Kiemuiroita

Pian viimeisen tekstin jälkeen sain kuulla isoäitini kuolemasta. Vaikka lähestyvä kuolema olikin tiedossa, ainahan se kuitenkin riipaisee. Hän oli viimeinen isovanhempani, nyt minulla ei sellaisia enää ole. Se toi paljon asioita pintaan. Tällaisina murroskohtina tajuaa muutenkin paremmin elämän lyhyyden ja ajan väistämättömän etenemisen. Itsen ja omien vanhempien vanhenemisen. Tiedän olevani vielä nuori, mutta kumminkin pian neljäkymmentä. En enää pikkutyttö. Tähän kaikkeen kun lisää vielä tulevat muutokset ja hoitamattomat asiat, ei ihme että vähän pakkaa ahistamaan välillä. Mutta elämää sekin.

Tänään tajusin ensimmäistä kertaa lyöväni toiselle luurin korvaan skypessä. Aikaero ei ole muutenkaan se kaikkein helpoin, ja tällä hetkellä eroa kasvattaa kesäaika, johon Kanadassa ollaan jo siirrytty, täällä ei. Väsymys vain teki tepposet ja hermostuin johonkin, jota mielestäni oltiin ennenkin jo tarpeeksi puitu. Joku saattaa ajatella, että olen hassu ja romantikko, että päätän lähteä jonkun perään. Että en ehkä ymmärrä mitä teen. Että kaukana ollessa voi kaikki tuntua helpolta, mutta arkea ei olla yhdessä eletty. Monet eivät kuitenkaan ehkä ymmärrä, mitä kaikkea joutuu kaukosuhteessa käymään läpi. En voi missään tapauksessa sanoa, että tämä olisi ollut helppoa kummallekaan meistä. Mutta en silti ole missään vaiheessa ajatellut, että peruisin päätöstäni. Ennemminkin tämä on ollut hyvin opettavaista.

Ja kyllä, asia on selvitetty. Anteeksi on pyydetty ja opiksi otettu.

Tänään näen lapsuudenystäväni. Tuon saman facebookista löytyneen, josta aikaisemminkin olen kirjoittanut. Sen jälkeen menemme ehkä kuuntelemaan Tanguedia Quintetiä ravintola Pianoon. Riippuu kummankin jaksamisesta. Luokkakavereita siellä ainakin lienee jonkin verran.

Muutama kuvasieppaus lifecamista. Taustalla kuva rakkaasta työpöydällä..

Syksy vaihtui kevääksi

len viimeksi kirjoittanut lokakuussa. Paljon on tapahtunut tässä välissä. Blogini tarkoitus ei ole vieläkään selvillä, sillä tästä ei tainnut tulla valokuvausopiskelijan päiväkirjaa. Alkuperäinen sinkkuihmisen blogikaan tämä ei enää ole. Blogillani ei siis ole teemaa, ei määränpäätä, mutta itseäni se ei haittaa. Tuskin tätä kukaan enää lukee muutenkaan.

Koulua olen käynyt suhteellisen ahkerasti ja paljon oppinutkin. Tänään saa alastonmalli jäädä väliin, sillä juuri nyt tuntuu että akku on tyystin loppu. Töihin olen illalla lupautunut ja sinne menen, mutta en jaksa kuvitella seisovani koko päivää piirtämässä. Vaikka alastonmallin piirustus onkin ollut opettavaista, se on myös yllättävän vaativaa ja tämänhetkisellä keskittymisellä on turha yrittää mitään. Lisäksi oli pakko alkaa pyykinpesuun kaiken muun siivoamisen ohessa.

Kotini on kaaoksessa. Papereita lojuu joka puolella lattiaa, sikin sokin erilaisten tyhjennettyjen säilytyslaatikkojen seassa. Pientä sälää siellä täällä, enkä tiedä edes mitä niille tekisin. Läpi ne on käytävä, sillä joukossa saattaa olla jotain säilyttämisen arvoista. Päässä on tuhat asiaa ja mietin miksi olenkin ollut niin vastuuntuntoinen myös koulun suhteen. Kouluni kun jää muutenkin kesken tämän vuoden jälkeen.

Syksy vaihtui tosiaan kevääksi, ainakin kirjoituksissani. Viimeisessä tekstissäni kerroin nousseeni aikaisin vain nähdäkseni livenä toisella puolella maailmaa nukkumaan menevän ihmisen hymyn. Toukokuussa muutan hänen luokseen. Taakse jäävät niin opinnot, ystävät, perhe kuin kotimaa, mutta joskus elämä yllättää. Hyvä niin. Vielä elokuussa olen puhunut Patrickille, että meidän on turha aloittaa mitään, tai toivoa mitään. Ei minulla ole suunnitelmissa lähteä täältä minnekään. Puoli vuotta sen jälkeen en enää voisi kuvitella jääväni.

