maanantaina, tammikuuta 28, 2008

Rakkautta vain

Väsymys painaa raajoja kuin lyijy. Nyt se alkaa tuntua. Se, ettei kuukauteen ole ollut kahta päivää vapaata peräkkäin. Ja tähän kuukauteen mahtuu vielä se pitkä viikko, jolloin kaikki olimme 48,5 tuntia töissä. Inventoimme tuolloin lauantaina 10 tuntia ja sunnuntaina 12 tuntia. Tänään olin vielä viisi tuntia osastollamme yksin, ennenkuin seuraavat kaksi tulivat. Antaisin melkein mitä vain, ettei huomenna tarvitsisi mennä töihin. Ensi viikonloppuna saapuvaa neljän päivän vapaata odotan jonkin verran.. sanoisinko.

Ainiin mikä vapaa-aika? Pitikö minun puhua jostain sellaisesta? Suunnittelin jopa lähteväni tänään leffaan. Minulla on kaksi töistä saatua ilmaislippua. Vaikka olenkin parillekin ihmiselle (niin, miehelle) puhunut, että voisin tarjota leffaillan, olin tänään ihan menossa jo yksin. Itsekkäästi ajattelin, että munhan tulee nähtyä nyt kaksi elokuvaa. Mutta kotiin päästyäni ja finnkinon leffavalikoimaa selatessani en kerta kaikkiaan saanut lähdettyä. Menin sänkyyn hetkeksi. Suljin silmät ja taisin vähän nukahtaakin. Myöhemmin tajusin, että tänäänhän tulee maikkariltakin katsottavaa. Rakkautta vain on sellainen hyvän olon elokuva, ettei minun tarvitse lähteä yhtään minnekään. Sitä katsoessa ei tarvitse ajatella, ja saa nauraakin aika makeasti. Sitä paitsi myönnän kuin myönnänkin olevani sen verran romantikko, että elokuva uppoaa..

Tajuan istuvani jälleen kirjoittamassa. En tule vastaisuudessa kirjoittamaan joka päivä, mutta näin alkuun sitä on enemmän innoissaan. Tiedän jo, miten pikkuhiljaa intoni laantuu, samoin kävi myspace-sivun ja supersuositun naamakirjan kanssa. Tämä on niistä luonnollisesti kaikkein eniten "omaa itseä", tätä voi kirjoittaa täysin omalla tavallaan. Toisilla sivuilla on selkeästi tietyt puitteet, joiden rajoissa pitää toimia. Ystäväpiiri on niissä laajempi, mutta se myös väsyttää eniten. En edes tiennyt tuntevani yli sata ihmistä.. Mutta niin se vain on, että tunnen. Ja tunnen toki enemmänkin. Se vasta rasittavaa olisi, jos kaikki tuntemani ihmiset olisivat ystävinäni myös Facebookissa. Ainakin luulisin. Mitä siitä nyt tulisi.

Mutta täytyy sanoa, että naamakirjasta on ollut iloakin paljon. Kaikkein hienointa oli se, että löysin sitä kautta vanhat lapsuudenystäväni, ja päädyimme yhdessä kahville eräänä iltana ennen joulua. Kaksosia olin nähnyt viimeksi yli 25 vuotta sitten ja kolmatta ystäväänikin yli 18 vuotta sitten! On se nykytekniikka merkillistä. Siellä me istuimme, Espan kahvilassa, ja nauroimme välillä vedet silmissä. He tuntuivat niin tutuilta. Kolme ja puoli tuntia meni kuin siivillä.

Välillä mesetän erään myspacestä löytämäni ihmisen kanssa, häntä en edes ole ikinä nähnyt. Olemme pitäneet yhteyttä muistaakseni syyskuusta asti. Hän on monesti saanut minut nauramaan - niin ikään vedet silmissä - kommenteillaan. Ihan livenä, ja keskellä yötä. Jos aloitamme keskustelun, se yleensä venyy tunneiksi. Älkää kysykö miksemme koskaan ole nähneet toisiamme. Minä en aina edes osaa sanoa, onko hän oikeasti olemassa. Sen tiedän, että asumme runsaan 10 km päässä toisistamme, tiedän myös miltä hänen uusi asuntonsa näyttää. Tiedän paljon muutakin.

Olemme maispeisystäväni kanssa "puhuneet", että lähdemme Amerikkaan ensi kesänä. Reitinkin tiedän suurinpiirtein. Hänellä on tapana mennä sinne kuukaudeksi joka vuosi. Toimisi reissulla matkaoppaanani. Olemme laskeneet siitäkin leikkiä, että ehkä tapaamme sitten vasta lentokentällä. Matkasta saattaa tulla mielenkiintoinen. Jos sinne asti joskus pääsemme. Ennen sitä meidän ehkä täytyy kuitenkin käydä kaatamassa kahvilassa pari kukkavaasia ja syöttämässä sorsia Espan puistossa.

Minulla on sauna jälleen päällä. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa kattava artikkeli erinäisistä kiintymyksistäni.

sunnuntaina, tammikuuta 27, 2008

Asemat

Kun on aina vain yksi vapaapäivä - ilman toista, joka seuraa heti perään, tuntuu vapaa kovin lyhyeltä. Nenäni laitoin ulkoilmaan tänään heti aamulla, silloin aurinko ei vielä paistanut. Mukanani oli kamera ja jalusta.

