Mittari näyttää kuuttatoista astetta, erikoisen lämmintä tähän aikaan vuodesta. Aurinkokin paistaa. En kuitenkaan ole vielä poistunut kotoani tänään, vaikka kello on jo yli neljä iltapäivällä. Päätin jo eilen, että tärkein tehtävä vapaapäivänäni on siivota. En kehtaa edes myöntää, mutten ole kunnolla imuroinut aikoihin. Siis puursin tällä kertaa kunnolla. Lattiat pitäisi vielä pestä ennen ulos menoa. Sitten sallin itseni nauttia syksyn valosta.
Koulu on osoittautunut mukavan rennoksi paikaksi. Saamme käydä tekemässä pimiössä omalla ajallamme koulutehtäviä, mikäli annettuina aikoina ei ole ehtinyt tai vaikkapa päässyt kouluun. Vedostettavia kuvia annettuihin tehtäviin oli aika paljon, mutta uskoisin, että nyt tarvittavat kuvat on tehty. Tähän mennessä olen lähinnä panostanut siihen, että olen ylipäätään saanut kuvia aikaiseksi. Aikaa kun menee yllättävän paljon papereiden lillutteluun - yhtäkkiä on jo ruoka-aika, sitten kello onkin jo kaksi ja sitä huomaa olleensa pimeässä liuotinhöyryissä viisi tuntia. Ihme, ettei pää jo pehmene... Olen ajatellut, että pikkuhiljaa muutun menninkäiseksi..
Tässä kohtaa piti pestä se lattia ja käydä ulkona... Ottaa muutama kuva ja nauttia ilmasta. Nyt ajattelin laittaa koneen kiinni, katsoa että huomiset tehtävät on tehty ja paperit järjestyksessä..
keskiviikkona, syyskuuta 24, 2008
torstaina, syyskuuta 18, 2008
Taideopiskelija
Hiphei, eilen heräsin siihen, että olen tosiaankin taideopiskelija, mistä seuraa tiettyjä etuuksia. Kuulin huhua että Kiasmalla, Ateneumilla ja Sinebrychoffilla on yhteinen kymmenen euron kortti, jolla pääsee vuoden ajan katsomaan kaikkia näyttelyitä. Menimme muutaman opiskelukaverin kanssa eilen Ateneumiin. Huhu piti kuin pitikin paikkansa, vaikkei sitä missään juuri mainosteta. Kyseinen A-kortti on tarkoitettu taideopiskelijoille, taiteilijoille sekä opettajille. Täytyy sanoa, että tuntuu mahtavalta. Olenhan jo pelkästään Ateneumissa käynyt viimeisen vuoden aikana ainakin neljä kertaa. Sinebrychoffillakin kerran. Ja varmasti tulen käymään nyt Kiasmassakin, vaikka olenkin tähän asti jotenkin välttänyt sitä ennakkoluulojen vuoksi... Sana moderni taide saa itselläni yleensä karvat nousemaan pystyyn. Ehkä tätäkin asennetta olisi muutettava..
Ateneumissa oli näyttely Hokusai ja Hiroshige, Matkalla Edoon ja se on ensimmäistä kertaa näytteillä Japanin ulkopuolella. Puupiirrokset olivat hienoja ja uskomattoman tarkkoja. Jälkeenpäin luen Ateneumin sivuilta, että "Valolle herkät puupiirrokset saavat olla esillä vain tietyn ajan, ja teosvalikoima vaihdetaan 21.10. toiseen samanteemaiseen". Sivuilla kuitenkin jatketaan: "Valikoiman helmet, Hokusain Suuri aalto, Punainen Fuji ja Ukkoskuuro vuoren alarinteillä (sarja n. 1830-35), ovat kuitenkin yleisön nähtävinä koko näyttelyn ajan." Ne olivatkin upeita, etenkin Suuren aallon edessä sitä vain seisoi ja ihmetteli..
Viimeinen huone oli myös hyvin mielenkiintoinen, siinä esitettiin puupiirroksen eri painovaiheet (muistaakseni 16 kpl) yksi kerrallaan. Lisäksi oli mahdollisuus nähdä työskentelyvälineitä ja video puupiirrosten valmistamisesta. Onnistunut näyttely.