Ei tämä ehkä helppoa ole. Kaikesta on luovuttava. En aio toiselle mantereelle raahata kuin sen, mitä saan matkalaukuissa viedä. Ei minulla paljon omaisuutta ole, sen verran mitä 40 neliön yksiöön mahtuu, mutta ehkä se raskain asia on miettiä, mihin ihmeeseen ne myyn. Pitänee etsiä joku irtaimiston ostaja, joka vie mukanaan kaiken. Sillähän näistä pääsee.

Tiistai

Tänään ei ole pakko mennä kouluun. Otan sen vastaan ilolla, sillä tiedän meneväni viikonloppuna töihin.

Tänään pitää myös käydä hakemassa kehitetty diafilmi keskustasta. Emme voi kehittää dia- tai värifilmejä koululla, siksi ne on kehitettävä liikkeessä. Koulu antoi meille filmirullan ja maksaa kehityksen. Ihan mukavaa, sillä olemmekin jo muutaman euron laittaneet niin mustavalkofilmeihin kuin papereihinkin.

Tuolle filmille tuli ottaa kuvia kokeilumielellä. Eri aukoilla, yli- ja alivaloituksilla, salamalla ja ilman salamaa, eri valaistusolosuhteissa: päivänvalossa, hehkulampun sekä loisteputken ja kynttilän valossa. Niin ystäväni kuin siskonikin suostuivat olemaan kuvattavina. Osa kuvista on tarkoituksellakin kuvattu siis väärin, jotta näemme miten käy kun tekee virheitä. Tuosta johtunee myös se, että koulu on valmis maksamaan rullan ja kehityksen... Voi olla, ettemme pitäisi ajatuksesta ottaa tietoisesti epäonnistuneita kuvia itse ostamallemme filmille.

Päivä on jälleen aurinkoinen ja lämpötilaksikin on luvattu 11 astetta. Vielä eilen tuuli mielettömästi. Olin Suomenlinnassa ottamassa kuvia. Kaikkein korkeimmalla kohdalla en saanut teräviä kuvia, koska samalla kun yritin tähdätä, meinasin nousta ilmaan.. Oli vaikea hengittää kun naama oli vastatuuleen.

Olen noussut aikaisin. Vain nähdäkseni livenä toisella puolella maailmaa nukkumaan menevän ihmisen hymyn. Maailma on outo paikka. Kaikkea sitä on valmis tekemään.

Muutama kuva Suomenlinnasta

Menninkäinen ja päivänsäde

Mittari näyttää kuuttatoista astetta, erikoisen lämmintä tähän aikaan vuodesta. Aurinkokin paistaa. En kuitenkaan ole vielä poistunut kotoani tänään, vaikka kello on jo yli neljä iltapäivällä. Päätin jo eilen, että tärkein tehtävä vapaapäivänäni on siivota. En kehtaa edes myöntää, mutten ole kunnolla imuroinut aikoihin. Siis puursin tällä kertaa kunnolla. Lattiat pitäisi vielä pestä ennen ulos menoa. Sitten sallin itseni nauttia syksyn valosta.

Koulu on osoittautunut mukavan rennoksi paikaksi. Saamme käydä tekemässä pimiössä omalla ajallamme koulutehtäviä, mikäli annettuina aikoina ei ole ehtinyt tai vaikkapa päässyt kouluun. Vedostettavia kuvia annettuihin tehtäviin oli aika paljon, mutta uskoisin, että nyt tarvittavat kuvat on tehty. Tähän mennessä olen lähinnä panostanut siihen, että olen ylipäätään saanut kuvia aikaiseksi. Aikaa kun menee yllättävän paljon papereiden lillutteluun - yhtäkkiä on jo ruoka-aika, sitten kello onkin jo kaksi ja sitä huomaa olleensa pimeässä liuotinhöyryissä viisi tuntia. Ihme, ettei pää jo pehmene... Olen ajatellut, että pikkuhiljaa muutun menninkäiseksi..

Tässä kohtaa piti pestä se lattia ja käydä ulkona... Ottaa muutama kuva ja nauttia ilmasta. Nyt ajattelin laittaa koneen kiinni, katsoa että huomiset tehtävät on tehty ja paperit järjestyksessä..