Mutta kun on paljon kuvannut samassa maastossa, eikä vallitseva valokaan anna mitään uutta, ei vain jaksa inspiroitua. Peltoja peltojen perään, sama epämääräinen taivas, vähän lunta siellä täällä. Aika harmaata. Muutamaan kohtaan jokeen oli jää tehnyt hienoja kuvioita. Mutta niitä olen ennenkin kuvannut. Otin pari epämääräistä otosta ja tulin takaisin kotiin. Poistin ne kamerasta edes katsomatta niitä koneellani.

Kun aurinko sitten iltapäivällä paistoi, olin aikeissa lähteä huoltoasemalle ostoksille. Ennen kuin ehdin lähteä, eräs ystäväni soitti, että tulisivat toisen ystäväni kanssa käymään. Olisivat paikalla puolen tunnin päästä. Päätin siirtää menoni iltaan. Tunnin ja vartin päästä kaksikko oli pizzojen kanssa ovellani. En suinkaan tuijottanut kelloa, vaan puhelun soittanut kaveri ilmoitti tarkistaneensa ajan puhelimestaan. Samaan syssyyn sain kuulla, että luonani tuoksui hedelmäkarkki. Kun en myöntänyt hedelmäkarkkia syöneeni, tuoksu olikin ehkä "tyttötuoksu" ja johtui varmaankin siitä, että täällä asuu "tyttö".

Nyt on pari käytännön asiaa hoidettu. Koneessani on tällä hetkellä sekä polttava cd-asema, että dvd-asema. Sain ne veljeltäni viimeksi kun kävin marraskuussa Pohjanmaalla. Kaikista hienoista sähköpostitse saamistani neuvoista huolimatta en onnistunut itse niiden asennuksessa. Ystävä pyöri koneen vieressä hetken, höpötti tyypilliseen tapaansa samaan aikaan muuta, ja siinäpä se. Asemat oli asennettu. Näin se olisi pitänyt mennä alun alkaenkin. Kiitos ystävistä.

Olen tähän mennessä antanut lukuoikeuden blogiini jo kolmelle ihmiselle. Se on kovin huima vauhti edetä, yksi ihminen per päivä. En oleta kenenkään käyvän täällä lueskelemassa jatkuvasti, mutta tuntuu turhalta ihan itselleenkään vain kirjoittaa. Tekstini ei varmastikaan ole kaikkein viihdyttävintä, sen ihmeellisempää kuin kukaan muukaan kirjoittaisi, mutta ainahan voi hyppiä ja lukea vain sieltä täältä. Tai olla lukematta kokonaan. Vapaa valinta.

Vanhemmillani oli tänään tapaaminen sisarusten kesken. Isovanhempieni sota-ajan kirjeenvaihdosta julkaistu yli 600-sivuinen kirja on nyt heillä. Ja me lapsenlapsetkin saamme omat painoksemme. Olen miettinyt sitä kirjaa usein. Nyt se on vajaan viikon päästä käsissäni.

Tuskin maltan odottaa. Noin 1260 kirjettä viiden sotavuoden ajalta, 370 valokuvaa. Kirjoittajina omat isovanhemmat, jotka itse vielä muistan! Sodan aikana paljon alle kolmekymppisiä. Siis aivan lapsia. Se tulee olemaan kiinnostavampaa kuin mikään elokuva tai mikään tähän asti lukemani romaani. Ei haittaa vaikka tulen varmasti liikuttumaan, sillä olen itkenyt jo kuullessani pätkiä kirjeistä.

perjantaina, tammikuuta 25, 2008

Ne pienet ajatukset

Aloitan pienesti. Ihan vain itselleni. Blogiani ei tässä vaiheessa pääse lukemaan kukaan muu. Se tekee olon rauhaisaksi. Kun viimein löysin pienen linkin, jonka takaa blogin pystyi "piilottamaan" tavalla, ettei se näy profillissani, sujuu kirjoittaminenkin paremmin. Ajatus mietteitteni julkaisemisesta edes yhdelle ihmiselle tässä vaiheessa saa aikaan täydellisen lamaannuksen.

En ole koskaan käynyt lukemassa kenenkään blogeja. Päätin, etten käykään. Ainoa johon annan itselleni luvan jäädä koukkuun, on serkkuni pitämä blogi. Meidän blogimme kuitenkin poikkeavat aihepiireiltään varmasti sen verran toisistaan, etten saa liikoja vaikutteita. En halua huomata sanovani itselleni "näin se blogi siis pitäisi kirjoittaa".

Joku aina silloin tällöin kysyy hassun kysymyksen: "Mitä oikein teet vapaa-aikanasi?" Siihen monesti tuntuu liittyvän lisäoletuksena seuraava ajatus: "Mitä oikein teet vapaa-aikanasi - sinä, jolla ei ole perhettä eikä miestä - sinä, joka asut yksin"

Tekisi mieli jotenkin vastata rennosti, ikään kuin lonkalta, luettelolla erinäisiä hienoja harrastuksia. Se kuulostaisi siltä, että yksin elävän arki olisi täynnä puuhastelua. Mutta joka kerta sitä menee yhtä sanattomaksi. Niin.. mitäpä minä teen. "Enpä oikeastaan mitään erikoista.. " kuulostaapa todella tylsältä vastaukselta.

Mutta miten osaan selittää sen, että tuo "ei mikään erikoinen" täyttää elämäni silti ihan kiitettävästi. Ja jää vielä ihan hyvä olokin. Olen elänyt elämääni enemmän tai vähemmän yksin kahdeksan vuotta, eikä minun ole oikeastaan tarvinnut koskaan miettiä miltä elämäni tekemiset kuulostavat jonkun korvaan.

Ehkä tällä kirjoittamisella selvitän samalla itselleni, teenkö elämässäni ylipäätään mitään. Ja miltä se näyttää kirjoitettuna.