on saanut ensimmäisen suomalaisjäsenensä. Palkka on kuulemma merkittävä, vaikkei ihan NHL-tähtien tasoa vastaakaan.

Tällä kertaa en taida kirjoitella tämän enempää. Ajattelin kokeilla hieman jumppapalloani ja ryhtyä ruuanlaittoon.

Lopuksi muutama valokuva matkan varrelta. Eräässä kuvista mieheni lähti ensimmäistä kertaa töhin pyörällä. Kielsin menemästä heti perään toisena päivänä, sillä matkaa kertyy yhteen suuntaan 22 km. Tänään on kuitenkin taas polkupyörällä töissä. Uskon kyllä, että polkeminen tekee hyvää, sillä olen itsekin ollut muutaman kerran kunnon lenkillä. Pakko laittaa mukaan myös yksi salaattikuva, sillä en ole ikinä syönyt yhtä maittavaa salaattiateriaa kuin jokin aika sitten Montrealissa. (Ihmetelkää vain mitä pyörä tekee sisällä. Täällä ei ole pyöräkellareita eikä alhaalla ole edes pyörätelinettä, joten pyörät ovat kotoisasti komerossa.)

Mistä näitä viikonloppuja oikein tulee?

Tuntuu, että joko taas on viikonloppu. Tuo tunne johtuu kyllä siitä, että keskiviikko oli vapaa ja olimme Montrealin keskustassa jazzfestivaalin tunnelmissa. Tänä vuonna on Montrealin 30. jazzfestivaali. Piti oikein tarkistaa, että Porin jazzfestivaali täyttää 44 vuotta, joten ihan samaan Montreal ei kykene. Mutta tunnettuja nimiä näytti esiintymislistalla näiden kahden viikon ajan olevan: Tony Bennet, Dave Brubeck, Joe Cocker, Stevie Wonder, Jamie Cullum... sen verran kuin itse suoralta kädeltä pystyn tunnistamaan. Lisäksi lukuisia muita, varmasti yhtä tunnettuja. Itse en ole niin suuri jazzin ystävä, että osaisin kaikista sanoa jotain.

Tunnelma kaupungissa oli mukava. Keskiviikko sattui olemaan lämmin ja aurinkoinen. Ihmisiä oli paljon liikenteessä, olihan Kanadan kansallispäivä ja siksi suuri osa ihmisistä vapaalla. Joka puolella keskustaa oli ilmaiskonsertteja. Mekin kuuntelimme jonkin aikaa paikallista yhtyettä nimeltä "Bharath and his rhythm four" (löytyy myös Myspacestä). Soittivat hyvin ja mies lauloi loistavasti. Montreal tuntuu hyvin kansainväliseltä. Ihmisillä näytti olevan hauskaa, eikä missään näkynyt kännisiä örveltäjiä, mikä tuntui enemmän kuin mukavalta. Festivaalialueelle mentäessä oli laukkutarkastus, joten ei sinne omia pulloja saanutkaan viedä. Kaikki kahvilat olivat kyllä tupaten täynnä, kuten arvata saattaa. Pidin jotenkin siitä, että keskellä kaupunkia voidaan järjestää jotain niin suurta. Ehkä viikonlopun aikana jaksamme käydä uudelleen?

Eilen ja tänään taas palasin koulun penkille kertaamaan kielioppia. Ilmeisesti kurssi alkaa purra, sillä eilen sain ensimmäistä kertaa itseni kiinni siitä (jopa kaksi kertaa), että ajattelin mielessäni ranskaksi. Olen kuitenkin jo muutamana päivänä joutunut pinnistelemään sen verran aivonystyröitäni, että vaihde ikään kuin jää päälle. Se tuntui hieman pelottavalta. Miksi ihmeessä minun pitäisi ajatella ranskaksi, kun minulla kerran on omakin kieli? Tänään metrossa iPodissani soi siis Scandinavian Music Group, ihan vain varmistaakseni, että kuulen joskus myös suomea.