Pidin kyllä Mustaa ja valkoista-näyttelystäkin, jossa nähtiin toisen maailmansodan jälkeisten japanilaisten valokuvaajien töitä. Mutta päällimmäiseksi kokemukseksi kyllä jäi tuo Matkalla Edoon. Tai, oikeasti kyllä jotain muutakin. Ateneumin aulan kattoon ja seinille oli heijastettu sanoja - tuhansia, tuhansia sanoja. Oli outo fiilis, kun aula oli suhteellisen hämärä ja vain katossa vaihtui kirkkaana hohtavia sanoja, jotka leijailivat toistensa päälle, vaihtoivat paikkaa, järjestyivät, katosivat, ja palasivat uudelleen uusina yksittäisinä sanoina. Teos liittyi varmastikin pian alkavaan Waltari-näyttelyyn ja sitä vasta testailtiin. Seinältä sai lukea, että teos sisälsi Sinuhe egyptiläisen kokonaisuudessaan. Tuo kirja on joskus (ajoittaisesta raskaudestaan huolimatta) tehnyt suuren vaikutuksen. Nyt taideopiskelijakortilleni on siis todella käyttöä. Pitäähän Waltari-näyttelykin käydä katsomassa.
Tässä muutama kuva, lähinnä ulkoa. Ateneum on hyvin tarkka mitä saa kuvata ja mitä ei. Waltari-kattoa en saanut kuvata.
Ateneumissa oli näyttely Hokusai ja Hiroshige, Matkalla Edoon ja se on ensimmäistä kertaa näytteillä Japanin ulkopuolella. Puupiirrokset olivat hienoja ja uskomattoman tarkkoja. Jälkeenpäin luen Ateneumin sivuilta, että "Valolle herkät puupiirrokset saavat olla esillä vain tietyn ajan, ja teosvalikoima vaihdetaan 21.10. toiseen samanteemaiseen". Sivuilla kuitenkin jatketaan: "Valikoiman helmet, Hokusain Suuri aalto, Punainen Fuji ja Ukkoskuuro vuoren alarinteillä (sarja n. 1830-35), ovat kuitenkin yleisön nähtävinä koko näyttelyn ajan." Ne olivatkin upeita, etenkin Suuren aallon edessä sitä vain seisoi ja ihmetteli..
Viimeinen huone oli myös hyvin mielenkiintoinen, siinä esitettiin puupiirroksen eri painovaiheet (muistaakseni 16 kpl) yksi kerrallaan. Lisäksi oli mahdollisuus nähdä työskentelyvälineitä ja video puupiirrosten valmistamisesta. Onnistunut näyttely.
Pidin kyllä Mustaa ja valkoista-näyttelystäkin, jossa nähtiin toisen maailmansodan jälkeisten japanilaisten valokuvaajien töitä. Mutta päällimmäiseksi kokemukseksi kyllä jäi tuo Matkalla Edoon. Tai, oikeasti kyllä jotain muutakin. Ateneumin aulan kattoon ja seinille oli heijastettu sanoja - tuhansia, tuhansia sanoja. Oli outo fiilis, kun aula oli suhteellisen hämärä ja vain katossa vaihtui kirkkaana hohtavia sanoja, jotka leijailivat toistensa päälle, vaihtoivat paikkaa, järjestyivät, katosivat, ja palasivat uudelleen uusina yksittäisinä sanoina. Teos liittyi varmastikin pian alkavaan Waltari-näyttelyyn ja sitä vasta testailtiin. Seinältä sai lukea, että teos sisälsi Sinuhe egyptiläisen kokonaisuudessaan. Tuo kirja on joskus (ajoittaisesta raskaudestaan huolimatta) tehnyt suuren vaikutuksen. Nyt taideopiskelijakortilleni on siis todella käyttöä. Pitäähän Waltari-näyttelykin käydä katsomassa.
Tässä muutama kuva, lähinnä ulkoa. Ateneum on hyvin tarkka mitä saa kuvata ja mitä ei. Waltari-kattoa en saanut kuvata.
tiistaina, syyskuuta 02, 2008
Ajatuksia kolmen viikon opiskelun jälkeen
Taas on kuukausi vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Olen ehkä odottanut oikeaa inspiraatiota. Tänään ensimmäistä kertaa, sateisesta ulkoilmasta kotiuduttuani, tuli olo että voisin laittaa muutaman ajatuksen.
