Jokamiehenoikeuksia ja luontoa ikävä (taas vaihteeksi)

Eilen huomasin, että pienikin pala puistoa lämmittää tässä pisteessä sydäntä. Silmä alkaa tottua tähän markettien, huoltoasemien ja autoteiden loputtomaan viidakkoon niin, että se lähipuisto, joka vielä kesällä näytti säälittävältä, tuo jo lohtua kun sen penkillä istuu. Se näyttää jopa kauniimmalta kuin aikaisemmin.

Ei sitä suomalaisena välttämättä osaa aina arvostaa jokamiehenoikeutta, että melkein missä tahansa voi rauhassa tallailla toisten metsissä ja rannoilla. Käydä uimassa, ottamassa aurinkoa, nuuskimassa luontoa (jota ympärillä melkein missä tahansa kuitenkin on). Poimia jopa marjoja ja sieniä. Jos se metsä ei nyt ihan kotipihalta ala, niin useimmiten kuitenkin ihan muutaman kilometrin säteellä. Polkuja risteilee siellä täällä, koskaan ei tarvitse miettiä onko tämä jotenkin laitonta jos tästä kuljen. Siinä tapauksessa olisit jo törmännyt jonkinlaiseen kieltokylttiin.

Vaan täällä täytyy erikseen lähteä jonnekin. Metsää ei ole mailla halmeilla, ja jos on, ei sinne mitenkään voi mennä. Jos jossain on luontoa, siellä on merkittyjä vaelluspolkuja, ja maksat päästäksesi niitä tallomaan. Täältäkin yleensä sellaisiin on mentävä autolla. Ah, muistelen nyt kaihoisasti niitä Haltialan tilan hiekkateitä, joita paljain jaloin astelin kesäisin, vain ylittämällä Vantaanjoen. Traktoreita, joiden peräkärryssä luki Helsinki.

Täällä Lavalissa ei vain ole ilmapiiriä ulkoilulle, pyöräilylle, luonnosta nauttimiselle. Se meidän lähellämme kulkeva pyöräilijöiden "vihreä tie" on asfaltoitu, eikä sitä mielellään kulje jalan. Kaikki kulkevat kaikkialle autolla.

Muistan hyvin ajan, jolloin minulla yläasteella ja lukiossa oli matkaa kouluun 5,5 kilometriä ja poljin sinne myös talvisin. Vaikka pakkasta oli liki viisitoista astetta. Vain joskus, oikein kovilla pakkasilla joku meidät "heitti" kouluun. Yritäpä täällä bongata polkypyöräilijöitä talvella. Hyvin harvinaista! En sitä kuitenkaan ihmettele, kun pyöräteitä ei pidetä talvikunnossa. Täällähän ei  hiekoiteta, vaan suolataan. Kuka viitsisikään ajella "housunpuntit" (ok, lahkeet) suolassa ympäri talven, siinä tapauksessa että pyöräteitä nyt edes hoidettaisiin.

Näin täällä televisiossa erikoislähetyksen Kööpenhaminan ilmastokokouksen aikaan. Olivat raukat ihan sekaisin Kööpenhaminan pyöräilykulttuurista. Olivat kuvanneet pitkän pätkän ja ihmettelivät miten hyvin kaikki toimii ja miten talvisinkin ihmiset pyöräilevät joka paikkaan. Kööpenhamina nyt onkin aivan uskomaton kaupunki, itsekin siellä olen kolmen päivän ajan pyöräillyt. Pyöräilijä on kuningas, jolla on omat siniset pyöräkaistansa ja liikennevalonsa. Autoilijat kunnioittavat pyöräilijöitä viimeiseen asti. Ja jos eivät, pyöräilijälle annetaan hyvinkin lupa suuttua.

No, ei tämä nyt niin kamalaa ole. Nyt kun lunta on enää nimeksi jossain teiden pientareilla, alkaa taas kutkuttaa kaivaa pyörät esille komerosta. Kun tarpeeksi pitkälle polkee, kyllä täälläkin peltoja näkee.

Tuli mieleen tuosta luonnon ikävöimisestä Avatar-elokuva, jonka mekin 3D:nä katsoimme joskus tammikuussa. Etenkin jenkeissä siitä nousi suuri kohu. Ihmiset olivat hyvin masentuneita elokuvan jälkeen: Pandora-planeettaa kun ei olekaan olemassa, ja palaat leffan jälkeen omaan tylsään ja masentavaan betoniseen elämääsi. Jotkut kertoivat saaneensa jopa itsemurha-ajatuksia. Netissä on monia aiheeseen liittyviä keskustelufoorumeja, joissa haetaan apua ja ratkaisuja sille, miten elokuvan jälkeen palata normaaliin elämään. Luulen, että Suomessa ihan vastaavaa eivät katsojat ole kokeneet. No, ehkä suomalaiset nyt ovat muutenkin tottuneet olemaan melankolisia.

Luonnon puuttumisesta tuli jotain muuta mieleen. Meillä on miehen kanssa vielä muutama päivä aikaa käydä tutustumassa Montrealin maanalaiseen taidetapahtumaan. Montrealissahan on todellinen maanalainen kaupunki, 12 neliökilometrin alueella on kauppoja, ostoskeskuksia, hotelleja, asuntoja, museoita, yliopistoja jne. Sanovat, että yhteensä 32 kilometriä kävelytunneleita. Niitä käyttää päivittäin talvisin puoli miljoonaa montrealilaista (wikipedia).

Nyt paikalliset ovat alkaneet hyödyntää tunneleita myös taidetapahtumiin, ja ovat tietääkseni toista vuotta peräkkäin avanneet neljä kilometriä pitkän kävelyreitin, jonka varrella voi katsella eri taiteilijoiden tuotoksia. Vaikkei meitä hirveästi innosta noin pitkää matkaa kulkea maan alla, on tapahtuma kuitenkin minusta ihan mielenkiintoinen ideana. Haluan nähdä ainakin osan siitä myös toteutettuna. Jos nyt näiden neljän päivän aikana sinne saamme lähdettyä, lupaan ottaa valokuvia. Viikonlopuksi on luvattu vesisadetta, joten se voisi olla otollista aikaa möyriä maan alla.

Lisään lopuksi jälleen muutaman kuvan. Osa on taannoiselta kuvausreissulta, jossa tutustuin Montrealin kaupungin työntekijöihin. Täällähän myös kaikki tietävät, että kaupungin työntekijät (cols bleus, sinikauluksiset) ovat "aina tauolla" tai "jos yksi tekee töitä, muut neljä katsovat vieressä". Näillä kavereilla oli kai ihan lakisääteinen kahvipaussi. Sen ohessa kyllä ehtivät esitellä minulle maan alla risteileviä sähkökaapeleita.

Lisäksi saimme eilen Vege Marttiselta pari kappaletta Canadan sanomia. Taitaa olla jutuista puute, kun pääni on päässyt samalle tasolle 14 Kanadan kultamitalin kanssa. Lehti oli kaiken kaikkiaan hyvin suloinen, tuli mieleen oman kotiseudun pieni Alasatakunta. Jäin oikein lueskelemaan sitä.