Olen miettinyt muutaman kerran, että luulenko vain, vai tuijotetaanko minua pitkään. Empiristisen tutkimukseni myötä olen sitä mieltä, että tuijotetaan (niin miehet kuin naisetkin, niin nuoret kuin vanhatkin). Kun istuin metrossa ja katselin ympärilleni, minulle vihdoin valkeni, että todellakin... olen erilainen. Suomessa en missään nimessä ole vaalea. Mutta täällä, tässä niin monikulttuurisessa maassa, olen hyvinkin vaalea. Koko metrovaunullinen saattaa olla täynnä ihmisiä, enkä löydä yhtään yhtä vaaleasilmäistä ihmistä kuin minä. Se tuntuu hyvin oudolta. Luulin tänne tullessani, että mieheni nyt vain sattuu olemaan poikkeuksellisen tumma, mutta nyt ymmärrän, että täällä kaikki ovat suhteellisen tummia. No, suuri osa ihmisistä ei todellakaan ole edes vaaleaihoisia, joten sekin vaikuttaa. Tänne tullessani minulla ei ollut aavistustakaan miten monikulttuurinen paikka tämä on.

On jotain mitä minun on pakko vielä kertoa... Välillä törmään aina outoihin kulttuurillisiin eroihin, jolloin on vaikea tietää miten toimia. Viimeisin hassu kommellukseni oli, kun päätin viettää aikaa kielikurssin jälkeen keskustan vaateliikkeissä. Menin Mexxin liikkeeseen ja myyjä tervehti ystävälliseti ja tuli kysymään tarvitsenko apua. Sanoin, että kiitos, katselen vain. Keräsin jotain vaatteita käsivarsilleni ja yhtäkkiä eräs nuori ja innokas myyjä ilmaantuu vierelleni, tarttuu keräämiini vaatteisiin ja kysyy, että haluanko päästä niistä eroon (käyttää sanaa débarrasser, joka tarkoittaa mielestäni jotakuinkin hankkiutua eroon jostakin).

Katson häntä hölmistyneenä ja otan askeleen taaksepäin, vaistomaisesti vetäen samalla vaatteita itseäni kohti. Soperran jotain, että kiitos mutta katselen vielä, ja haluan kokeilla näitä. Hän hymyilee edelleen ystävällisesti irrottamatta käsiään vaatteista, ja kysyy joko minulla on vaatekoppi. Epävarmasti vastaan, että ei ole. Vasta sillä hetkellä jotenkin ymmärrän, että hän vie vaatteet odottamaan minua! Oloni helpottuu. Miten hauskaa! Hän sanoo, että ottaa vaatteet, voin jatkaa rauhassa. Keskittymiskykyni kuitenkin herpaantuu tapahtuneesta sen verran, etten oikein enää osaa sen jälkeen katsoa mitään. Mielessäni pyörii mikä on seuraava askel.. Pitääkö minun mennä kysymään häntä, mistä tiedän minne minun pitää seuraavaksi mennä jne...

Mutta kun otan muutaman askelen kohti kassoja, nainen ilmestyy taas kuin tyhjästä.. Yhtä hymyilevänä kuin aikaisemmin: "Joko olette valmis?". Vastaan kyllä ja hän ohjaa minut pukukoppiin, jossa nuo kaksi vaatekappaletta minua odottavat. Selitän, että tulen Suomesta, ja olen vähän hämmentynyt tästä. Hän nauraa makeasti, että ei kannata välittää, kaikki eurooppalaiset reagoivat samoin, ihmettelevät mistä oikein on kyse. Tuli asiakas sitten Ranskasta tai Italiasta, he näyttävät yhtä yllättyneiltä. Olen tyytyväinen, että tuo nainen ei vaihda englantiin, eikä edes kysy haluanko vaihtaa, kuten useat asiakaspalvelijat kohteliaisuuttaan tekevät. Aluksi otin melkeinpä itseeni, sillä jos yritän puhua ranskaa ja toinen vaihtaa englantiin, en koe sitä kovin kohteliaana, mutta olen ymmärtänyt että heille asia on päinvastoin. He haluavat olla kohteliaita. En tosin ole ainoa, joka on asiasta vähän pahoillaan, kielikurssillani on muutama muukin, joka on todennut saman. Eikä kukaan meistä nyt niin huonosti ranskaa puhu.

Aika lopettaa. Tartun hetkeksi ranskankieliseen lehteen, jonka olen saanut ilmaiseksi koulusta. Lehti on maksullinen, mutta niitä on jaossa joka päivä NMKY:n opiskelijoille. Yritän päivittäin kartuttaa hieman sanavarastoani. Yritän myös puhua enemmän ranskaksi.

Niin, ja sitten vielä pelästyn kun alan ajatellakin ranskaksi...

Alla muutama kuva keskiviikolta.