Koulua on nyt käyty kolme viikkoa. Meille lukion tai muun keskiasteen oppilaitoksen käyneille tunteja on vielä ollut aika vähän, sillä peruskoulusta tulleet joutuvat ensin käymään pakolliset aineet. Me muut olemme saaneet nuo päivät toistaiseksi vapaaksi. Ehkä ihan hyvä, kunhan tätä ei jatku kovin pitkään. Mieli kun tekee tosissaan opiskella. Olen lievittänyt olotilaani lainaamalla koulusta kameran niiksi päiviksi ja testaamalla sitä. No, viimeistään keväällä lukujärjestyksemme on jo ihan täynnä, joten kai tämäkin aika tulee ottaa nauttien...
Toisaalta, olemme me saaneet jotakin jo tehdäkin. Viime viikolla ravasimme yhtenä päivänä pitkin Helsinkiä kuvaten filmille kaikenlaisia tehtäviä. Valoja ja varjoja, etäisyyksiä, makuja, hajuja, tunteita ... Tarkoitus oli siis oppia käyttämään kameraa, eri himmenninaukkoja ja suljinaikoja. Tapasimme väliajoin tehtävienjakopisteillä, jotka seurasivat 1900-luvun alun valokuvaajan Signe Branderin jalanjälkiä. Koko päivän kuvattuamme myös tiesimme kulkeneemme.
Sitä seuraavana päivänä piirsimme kasvitieteellisessä puutarhassa koko päivän. Mikä siinä oli istuessa, lämpöä riitti vaikka ulkona tuli (silloinkin) vettä täydeltä taivaalta, ilma oli mukavan kosteata hengittää ja tekovesiputoukset lorisivat. Ei se silti toki kivutonta ollut. Itse en ole piirtänyt sitten lukioaikojen. Tuntui, että piti jopa kaivaa se pieni luova lapsi itsestä esiin näin pitkän ajan jälkeen. Ja olla tyytyväinen lopputulokseen, sillä se oli parasta mihin kykeni..
Tänään sitten kehitimme nuo kuvatut filmit. Jos olisin silloin kuvauspäivänä osannut ajatella asiaa tarkemmin, olisin kuvannut kummatkin filmit samoilla herkkyyksillä. Nyt toinen oli 100 ja toinen 400 asan filmi. Niillä ei tietenkään ole sama kehitysaika. Mutta opettajan rakkailla neuvoilla alikehitin toisen ja ylikehitin toisen ja näin sain ne tehtyä samaan aikaan. Neljänsadan filmi kehittyi ihan hyvin, satasen filmi kärsi hieman enemmän, mutta ei pahasti sekään. Tämä oli ensimmäinen kertani kun itse kehitin filmin, saan olla siis ylpeä. Kaikkein hankalimmaksi koin istua pimeässä ja koitaa sihdata filmiä spiraaliin. Vaikka sitä oli kuivaharjoiteltu valoisassa, oli toinen spiraaleistani niin hankala, että meinasi toivo mennä. Mutta loppujen lopuksi ne olivat kehitepurkissa.
Jälkeenpäin oli mukava leikata filmiä ja todeta, että kyllä sinne filmille on ihan mukavasti onnistuneitakin kuvia tainnut tulla. Mikään ei suoranaisesti ainakaan filmillä näyttänyt kovin epäterävältä. Ensi viikolla päästään vedostamaan, sittenhän sen vasta kunnolla näkee. Ylihuomenna menemme taas piirtämään ja kuvaamaan, tällä kertaa digikameroilla.
Muutama kuva kasvitieteelliseltä piirrosreissulta
Koulua on nyt käyty kolme viikkoa. Meille lukion tai muun keskiasteen oppilaitoksen käyneille tunteja on vielä ollut aika vähän, sillä peruskoulusta tulleet joutuvat ensin käymään pakolliset aineet. Me muut olemme saaneet nuo päivät toistaiseksi vapaaksi. Ehkä ihan hyvä, kunhan tätä ei jatku kovin pitkään. Mieli kun tekee tosissaan opiskella. Olen lievittänyt olotilaani lainaamalla koulusta kameran niiksi päiviksi ja testaamalla sitä. No, viimeistään keväällä lukujärjestyksemme on jo ihan täynnä, joten kai tämäkin aika tulee ottaa nauttien...
