torstaina, lokakuuta 29, 2009

Sekalainen kuvakooste

Inspiraatiota odotellessa tällä kertaa vain kuvia Montrealista. Ovat epämääräisessä järjestyksessä, ilman logiikkaa.












maanantaina, lokakuuta 26, 2009

Suomikierros

Lauantaina kävimme Boucherie Atlantiquessa, Côte-des-Neiges-metroaseman lähellä. Tällä kertaa tarkistimme etukäteen, että se on auki. Olin kerran aikaisemmin kolkutellut kaupan oven takana, kun kävimme turistikierroksellamme Oratoire St-Josephissa. Kauppa on melkein sen vieressä. Silloin oli kuitenkin pyhäpäivä, ja se oli kiinni.

Boucherie Atlantique on siis oikeastaan lihakauppa, tietääkseni saksalaista alkuperää olevan perheen omistuksessa. Siellä moni pohjoismaalainen voi lieventää koti-ikäväänsä. Itse koin pientä huumaa löytäessäni "suomalaisia" tuotteita sieltä täältä ympäri kauppaa, tai no ainakin ne olivat suomalaisia silloin kun olin vielä pieni. Nykyään en enää tiedä missä ne varsinaisesti valmistetaan, mutta ne kuulostavat yhtä suomalaiselta kuin ennenkin. Maahantuojaksi on merkitty "Viking Foods Inc, Toronto".

Ostimme paketin kallista Presidentti-kahvia. Muiden ostamiemme tuotteiden hinnat eivät olleet sen korkeamman oloisia mitä Suomessakaan euron myötä. Mukaan lähti kahvin lisäksi myös turkinpippuripussi ja kolme pakettia hapankorppuja. Tosin tajusin vasta kassalla, että ne Vaasan hapankorput olivat niitä moniviljakorppuja, jotka eivät kyllä ole yhtä hyviä kuin ruishapankorput (ihan totta!). Fazerin valmistamat olivat tällä kertaa niitä aidompia. Mieheni on sitä mieltä, että menemme tyhjentämään kaupan hapankorppuhyllyn tässä jonain päivänä. Kaupasta näytti sen lisäksi löytyvän paljon erilaisia karkkeja Marianneja myöten, jauhoja, sinappia, jenkkipurkkaa (missä lieneekään valmistettu) jne.

Muutoin elämä rullaa suhteellisen samaa rataa. Mitä nyt Quebecin maakunta velloo korruptioepäilyissä (vaalien aika!). Lisäksi joka puolelle ihmisten pihoille alkaa ilmestyä ihmeellisiä katoksia, tai ennemmin niiden luurankoja, kun ihmiset valmistautuvat tulevaan talveen. Pressuja ei kyseisten katosten päälle saa vielä laittaa ennen marraskuuta. Katokset levitetään pihojen kulkuväylien päälle ja näin vältytään talven tullessa lumen luonnilta. Rumia katokset ovat, mutta kun kuuntelen mieheni selostusta siitä, miten paljon täällä voi tulla lunta, uskon että niiden rakentaminen voi hyvinkin olla viisas valinta.

Yksi kaulahuivi on valmis (hapsut puuttuvat virkkuukoukun puutteessa), vanhemman pojan huivi on edennyt hyvää vauhtia. Maahanmuuttopaperit ovat postin seurantakoodin perusteella perillä maahanmuuttovirastossa, ja pian alammekin täyttää Quebecin papereita valmiiksi. Niin, nämä lähetetythän olivat vain paperit Kanadalle. Quebec vaatii omansa. Ne lähetetään myöhemmin, kun kutsu tulee. Emme tietenkään luulleet pääsevämme helpolla!

Sunnuntaina olin jälleen aamulla aikaisin kiinalaisessa korttelissa. Turisteja näytti olevan edelleen liikkeellä jonkin verran. Mieheni oli herkällä päällä ja sekä vei, että haki minut metroasemalta.

