Lankakeriä ja "normaalia" elämää

Aurinko paistaa taas ja on paistanut koko viikonlopun. Poikien vierailun jälkeen ja miehen ollessa töissä asunto tuntuu taas hiljaiselta. Minulla on kuitenkin hyvä olla. Uskoisin, että alan pikkuhiljaa ottaa rennommin tämän "mitään tekemättömyyden". En siis ota stressiä asiasta ja ajattele, että olisi jotenkin "pakko" keksiä jotain.

Huomenna on taas leffapäivä kiinalaisen kanssa, mutta tänään en ajatellut tehdä mitään erikoista. Projekteja on toki kaksi: lukea Stieg Larssonia tai neuloa (kutoa) kaulahuivia, jota aloitin viikonloppuna. Kumpikin tuntuu houkuttelevalta ja kummassakin olen jopa edistynyt. Mutta koska aurinko paistaa ja ilmakin on suhteellisen lämmin, on pakko laittaa jossain vaiheessa nenä ulos asunnosta.

Lauantaina kävimme porukalla hakemassa minulle lankoja Lavalin Walmart-tavaratalosta. Mieheni epäili, ettei niitä välttämättä myydä siellä, mutta intuitioni sanoi, että sieltä jos jostain aloitamme etsinnän. Siellähän niitä oli. Ei nyt ihan mielettömiä valikoimia, mutta perusvärejä kumminkin.

Ennen kuin tajusinkaan, mieheni oli ladannut käteeni kaksi lankakerää ja kertoi haluavansa huivin tuosta väristä. Pojat valitsivat myös innoissaan värejä itselleen, joten neulottavaksi tulee nyt yhden kaulahuivin sijasta neljä, mikä ei haittaa yhtään. Ehkä minusta pikkuhiljaa tulee sujuva neuloja, joka uskaltaa aloittaa muitakin projekteja kuin patenttineulehuivit. Ne villasukat ja sormikkaat kun ovat jääneet koulussa neulottuihin pareihin ja kaikki omistamani villasukat ovat joko tätini tai ystäväni neulomia (kiitos heille!).

Muutenkin viikonloppu meni hienosti. Pojat protestoivat vähemmän ja vähemmän ns. "normaalia elämää", johon kuuluvat tavalliset arkirutiinit kuten kaupassa käynnit tai kävely. Aluksi nekin olivat "tylsää" ja "mä en ainakaan lähde minnekään". He ovat tyytyväisiä pienestä, kuten siitä että kaikki neljä pelaamme jalkapalloa tai hippaa läheisessä puistossa. Välillä jalkapallolla ei tunnu olevan mitään sääntöjä ja minäkin irtonaisilla polvillani hyökkään ja tulen hyökätyksi ja makaan maassa yhdessä kasassa muiden kanssa. Olemme ehkä saaneet jo hullun perheen maineen, mutta väliäkö sillä.

Kahden viikon päästä on Halloween, joka sattuu viikonlopuksi, jolloin pojat ovat täällä. Heti perjantaina mieheni pyysi lapsia kertomaan minulle miksi he aikovat pukeutua. En aluksi saanut selvää nuoremman roolivalinnasta, johtuen ranskalaisesta lausumistavasta, mutta poika aikoo olla Darth Vador ("dartvadoor", engl. Vader) ja vanhempi aikoo olla vampyyri, muttei vielä ole varma millainen vampyyri - ehkä kanadalainen (jäin miettimään onko Kanadassa omansalainen vampyyrien laji).

Minä olen saanut luvan lähteä miesten mukaan kierrokselle, vaikka nuorempi tajusikin vasta sillä hetkellä ensimmäistä kertaa, ettei äiti kierräkään heidän kanssaan tänä Halloweenina. Se taisi olla pikkuisen vaikea paikka. Kun isä kuitenkin selitti, että menemme serkun luo, siitä tulee mukavaa, ja että Halloween on varmasti ihan yhtä hauska tällä kertaa, hän tuntui rauhoittuvan ja hyväksyvän asian.

Vanhemmalle pojalle voi myös olla outoa, että koko suku ei tällä kertaa kokoonnukaan tuttuun kotiin hänen piakkoin vietettävänä syntymäpäivänään, vaan mieheni puoleiset sukulaiset aikovat tulla meille, ja kotona järjestetään varmastikin toiset juhlat. Tästä puhuttiin viiko sitten, kun mieheni veljen puoliso otti asian puheeksi. Hän kysyi sopiiko, että he tulevat tänne, ja lisäsi ettei toisessa paikassa varmaankaan synny asiasta draamaa.

En ole halunnut liiaksi kysyä asiasta, joka ei minulle sinänsä kuulu. Mutta olen ihan tyytyväinen, sillä koen että mieheni suku haluaa ajatella myös meitä. Toki juhlat voitaisiin varmasti järjestää siellä missä ennenkin, mutta isän elämä nyt vain on täällä, ja he haluavat tulla meille juhlimaan. Mukava niin.

Mieheni kysyi minulta viikonloppuna onko Suomen kansalaisuutta vaikea saada ja olisiko hänellä siihen mahdollisuus. Vastasin, että epäilen että hänen pitäisi asua maassa jonkin aikaa, mutta varma en asiasta tietenkään ole. Kysyin myös, että miksi ihmeessä haluaisit Suomen kansalaisuuden. Vastaus tuli helposti: "Koska olen ylpeä sinusta ja siitä mitä olet". Mieheni ei ole niitä vuolaimpia puhujia, mutta joskus hän mykistää minut pienillä sanoilla. Se riittää.