Vaahterasiirappia vaahteramaasta

Luin paikallisten vaahterasiirapin tuottajien sivuilta, että vuonna 2008 Quebecin maakunta tuotti 71% koko maailman vaahterasiirapista. Kanadan maakunnista (oikeammin provinsseista) Quebec on suurin tuottaja, 90,7% osuudellaan. Lopputalvi on vaahterasiirapin tuotantoaikaa, mahla vaahterapuista kerätään juuri nyt.

Siirappitilat elävät kevättalvella loistoaikaansa. Ne järjestävät tapahtumia, joissa voi tutustua vaahterasiirapin tuotantoon, syödä lounaan suurissa yhteispöydissä, kuunnella elävää musiikkia, ajella hevoskyydillä, kaikkea maan ja taivaan välillä. Ne järjestävät tilauksesta jopa yksityistilaisuuksia (synttärit yms).

Minunkin toiveenani on ollut päästä tutustumaan siirappitilalle. Mies ei voi sietää kyseisiä yhteistapahtumia ja hänen on hyvin vaikea ymmärtää, että joku sinne vapaaehtoisesti haluaa. Hän on sitä mieltä, että ruuat maistuvat hirveälle ja ne ovat ylihinnoiteltuja. Lisäksi kaikki istuvat penkeillä ahtaasti vieri vieressä. Näin televisiosta pienen pätkän eräältä tilalta ja nauratti. Juuri sellainen koko kylän yhteistapahtuma, jossa kaikilla on "ah niin kivaa".

Anoppini kävi meillä eilen kahvilla ja otti myös asian esille. Oli saanut loistoidean: "viedään Maria siirappitilalle (tai oikeammin cabane à sucre on sokerimökki tai -maja)!" Hän sai mieheni huokaamaan ahdistuksesta. Vielä oma äitikin painostaa. Äidilläänhän ei ole autoa, joten hänen autollaan sinne lähdettäisiin.

On toki totta, että en usko pitäväni siirapilla kuorrutetusta savustetusta sian ihrasta, joka kai on siis suosituin siirappitilalla tarjottu ruoka, les oreilles de crisse. Crisse on muuten quebeciläinen kirosana, alkujaan kristuksesta. Eli löyhästi käännettynä "les oreilles de crisse" kääntyisi kristuksen korvat. En tosin tiedä miten pitkälle quebeciläiset sen alkuperän mieltävät.

En myöskään ole vielä ostanut "vaahteratikkaria" eli "tire d'érable sur neige", vaikka olisi ollut pariin otteeseen mahdollisuus. Sitä on ollut myytävänä muun muassa Jean Talonin markkinoilla ja viimeksi lauantaina Mont Royalin metroaseman luona.  Sulaa paksua vaahterasiirappia kaadetaan lumeen, ja kerätään kerälle tikun nokkaan. Jotkut syövät sen heti, kun se on vielä lämmin. Toiset antavat sen jäähtyä ja kovettua. Voi tosiaan olla, etten kuitenkaan siitä pitäisi, sen täytyy olla älyttömän makeaa.

Kaiken tämän jälkeen voi olla, että annamme asian olla. Unohdan kuvat yhteislounaasta ja erikoisista quebeciläisistä traditioista. Ajatuksena kiva, toteutuksenakin voisi olla ikimuistoinen, vaan mitä siellä sitten söisin? Sinne kun ei pääse tutustumaan kuin lounaan ostamalla. Ainakin suurimmassa osassa tiloja.

Meidän tietokoneemme reistaili pari päivää. Ei suostunut aukeamaan. Lopulta mies poisti ennen joulua asentamansa lisämuistin, ja laittoi vanhan muistin takaisin. Nyt kone taas käynnistyy. Emme tiedä oliko kyseessä muistin vahingoittuminen. Kone on välillä reistaillut muutenkin, mikä kuulemma on harvinaista mac-koneille. Tiedä häntä, tämä on ensimmäiseni. Nyt on kaikesta kuitenkin otettu varmuuskopiot. Asia joka silloin tällöin unohtuu, mutta mikä kuitenkin on hyvinkin välttämätöntä. Kaunis kone on, siitä ei pääse mihinkään, vaikkei uusin maceistä olekaan.

Mies ei voinut näköjään välttää soittamasta jälleen kerran maahanmuuttoviranomaisille. Käsittelevät tänään 24. elokuuta saapuneita hakemuksia. Meidän hakemuksemme lähtivät joskus lokakuussa, joten toivo alkaa elää. Hermostuvat pian mieheni soitteluun niin, että lyövät luurin korvaan saman tien kun kuulevat nimensä.

Ainiin, pakko vielä todeta, että postinkulku on täällä joskus älyttömän hidasta. On vaikea tottua siihen, sillä Suomessa posti kuitenkin kulkee yleensä päivässä. Täällä vastaavissa etäisyyksissä voi mennä useita päiviä ja nyt eräs paketti Suomesta on ollut matkalla tänne neljä viikkoa. Minulla on epäilys siitä, että se on matkannut meren yli ihan normaalisti, mutta seikkailee jossain tämän provinssin rajojen sisällä. En millään voi uskoa, että ongelma olisi Suomen päässä.

Päivitys: muutama minuutti kirjoituksen jälkeen postimies ojensi hymyillen paketin kouraani ja toivotti hyvää päivänjatkoa. En avannut suutani, että missä paketti oikein on seikkaillut. Suljettuani oven käänsin paketin ja siinä oli suuri reikä. Mietin, että miten siinä voi millään olla enää jäljellä jotakin. Totta olikin, että äitini mainitsema Fazerin suklaa ja mieheni synttärikortti puuttuivat. Runokirjani olivat tallella, mutten tiedä mitä muuta paketista puuttuu. Toivottavasti suklaa maistui jollekin.

Lopuksi taas muutama kuva. Pakko oli laittaa kuva myös nuoremman pojan t-paidasta. Hänen katseensa oli ikimuistoinen eilen aamulla, kun hän käveli keittiöön sitä näyttämään. Mies on sen ostanut vuosi sitten Suomesta, tämä oli ensimmäinen kerta kun näin sen pojan päällä. Vanhampi poika pitää useinkin Suomi-paitaa.