Lopuksi muutama kuva. Yksi kännykkäkameraotos lauantain kaupasta. Löydä se aito suomalainen..



perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Nostalgiaa

Eilen illalla satoi ensimmäistä kertaa lunta. Kuulemma aika poikkeuksellista lokakuussa. No, se taisi olla räntää, joka suli saman tien pois.

Minä vaivun välillä ajatuksiini, sillä minulla on liikaa aikaa. Hetkittäin tulee nostalginen olo, muttei huonolla tavalla. Alitajunta on merkillinen, sillä välillä tuntuu, että mitä kauempana on Suomesta ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin muistaa asioita.

Suomi palaa silmieni eteen kauniina, melkein kliseisenä. Voin helposti palauttaa mieleeni vuosienkin takaisia tapahtumia, ihan pieniä hetkiä, yksityiskohtia myöten. Asioita, joita olin luullut unohtaneeni. Usein ne ovat vain selkeitä kuvia siitä, mitä on kävellä ystävän kanssa Aurajoen rantaa iltahämärällä, tai toisen ystävän kanssa Helsingin Katajanokalla aurinkoisena talvipäivänä. Kyllä, kaipaan noita hetkiä. Mutta tajuan myös, etteivät ne ole mihinkään kadonneet. Ja samat kaksi ystävää ovat myös pitäneet yhteyttä näiden viiden kuukauden ajan.

Eilen sain kaksi yllätysvierasta keskellä päivää. Anoppini ja mieheni isosisko olivat päättäneet piipahtaa. Sisko asuu kehitysvammaisille tarkoitetusssa kodissa, mutta käy säännöllisesti äidin luona kyläilemässä. Esittelin heille aloittamaani kaulahuivia ja näytin värejä, joita mieheni lapset olivat valinneet. Siskon silmät alkoivat loistaa. "Voi, minäkin haluaisin oman huivin!". Se tuli niin sydämestä, että huiviprojektini on nyt kasvanut viiteen.

Hän oli niin innoissaan tapaamisestamme, että päätti kutsua minut syömään illallista äidin luo. Kieltäydyin ensin, mutta tajutessani, että on keskiviikko ja mieheni menee kuitenkin syömään ystävänsä kanssa, suostuin anopin taivutteluun.

Mieheni oli huolissaan äitinsä tavasta tulla varoittamatta, huolissaan myös siitä että ikävystyin kuoliaaksi äidin luona. Minä olin kuitenkin ihan tyytyväinen. Sain katsoa vanhoja valokuvia (omasta pyynnöstäni, sillä meillä ei ole yhtään valokuvaa miehestäni pienenä!). Anoppini näytti myös hääkuviaan. Hän on ollut aikamoinen typykkä hääpäivänään lyhyine kellohameineen ja hupullisine satiiniviittoineen. Lisäksi valokuvat olivat ammattikuvaajan ottamia, hienoja suuria mustavalkoisia.

Kun mieheni tuli iltakahdeksan aikaan hakemaan minua, oli sisko niin onnellinen veljensä näkemisestä, että minulle tuli tippa silmään. Saimme häneltä taas kutsun lauantaina syömään (anoppihan sen ruuan tekee, mutta mieheni kiusoitteli, että mitäs aiot laittaa kun kerran syömään kutsut). Lupasimme viedä sunnuntaina siskon takaisin kotiin.

maanantaina, lokakuuta 19, 2009

Lankakeriä ja "normaalia" elämää

Aurinko paistaa taas ja on paistanut koko viikonlopun. Poikien vierailun jälkeen ja miehen ollessa töissä asunto tuntuu taas hiljaiselta. Minulla on kuitenkin hyvä olla. Uskoisin, että alan pikkuhiljaa ottaa rennommin tämän "mitään tekemättömyyden". En siis ota stressiä asiasta ja ajattele, että olisi jotenkin "pakko" keksiä jotain.