Toisaalta, olemme me saaneet jotakin jo tehdäkin. Viime viikolla ravasimme yhtenä päivänä pitkin Helsinkiä kuvaten filmille kaikenlaisia tehtäviä. Valoja ja varjoja, etäisyyksiä, makuja, hajuja, tunteita ... Tarkoitus oli siis oppia käyttämään kameraa, eri himmenninaukkoja ja suljinaikoja. Tapasimme väliajoin tehtävienjakopisteillä, jotka seurasivat 1900-luvun alun valokuvaajan Signe Branderin jalanjälkiä. Koko päivän kuvattuamme myös tiesimme kulkeneemme.
Sitä seuraavana päivänä piirsimme kasvitieteellisessä puutarhassa koko päivän. Mikä siinä oli istuessa, lämpöä riitti vaikka ulkona tuli (silloinkin) vettä täydeltä taivaalta, ilma oli mukavan kosteata hengittää ja tekovesiputoukset lorisivat. Ei se silti toki kivutonta ollut. Itse en ole piirtänyt sitten lukioaikojen. Tuntui, että piti jopa kaivaa se pieni luova lapsi itsestä esiin näin pitkän ajan jälkeen. Ja olla tyytyväinen lopputulokseen, sillä se oli parasta mihin kykeni..
Tänään sitten kehitimme nuo kuvatut filmit. Jos olisin silloin kuvauspäivänä osannut ajatella asiaa tarkemmin, olisin kuvannut kummatkin filmit samoilla herkkyyksillä. Nyt toinen oli 100 ja toinen 400 asan filmi. Niillä ei tietenkään ole sama kehitysaika. Mutta opettajan rakkailla neuvoilla alikehitin toisen ja ylikehitin toisen ja näin sain ne tehtyä samaan aikaan. Neljänsadan filmi kehittyi ihan hyvin, satasen filmi kärsi hieman enemmän, mutta ei pahasti sekään. Tämä oli ensimmäinen kertani kun itse kehitin filmin, saan olla siis ylpeä. Kaikkein hankalimmaksi koin istua pimeässä ja koitaa sihdata filmiä spiraaliin. Vaikka sitä oli kuivaharjoiteltu valoisassa, oli toinen spiraaleistani niin hankala, että meinasi toivo mennä. Mutta loppujen lopuksi ne olivat kehitepurkissa.
Jälkeenpäin oli mukava leikata filmiä ja todeta, että kyllä sinne filmille on ihan mukavasti onnistuneitakin kuvia tainnut tulla. Mikään ei suoranaisesti ainakaan filmillä näyttänyt kovin epäterävältä. Ensi viikolla päästään vedostamaan, sittenhän sen vasta kunnolla näkee. Ylihuomenna menemme taas piirtämään ja kuvaamaan, tällä kertaa digikameroilla.
Muutama kuva kasvitieteelliseltä piirrosreissulta
perjantaina, elokuuta 01, 2008
Rauha
Jonkin aikaa on taas vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Mutta tänään oli istuttava tähän, sillä juuri tänään tajuan olevani oikeasti onnellinen. Juuri tähän elämäntilanteeseen, juuri tähän hetkeen, näihin olosuhteisiin. En voisi pyytää enempää. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, ettei minulta puutu mitään.
Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. Ei minulla ole mitään sen enempää kuin eilenkään, tai toissa viikolla, vuosi sitten. Mutta olen ensimmäistä kertaa täysin tyytyväinen samoihin asioihin, joista joskus olen saattanut tuntea pientä haikeutta. Noiden asioiden luettelointi on turhaa, sillä niillä ei oikeastaan ole enää merkitystä.
Viimeisestä kirjoituksesta asiat ovat muuttuneet jonkin verran. Olen päättänyt jäädä asumaan nykyiseen asuntooni ja matkustaa joka päivä bussilla Tuusulaan. Asunnot sielläpäin eivät näytä olevan sen halvempia, ja nykyinen työpaikkani tarjoaa turvallisen ja tutun paikan pienelle lisäansiolle tarpeen vaatiessa. Asiasta on pomon kanssa jo sovittu.