Taideopiskelija

Hiphei, eilen heräsin siihen, että olen tosiaankin taideopiskelija, mistä seuraa tiettyjä etuuksia. Kuulin huhua että Kiasmalla, Ateneumilla ja Sinebrychoffilla on yhteinen kymmenen euron kortti, jolla pääsee vuoden ajan katsomaan kaikkia näyttelyitä. Menimme muutaman opiskelukaverin kanssa eilen Ateneumiin. Huhu piti kuin pitikin paikkansa, vaikkei sitä missään juuri mainosteta. Kyseinen A-kortti on tarkoitettu taideopiskelijoille, taiteilijoille sekä opettajille. Täytyy sanoa, että tuntuu mahtavalta. Olenhan jo pelkästään Ateneumissa käynyt viimeisen vuoden aikana ainakin neljä kertaa. Sinebrychoffillakin kerran. Ja varmasti tulen käymään nyt Kiasmassakin, vaikka olenkin tähän asti jotenkin välttänyt sitä ennakkoluulojen vuoksi... Sana moderni taide saa itselläni yleensä karvat nousemaan pystyyn. Ehkä tätäkin asennetta olisi muutettava..

Ateneumissa oli näyttely Hokusai ja Hiroshige, Matkalla Edoon ja se on ensimmäistä kertaa näytteillä Japanin ulkopuolella. Puupiirrokset olivat hienoja ja uskomattoman tarkkoja. Jälkeenpäin luen Ateneumin sivuilta, että "Valolle herkät puupiirrokset saavat olla esillä vain tietyn ajan, ja teosvalikoima vaihdetaan 21.10. toiseen samanteemaiseen". Sivuilla kuitenkin jatketaan: "Valikoiman helmet, Hokusain Suuri aalto, Punainen Fuji ja Ukkoskuuro vuoren alarinteillä (sarja n. 1830-35), ovat kuitenkin yleisön nähtävinä koko näyttelyn ajan." Ne olivatkin upeita, etenkin Suuren aallon edessä sitä vain seisoi ja ihmetteli..

Viimeinen huone oli myös hyvin mielenkiintoinen, siinä esitettiin puupiirroksen eri painovaiheet (muistaakseni 16 kpl) yksi kerrallaan. Lisäksi oli mahdollisuus nähdä työskentelyvälineitä ja video puupiirrosten valmistamisesta. Onnistunut näyttely.

Pidin kyllä Mustaa ja valkoista-näyttelystäkin, jossa nähtiin toisen maailmansodan jälkeisten japanilaisten valokuvaajien töitä. Mutta päällimmäiseksi kokemukseksi kyllä jäi tuo Matkalla Edoon. Tai, oikeasti kyllä jotain muutakin. Ateneumin aulan kattoon ja seinille oli heijastettu sanoja - tuhansia, tuhansia sanoja. Oli outo fiilis, kun aula oli suhteellisen hämärä ja vain katossa vaihtui kirkkaana hohtavia sanoja, jotka leijailivat toistensa päälle, vaihtoivat paikkaa, järjestyivät, katosivat, ja palasivat uudelleen uusina yksittäisinä sanoina. Teos liittyi varmastikin pian alkavaan Waltari-näyttelyyn ja sitä vasta testailtiin. Seinältä sai lukea, että teos sisälsi Sinuhe egyptiläisen kokonaisuudessaan. Tuo kirja on joskus (ajoittaisesta raskaudestaan huolimatta) tehnyt suuren vaikutuksen. Nyt taideopiskelijakortilleni on siis todella käyttöä. Pitäähän Waltari-näyttelykin käydä katsomassa.

Tässä muutama kuva, lähinnä ulkoa. Ateneum on hyvin tarkka mitä saa kuvata ja mitä ei. Waltari-kattoa en saanut kuvata.

Ajatuksia kolmen viikon opiskelun jälkeen

Taas on kuukausi vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Olen ehkä odottanut oikeaa inspiraatiota. Tänään ensimmäistä kertaa, sateisesta ulkoilmasta kotiuduttuani, tuli olo että voisin laittaa muutaman ajatuksen.

Koulua on nyt käyty kolme viikkoa. Meille lukion tai muun keskiasteen oppilaitoksen käyneille tunteja on vielä ollut aika vähän, sillä peruskoulusta tulleet joutuvat ensin käymään pakolliset aineet. Me muut olemme saaneet nuo päivät toistaiseksi vapaaksi. Ehkä ihan hyvä, kunhan tätä ei jatku kovin pitkään. Mieli kun tekee tosissaan opiskella. Olen lievittänyt olotilaani lainaamalla koulusta kameran niiksi päiviksi ja testaamalla sitä. No, viimeistään keväällä lukujärjestyksemme on jo ihan täynnä, joten kai tämäkin aika tulee ottaa nauttien...