Huomenna on taas leffapäivä kiinalaisen kanssa, mutta tänään en ajatellut tehdä mitään erikoista. Projekteja on toki kaksi: lukea Stieg Larssonia tai neuloa (kutoa) kaulahuivia, jota aloitin viikonloppuna. Kumpikin tuntuu houkuttelevalta ja kummassakin olen jopa edistynyt. Mutta koska aurinko paistaa ja ilmakin on suhteellisen lämmin, on pakko laittaa jossain vaiheessa nenä ulos asunnosta.

Lauantaina kävimme porukalla hakemassa minulle lankoja Lavalin Walmart-tavaratalosta. Mieheni epäili, ettei niitä välttämättä myydä siellä, mutta intuitioni sanoi, että sieltä jos jostain aloitamme etsinnän. Siellähän niitä oli. Ei nyt ihan mielettömiä valikoimia, mutta perusvärejä kumminkin.

Ennen kuin tajusinkaan, mieheni oli ladannut käteeni kaksi lankakerää ja kertoi haluavansa huivin tuosta väristä. Pojat valitsivat myös innoissaan värejä itselleen, joten neulottavaksi tulee nyt yhden kaulahuivin sijasta neljä, mikä ei haittaa yhtään. Ehkä minusta pikkuhiljaa tulee sujuva neuloja, joka uskaltaa aloittaa muitakin projekteja kuin patenttineulehuivit. Ne villasukat ja sormikkaat kun ovat jääneet koulussa neulottuihin pareihin ja kaikki omistamani villasukat ovat joko tätini tai ystäväni neulomia (kiitos heille!).

Muutenkin viikonloppu meni hienosti. Pojat protestoivat vähemmän ja vähemmän ns. "normaalia elämää", johon kuuluvat tavalliset arkirutiinit kuten kaupassa käynnit tai kävely. Aluksi nekin olivat "tylsää" ja "mä en ainakaan lähde minnekään". He ovat tyytyväisiä pienestä, kuten siitä että kaikki neljä pelaamme jalkapalloa tai hippaa läheisessä puistossa. Välillä jalkapallolla ei tunnu olevan mitään sääntöjä ja minäkin irtonaisilla polvillani hyökkään ja tulen hyökätyksi ja makaan maassa yhdessä kasassa muiden kanssa. Olemme ehkä saaneet jo hullun perheen maineen, mutta väliäkö sillä.

Kahden viikon päästä on Halloween, joka sattuu viikonlopuksi, jolloin pojat ovat täällä. Heti perjantaina mieheni pyysi lapsia kertomaan minulle miksi he aikovat pukeutua. En aluksi saanut selvää nuoremman roolivalinnasta, johtuen ranskalaisesta lausumistavasta, mutta poika aikoo olla Darth Vador ("dartvadoor", engl. Vader) ja vanhempi aikoo olla vampyyri, muttei vielä ole varma millainen vampyyri - ehkä kanadalainen (jäin miettimään onko Kanadassa omansalainen vampyyrien laji).

Minä olen saanut luvan lähteä miesten mukaan kierrokselle, vaikka nuorempi tajusikin vasta sillä hetkellä ensimmäistä kertaa, ettei äiti kierräkään heidän kanssaan tänä Halloweenina. Se taisi olla pikkuisen vaikea paikka. Kun isä kuitenkin selitti, että menemme serkun luo, siitä tulee mukavaa, ja että Halloween on varmasti ihan yhtä hauska tällä kertaa, hän tuntui rauhoittuvan ja hyväksyvän asian.

Vanhemmalle pojalle voi myös olla outoa, että koko suku ei tällä kertaa kokoonnukaan tuttuun kotiin hänen piakkoin vietettävänä syntymäpäivänään, vaan mieheni puoleiset sukulaiset aikovat tulla meille, ja kotona järjestetään varmastikin toiset juhlat. Tästä puhuttiin viiko sitten, kun mieheni veljen puoliso otti asian puheeksi. Hän kysyi sopiiko, että he tulevat tänne, ja lisäsi ettei toisessa paikassa varmaankaan synny asiasta draamaa.