Elokuu on jo alkanut, koulun alkamiseenkin on enää runsas viikko. Ja työpäiviä on edessä enää neljä.
Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. Ei minulla ole mitään sen enempää kuin eilenkään, tai toissa viikolla, vuosi sitten. Mutta olen ensimmäistä kertaa täysin tyytyväinen samoihin asioihin, joista joskus olen saattanut tuntea pientä haikeutta. Noiden asioiden luettelointi on turhaa, sillä niillä ei oikeastaan ole enää merkitystä.
Viimeisestä kirjoituksesta asiat ovat muuttuneet jonkin verran. Olen päättänyt jäädä asumaan nykyiseen asuntooni ja matkustaa joka päivä bussilla Tuusulaan. Asunnot sielläpäin eivät näytä olevan sen halvempia, ja nykyinen työpaikkani tarjoaa turvallisen ja tutun paikan pienelle lisäansiolle tarpeen vaatiessa. Asiasta on pomon kanssa jo sovittu.
Elokuu on jo alkanut, koulun alkamiseenkin on enää runsas viikko. Ja työpäiviä on edessä enää neljä.
keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2008
Elämän suuntia
Sain perjantaina kuulla päässeeni kouluun. Maanantaina tuli kotiin jopa vahvistuskirje asiasta sekä tiedot päivämäärästä, jolloin opinnot alkavat. Tässä iässä asia ei enää saa niin suuria tunteita aikaan, kuin mitä opiskeluun pääseminen joskus aikanaan ehkä sai. Vaikka tämä ala (valokuvaus) taitaa ensimmäistä kertaa elämässäni olla sellainen, joka minua oikeasti kiinnostaa ja on aina kiinnostanutkin. Kirjeeseen oli merkitty myös valmistumispäivämääräni, 31.5. 2011. Se tuntuu kaukaiselta tällä hetkellä. Pitänee tottua ajatukseen.
Olen ottanut asian mahdollisimman rennosti, liikoja pohtimatta. Edessä lienee muutto, sillä tätä asuntoa en opiskelijan tuloilla pysty niin vain rahoittamaan. Seinät on maalattava takaisin maalarinvalkoisiksi, nurkat puunattava putipuhtaiksi.. siirryttävä taas eteenpäin. En jotenkin uskonutkaan vuosi sitten helmikuussa muuttaessani, että jäisin tähän tämän pidemmäksi aikaa.
Ehkä tämä blogini tulee muuttamaan suuntaa enemmän valokuvausalan opiskelijan blogiksi. Syksymmällä näemme millaista opiskelu tulee olemaan. Olin harkinnut alaa oppisopimuskoulutuksen kautta, aikuisopiskeluna, mutta tällä hetkellä tunnen, että tämä valinta on oikea. Itse koulu tuntui kolmen päivän pääsykokeissa ollessa mukavan pieneltä ja kodikkaalta ja opettajat vaikuttivat rennoilta. Odotan innolla syksyä.
Olen ottanut asian mahdollisimman rennosti, liikoja pohtimatta. Edessä lienee muutto, sillä tätä asuntoa en opiskelijan tuloilla pysty niin vain rahoittamaan. Seinät on maalattava takaisin maalarinvalkoisiksi, nurkat puunattava putipuhtaiksi.. siirryttävä taas eteenpäin. En jotenkin uskonutkaan vuosi sitten helmikuussa muuttaessani, että jäisin tähän tämän pidemmäksi aikaa.
Ehkä tämä blogini tulee muuttamaan suuntaa enemmän valokuvausalan opiskelijan blogiksi. Syksymmällä näemme millaista opiskelu tulee olemaan. Olin harkinnut alaa oppisopimuskoulutuksen kautta, aikuisopiskeluna, mutta tällä hetkellä tunnen, että tämä valinta on oikea. Itse koulu tuntui kolmen päivän pääsykokeissa ollessa mukavan pieneltä ja kodikkaalta ja opettajat vaikuttivat rennoilta. Odotan innolla syksyä.
lauantaina, toukokuuta 24, 2008
Naamakirja ja yksityisyys
Päätinkin jatkaa pitkästä aikaa omaa blogiani. Halusin kuitenkin poistaa muutamia tekstejä ihan oman yksityisyyteni vuoksi. Tämän vuoksi tekstit saattavat hieman poukkoilla. Yritin myös muokata jäljelle jääneitä tekstejä siten, että tuntisin oloni kotoisammaksi. Toivottavasti tämä ei haittaa ihmisiä, jotka lukevat tekstejä vanhimmasta uusimpaan.