Toisaalta, olemme me saaneet jotakin jo tehdäkin. Viime viikolla ravasimme yhtenä päivänä pitkin Helsinkiä kuvaten filmille kaikenlaisia tehtäviä. Valoja ja varjoja, etäisyyksiä, makuja, hajuja, tunteita ... Tarkoitus oli siis oppia käyttämään kameraa, eri himmenninaukkoja ja suljinaikoja. Tapasimme väliajoin tehtävienjakopisteillä, jotka seurasivat 1900-luvun alun valokuvaajan Signe Branderin jalanjälkiä. Koko päivän kuvattuamme myös tiesimme kulkeneemme.

Sitä seuraavana päivänä piirsimme kasvitieteellisessä puutarhassa koko päivän. Mikä siinä oli istuessa, lämpöä riitti vaikka ulkona tuli (silloinkin) vettä täydeltä taivaalta, ilma oli mukavan kosteata hengittää ja tekovesiputoukset lorisivat. Ei se silti toki kivutonta ollut. Itse en ole piirtänyt sitten lukioaikojen. Tuntui, että piti jopa kaivaa se pieni luova lapsi itsestä esiin näin pitkän ajan jälkeen. Ja olla tyytyväinen lopputulokseen, sillä se oli parasta mihin kykeni..

Tänään sitten kehitimme nuo kuvatut filmit. Jos olisin silloin kuvauspäivänä osannut ajatella asiaa tarkemmin, olisin kuvannut kummatkin filmit samoilla herkkyyksillä. Nyt toinen oli 100 ja toinen 400 asan filmi. Niillä ei tietenkään ole sama kehitysaika. Mutta opettajan rakkailla neuvoilla alikehitin toisen ja ylikehitin toisen ja näin sain ne tehtyä samaan aikaan. Neljänsadan filmi kehittyi ihan hyvin, satasen filmi kärsi hieman enemmän, mutta ei pahasti sekään. Tämä oli ensimmäinen kertani kun itse kehitin filmin, saan olla siis ylpeä. Kaikkein hankalimmaksi koin istua pimeässä ja koitaa sihdata filmiä spiraaliin. Vaikka sitä oli kuivaharjoiteltu valoisassa, oli toinen spiraaleistani niin hankala, että meinasi toivo mennä. Mutta loppujen lopuksi ne olivat kehitepurkissa.

Jälkeenpäin oli mukava leikata filmiä ja todeta, että kyllä sinne filmille on ihan mukavasti onnistuneitakin kuvia tainnut tulla. Mikään ei suoranaisesti ainakaan filmillä näyttänyt kovin epäterävältä. Ensi viikolla päästään vedostamaan, sittenhän sen vasta kunnolla näkee. Ylihuomenna menemme taas piirtämään ja kuvaamaan, tällä kertaa digikameroilla.

Muutama kuva kasvitieteelliseltä piirrosreissulta

Rauha

Jonkin aikaa on taas vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Mutta tänään oli istuttava tähän, sillä juuri tänään tajuan olevani oikeasti onnellinen. Juuri tähän elämäntilanteeseen, juuri tähän hetkeen, näihin olosuhteisiin. En voisi pyytää enempää. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, ettei minulta puutu mitään.

Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. Ei minulla ole mitään sen enempää kuin eilenkään, tai toissa viikolla, vuosi sitten. Mutta olen ensimmäistä kertaa täysin tyytyväinen samoihin asioihin, joista joskus olen saattanut tuntea pientä haikeutta. Noiden asioiden luettelointi on turhaa, sillä niillä ei oikeastaan ole enää merkitystä.

Viimeisestä kirjoituksesta asiat ovat muuttuneet jonkin verran. Olen päättänyt jäädä asumaan nykyiseen asuntooni ja matkustaa joka päivä bussilla Tuusulaan. Asunnot sielläpäin eivät näytä olevan sen halvempia, ja nykyinen työpaikkani tarjoaa turvallisen ja tutun paikan pienelle lisäansiolle tarpeen vaatiessa. Asiasta on pomon kanssa jo sovittu.

Elokuu on jo alkanut, koulun alkamiseenkin on enää runsas viikko. Ja työpäiviä on edessä enää neljä.