En ole halunnut liiaksi kysyä asiasta, joka ei minulle sinänsä kuulu. Mutta olen ihan tyytyväinen, sillä koen että mieheni suku haluaa ajatella myös meitä. Toki juhlat voitaisiin varmasti järjestää siellä missä ennenkin, mutta isän elämä nyt vain on täällä, ja he haluavat tulla meille juhlimaan. Mukava niin.

Mieheni kysyi minulta viikonloppuna onko Suomen kansalaisuutta vaikea saada ja olisiko hänellä siihen mahdollisuus. Vastasin, että epäilen että hänen pitäisi asua maassa jonkin aikaa, mutta varma en asiasta tietenkään ole. Kysyin myös, että miksi ihmeessä haluaisit Suomen kansalaisuuden. Vastaus tuli helposti: "Koska olen ylpeä sinusta ja siitä mitä olet". Mieheni ei ole niitä vuolaimpia puhujia, mutta joskus hän mykistää minut pienillä sanoilla. Se riittää.

keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009

Ensimmäiset pakkasyöt

Viikonloppu meni mukavasti. Niin meni lauantai-iltakin, jolloin mieheni sukulaiset olivat syömässä. Ei tarvinnut niin hirmuisesti stressata, sillä mies piti huolen liharuuasta, josta minulla ei hirveästi ole kokemusta.

Sain taas juosta karkuun tuota alle kaksivuotiasta ihailijaani ja saimme jälleen kuulla kehuja marimekko-verhoistamme. Suurikuvioinen kuosi näyttää ihastuttavan kaikkia, sillä kuten aikaisemmin kirjoitin, täällä sellaiseen ei juuri törmää.

Maanantai oli lisäksi vapaapäivä. Paikallinen kiitospäivä, l'Action de grâce. Sitä ei kuulemma kuitenkaan juhlita samalla tavalla kuin jenkkien vastaavaa. Me raahauduimme turisteina katsomaan L'Oratoire St-Josephia, joka rakennuksena on hyvin kaunis. En ole ikinä nähnyt missään yhtä paljon kynttilöitä yhdessä huoneessa. Minulle ei myöskään ole tuttua, että joku voisi nousta kirkon portaita polvillaan tai että osa portaista olisi varattu polvillaan kulkeville! Nyt sekin on nähty.

Öiden lämpötilat alkavat painua pakkasen puolelle ja olemme vihdoin siirtyneet vääntämään lämmitystä päälle. Mietin miltä tuntuu kun ulkona on 30 astetta pakkasta, jos jo nyt palelen öisin. No, uskon sen olevan lähinä tottumiskysymys, kirjoitinhan tasan kuukausi sitten, että ulkona on liki 30 astetta lämpöä! Ei kai sitä millään voi hetkessä tottua näin yhtäkkiseen lämpötilan muutokseen.

Muutoin tuntuu jälleen siltä, että jokin kynnys on ylitetty. Québec tuntuu taas jonkin verran enemmän kodilta. Mietin sitä eräänä iltana, kun katsoimme televisiosta jotakin keskusteluohjelmaa. Täälläkin, kuten Suomessa, samat naamat näkyvät eri ohjelmissa kulumiseen asti. Alan jo tunnistaa paikallisia julkimoita, tuntuvat pian yhtä "tutuilta" kuin kotimaiset. Silloin tällöin herään jopa siihen, että "Ai, tuokin ihminen on quebeciläinen, tuotakin muusikkoa kuuntelin 90-luvun alussa Sveitsissä". En nyt tietenkään sano, että vain julkkisten tunnistaminen saa paikan tuntumaan kodilta, enhän Suomessakaan usein tunnistanut lööppien ihmisiä.

Hyvä ystäväni soitti minulle taas eilen. Sain kuulla, että hän yrittää järjestää muutaman päivän vapaata joskus joulukuussa tullakseen katsomaan meitä. Vaikkei asia olekaan varma (hänellä on uusi työ, joka vaatii paljon aikaa), olen hyvin toiveikas ja odottavalla mielellä. Se olisi minulle enemmän kuin tervetullutta.