Yksityisyyttä tämäkin tekstini siis käsittelee. Tai ehkä vielä enemmän oman elämän hallintaa, omaan elämään liittyvien asioiden ja ilmiöiden hallintaa, omaa tilaa. Kirjoitan siis enää tämän kerran aiheesta, josta en juurikaan edes ollut ajatellut kirjoittaa. Se vain on nyt sattunut olemaan yksi tämän hetken ilmiöistä.
Vaikka ensimmäisissä teksteissäni kirjoitinkin suhteellisen positiivisesti Facebookista, sain kuin sainkin viimein siitä tarpeekseni. Viimeinen pisara tuli sinä aamuna, kun eräs ystävistäni oli kommentoinut kuvaa, jonka en edes tiennyt näkyvän muille. Olin minimoinut oman profiilini tiedot todella vähiin ja poistanut lähes kaikki sovellukseni. Jäljellä oli enää perustiedot itsestäni, seinä, johon joku välillä kirjoitti, eikä paljon muuta. Olin poistanut myös sovelluksen "photos" enkä edes olettanut, että joku pääsisi valokuvia vielä katsomaan. Sellainen henkilö, jolla itsellä tuo sovellus vielä on.. Hyväuskoisena sitä jotenkin oletti sovelluksen poistamisen poistavan myös kuvat ja niin ikään toisilta mahdollisuuden niihin päästä käsiksi.
Aloin miettiä, että sama tilanne siis on kaikilla poistamillani sovelluksilla. On minua sitten arvosteltu (toki hyvinkin positiivisesti) ihmisenä tai kuuluinpa vaikka johonkin ryhmään.. Kaikki tieto olisi edelleen tallella ja kaikkien luettavissa vaikkei niitä minun profiilistani katsomaan pääsisikään (en edes minä itse).
Päätin siis saman tien lähteä naamakirjasta lopullisesti. VAAN.. eihän se niin yksinkertaista ollutkaan. Tiesinhän toki, että naamakirjasta on ollut vaikea poistua ihan alusta lähtien. Sivusto ei poista tietojasi, vaan tallentaa ne "mikäli myöhemmin haluat tulla takaisin". Olin kuullut, että nykyään facebookista voi lähteä helpommin, mutta en edelleenkään löytänyt kohtaa "haluan poistua pysyvästi". Alkoi jo vähän harmittaa. Pitkän ajan kuluttua löysin jostain asetuksista (ihan muualta kuin kohdasta, jossa naamakirjasta virallisesti poistutaan) kohdan, jossa luvattiin selkeäsanaisesti kaikkien tietojen poistamista, mikäli kohdasta todella haluaa klikata. Ja minähän klikkasin..
Vaan eipä poistunut profiilini vielä runsaan vuorokaudenkaan päästä. Yritin uudelleen, ei edelleenkään mitään. Lopulta lähdin suurimittaiseen työhön, ja aloin poistaa tietojani kohta kohdalta. Kävin poistamassa kuvat, kävin poistamassa yhteystietojani, muuttamassa sähköpostiosoitteeni vähemmän käyttämääni, ja lopulta poistin kaikki 118 ystävääni yksi kerrallaan (huh, eikä tuntunut edes kauhean pahalta). Yritin päästä niin alkeelliseen tilaan kuin mahdollista. Vaan sielläpä iloisesti yhä edelleen ohjelma ehdotti "entisten" ystävieni ystäviä, eli "ihmisiä, joita mahdollisesti tunnet", vaikkei minulla ollut enää yhtään ystävää. Eli käytännössä minulla muka oli valta poistaa omat tietoni, vaan tiedot yhä jäivät naamakirjan käyttöön.
Lopuksi vaihdoin nimenikin toiseksi, ihan vain harmispäissäni, ja poistuin facebookista "normaalia tietä". Mahtavat ystävät naureskella kuka heidän seinälleen on kirjoittanut, sillä epäilen kirjoittamieni tekstien olevan tallella niin kauan kuin minua ei ole pysyvästi sieltä poistettu. No, löysin vielä jälkeenpäin facebookin aloitussivulta sähköpostiosoitteen, jonne voi lähettää pyynnön profiilin lopullisesta poistamisesta. Siihen myös kirjoitin.
