Nostalgiaa

Eilen illalla satoi ensimmäistä kertaa lunta. Kuulemma aika poikkeuksellista lokakuussa. No, se taisi olla räntää, joka suli saman tien pois.

Minä vaivun välillä ajatuksiini, sillä minulla on liikaa aikaa. Hetkittäin tulee nostalginen olo, muttei huonolla tavalla. Alitajunta on merkillinen, sillä välillä tuntuu, että mitä kauempana on Suomesta ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin muistaa asioita.

Suomi palaa silmieni eteen kauniina, melkein kliseisenä. Voin helposti palauttaa mieleeni vuosienkin takaisia tapahtumia, ihan pieniä hetkiä, yksityiskohtia myöten. Asioita, joita olin luullut unohtaneeni. Usein ne ovat vain selkeitä kuvia siitä, mitä on kävellä ystävän kanssa Aurajoen rantaa iltahämärällä, tai toisen ystävän kanssa Helsingin Katajanokalla aurinkoisena talvipäivänä. Kyllä, kaipaan noita hetkiä. Mutta tajuan myös, etteivät ne ole mihinkään kadonneet. Ja samat kaksi ystävää ovat myös pitäneet yhteyttä näiden viiden kuukauden ajan.

Eilen sain kaksi yllätysvierasta keskellä päivää. Anoppini ja mieheni isosisko olivat päättäneet piipahtaa. Sisko asuu kehitysvammaisille tarkoitetusssa kodissa, mutta käy säännöllisesti äidin luona kyläilemässä. Esittelin heille aloittamaani kaulahuivia ja näytin värejä, joita mieheni lapset olivat valinneet. Siskon silmät alkoivat loistaa. "Voi, minäkin haluaisin oman huivin!". Se tuli niin sydämestä, että huiviprojektini on nyt kasvanut viiteen.

Hän oli niin innoissaan tapaamisestamme, että päätti kutsua minut syömään illallista äidin luo. Kieltäydyin ensin, mutta tajutessani, että on keskiviikko ja mieheni menee kuitenkin syömään ystävänsä kanssa, suostuin anopin taivutteluun.

Mieheni oli huolissaan äitinsä tavasta tulla varoittamatta, huolissaan myös siitä että ikävystyin kuoliaaksi äidin luona. Minä olin kuitenkin ihan tyytyväinen. Sain katsoa vanhoja valokuvia (omasta pyynnöstäni, sillä meillä ei ole yhtään valokuvaa miehestäni pienenä!). Anoppini näytti myös hääkuviaan. Hän on ollut aikamoinen typykkä hääpäivänään lyhyine kellohameineen ja hupullisine satiiniviittoineen. Lisäksi valokuvat olivat ammattikuvaajan ottamia, hienoja suuria mustavalkoisia.

Kun mieheni tuli iltakahdeksan aikaan hakemaan minua, oli sisko niin onnellinen veljensä näkemisestä, että minulle tuli tippa silmään. Saimme häneltä taas kutsun lauantaina syömään (anoppihan sen ruuan tekee, mutta mieheni kiusoitteli, että mitäs aiot laittaa kun kerran syömään kutsut). Lupasimme viedä sunnuntaina siskon takaisin kotiin.