Soitin myös eräänä päivänä Montrealin suomalainen-julkaisusta löytämääni numeroon kysyäkseni Laurentidesin vuoristossa sijaitsevasta mökistä hieman hintatietoja. Oli hassua puhua suomea paikallisen ihmisen kanssa. Nyt ainakin tiedämme, että meillä olisi mahdollisuus vuokrata suhteellisen hyvään hintaan vuoristomökki kaikkine mukavuuksineen. Erityisesti sauna kiinnostaa! Katsotaan saammeko aikaiseksi jossain vaiheessa.





perjantaina, lokakuuta 09, 2009

Viikonloppua odotellessa

Montrealissa satelee taas, mittari näyttää jotain kymmentä astetta. Juon kahvia ja olen jähmettynyt koneen ääreen. Siivotakin pitäisi, ainakin imuroida, sillä mieheni äiti on kutsunut itsensä, mieheni veljen sekä hänen avovaimonsa meille syömään huomenna. Olen hieman naureskellut itsekseni, sillä suunnitelma oli aluksi syödä anopin luona. Jotenkin hän on kuitenkin onnistunut vakuuttamaan kaikki siitä, että parempi syödä meillä, kun mieheni velikään ei ole käynyt meillä sitten remontoinnin. Ei niin, että se minua häiritsisi, mutta pieni yllätys se kuitenkin oli. No, anopin ehdotus johtui varmasti siitä, että viimeksi kun kutsuimme hänet syömään, hänellä oli muuta menoa.

En ollut valmistautunut tekemään ruokaa kolmen sijaan viidelle, mutta mitäpä tuosta. Ja vaikken minäkään ole koskaan käynyt mieheni veljen ja hänen avovaimonsa luona, niin jostain se kai on aloitettava, siis meiltä. Ihan hyvähän se on paremmin tutustua sukuunsa. Onneksi miehelläni näyttää olevan ajatuksia siitä mitä tarjoamme.

Kävin tiistaina myös vihdoin viimein lääkärintarkastuksessa, jonka kerran aikaisemmin jo peruimme siitä syystä, että joku maahanmuuttoviranomainen sitä suositteli. Lääkärintodistus kun on voimassa vain 12 kuukautta ja jos hakemuksen käsittely vie kauemmin, täytyy lääkärissä käydä uudelleen. Myöhemmin toinen viranomainen kuitenkin sanoi, että parempi käydä tarkastuksessa ennen papereiden lähettämistä, muutoin koko prosessi saattaa hidastua. Tämän kaiken jälkeen paperit ovat siis edelleen lähettämättä, mutta nyt sentään ovat viimeistä piirtoa vaille valmiit. Odottelemme vielä viimeistä hakemukseen liitettävää todistusta.

Lääkäri oli kreikkalaissyntyinen, puhui sekä ranskaa että englantia, mutta puhuimme englantia. Kyselykaavakkeen lukuisat kysymykset olisivat voineet tuottaa ongelmia ranskaksi. Olin tarkastuksessa maksimissaan kymmenen minuuttia, jonka jälkeen piti vielä mennä Montrealiin keuhkokuvaan. Se kesti varmasti alle 30 sekuntia.

Anoppini oli muuten mukanani Montrealissa. Hän oli saanut idean tulla pyytämään minua kävelylenkille juuri kun olimme lähdössä kotoa, joten pyysin hänet mukaan. Mieheni kuskasi meidät metroasemalle.

Keuhkokuvan jälkeen kävimme kahvilla vanhassa kaupungissa. Ilma oli kaunis, joten istuimme terassilla ja nautimme ehkä yhdestä viimeisimmistä lämpimistä lokakuun päivistä. Jotkut kulkivat vielä t-paidoissa. Bongasin minä yhden shortseihin pukeutuneen postimiehenkin.

Kirjoitin jossain vaiheessa siitä, miten täkäläiset osallistuvat keskusteluihin metrossa. Olin jo unohtanut sen, sillä matkustan aina yksin ja silloin minusta tuntuu, että paikalliset ovat ihan yhtä hiljaista porukkaa kuin suomalaisetkin. Kuitenkin nyt taas sain todistaa muuta. Istuimme anoppini kanssa vierekkäin metrossa ja katselimme ottamiani kuvia kamerastani, kun eräs vanhempi pariskunta alkoi juttuun kanssamme. Mies oli tarkastellut salaa kameraani ja kysyi olenko toimittaja. Vastasin, että en. Hän alkoi kuitenkin kehua kameraani ja kysellä siitä lisää. Hintaakin arvaili ja kerroin, että olen ostanut kameran Suomesta, siellä hinnat ovat vielä korkeammat.

Niinpä sitten päädyimme keskustelemaan suomalaisuudestani, maahanmuutosta, syistä miksi olen täällä.. He olivat hyvin yllättyneitä että puhuin ranskaa ja toivoivat, että saavat maahan uuden kanadalaisen. Vielä lähtiessään mies kumartui toivottamaan hyvää jatkoa ja laski leikkiä, että toivottavasti anoppini on minua kohtaan kiltti. Saimme makeat naurut.

Lopuksi muutama kuva tiistailta.



maanantaina, lokakuuta 05, 2009

Jääkiekkoa ja pieniä hetkiä

Jääkiekkokausi alkoi ja uskokaa tai älkää, täällä siltä ei voi välttyä. Jos avaat radion, joku varmasti kommentoi alkanutta kautta. Niinpä minäkin olen alistunut ja katsoin viime viikolla ensimmäisen Montrealin matsin Torontoa vastaan. Oli pelattu alle kaksi minuuttia ja kentällä oli jo ensimmäinen nyrkkitappelu. Niitä riittikin sitten pilvin pimein pitkin ottelua (tuomarit eivät juurikaan puuttuneet niihin, vaikka jäähyjä annettiinkin), samoin kuin lukuisia taklauksia. Hieman rämäkämpää touhua kuin kotimainen jääkiekko. Montreal muuten voitti, jatkoajalla.

Lisäksi sain todistaa alun seremonioita, joissa soitettiin säkkipilliä (!) ja laulettiin Kanadan kansallishymniä, englanniksi. Tässäkin kohtaa kielikysymys nousi selkeästi esille, sillä Torontoon matkannut montrealilaiskannattajajoukko piti yllä suurta myräkkää jokaisen säkeistön jälkeen. Mieheni selitti, että täällä sentään lauletaan joka toinen säkeistö ranskaksi. Tosin en voi kuvitella mieheni laulavan Kanadan kansallishymniä, se olisi sula mahdottomuus.

Mieheni oli kuitenkin ilmiselvästi tyytyväinen, että hänen "blondinsa" jaksoi katsoa ottelun alusta loppuun, ja vieläpä näyttää ihan kiinnostuneelta.

Viikonloppu meni jälleen nopeasti. Lauantai-aamulla heräsin oikeastaan toista kertaa siihen, että sängyssäni nukkui kolme henkeä. Tähän asti pienempi on pysynyt kiltisti omassa sängyssään. Lapset saattavat käydä aamuisin huoneessamme, mutta vain kysyäkseen koska syödään aamiaista tai kertomassa, ettei heillä ole mitään tekemistä. Tällä kertaa nuorempi kuitenkin hiipi seitsemän aikoihin aamulla huoneeseen ja pienen kuiskuttelun jälkeen kiipesi sänkyyn. Mieheni jatkoi nukkumistaan, mutta itse yletyin mieheni yli silittämään pojan hiuksia hetken aikaa.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, edessäni näkyi kaksi tummien hiusten peittämää takaraivoa ja yksi pehmolelu. Ikkunasta tuleva valo osui kahteen korvanlehteen, jotka joka ikistä kaarta myöten olivat kuin kopioita toisistaan, toinen vain oli toista pienempi. Hetki oli ihanan hiljainen ja rauhallinen, täydellinen - viikonlopun helmi.