En olisi uskonut sivustolta lähtemisen olevan noin vaikeaa. Löysin kuitenkin googlen kautta montakin hauskaa linkkiä ihmisten tympääntyneisiin kirjoituksiin samasta aiheesta. Joku vertasi facebookia Eaglesin kappaleeseen "Hotel California", ja pätkään jossa lauletaan: "You can checkout any time you like, but you can never leave", mikä osui enemmän kuin kohdalleen.
Oli virtuaalielämä sitten miten ihmeellistä tahansa, nyt olen ainakin sulkenut yhden oven takanani (toivottavasti siis pysyvästi). Olo on kaiken kaikkiaan helpottunut. Toki toisaalta harmittaa se, että siellä oli niin monen ihmisen yhteystiedot, mutta toisaalta olen varma että löydän heidän tietonsa muutakin kautta. Pääasia, että minulla on jonkinlainen kontrolli yhdestä asiasta elämässäni. Ja vapaus valita.
Yksityisyyttä tämäkin tekstini siis käsittelee. Tai ehkä vielä enemmän oman elämän hallintaa, omaan elämään liittyvien asioiden ja ilmiöiden hallintaa, omaa tilaa. Kirjoitan siis enää tämän kerran aiheesta, josta en juurikaan edes ollut ajatellut kirjoittaa. Se vain on nyt sattunut olemaan yksi tämän hetken ilmiöistä.
Vaikka ensimmäisissä teksteissäni kirjoitinkin suhteellisen positiivisesti Facebookista, sain kuin sainkin viimein siitä tarpeekseni. Viimeinen pisara tuli sinä aamuna, kun eräs ystävistäni oli kommentoinut kuvaa, jonka en edes tiennyt näkyvän muille. Olin minimoinut oman profiilini tiedot todella vähiin ja poistanut lähes kaikki sovellukseni. Jäljellä oli enää perustiedot itsestäni, seinä, johon joku välillä kirjoitti, eikä paljon muuta. Olin poistanut myös sovelluksen "photos" enkä edes olettanut, että joku pääsisi valokuvia vielä katsomaan. Sellainen henkilö, jolla itsellä tuo sovellus vielä on.. Hyväuskoisena sitä jotenkin oletti sovelluksen poistamisen poistavan myös kuvat ja niin ikään toisilta mahdollisuuden niihin päästä käsiksi.
Aloin miettiä, että sama tilanne siis on kaikilla poistamillani sovelluksilla. On minua sitten arvosteltu (toki hyvinkin positiivisesti) ihmisenä tai kuuluinpa vaikka johonkin ryhmään.. Kaikki tieto olisi edelleen tallella ja kaikkien luettavissa vaikkei niitä minun profiilistani katsomaan pääsisikään (en edes minä itse).
Päätin siis saman tien lähteä naamakirjasta lopullisesti. VAAN.. eihän se niin yksinkertaista ollutkaan. Tiesinhän toki, että naamakirjasta on ollut vaikea poistua ihan alusta lähtien. Sivusto ei poista tietojasi, vaan tallentaa ne "mikäli myöhemmin haluat tulla takaisin". Olin kuullut, että nykyään facebookista voi lähteä helpommin, mutta en edelleenkään löytänyt kohtaa "haluan poistua pysyvästi". Alkoi jo vähän harmittaa. Pitkän ajan kuluttua löysin jostain asetuksista (ihan muualta kuin kohdasta, jossa naamakirjasta virallisesti poistutaan) kohdan, jossa luvattiin selkeäsanaisesti kaikkien tietojen poistamista, mikäli kohdasta todella haluaa klikata. Ja minähän klikkasin..
Vaan eipä poistunut profiilini vielä runsaan vuorokaudenkaan päästä. Yritin uudelleen, ei edelleenkään mitään. Lopulta lähdin suurimittaiseen työhön, ja aloin poistaa tietojani kohta kohdalta. Kävin poistamassa kuvat, kävin poistamassa yhteystietojani, muuttamassa sähköpostiosoitteeni vähemmän käyttämääni, ja lopulta poistin kaikki 118 ystävääni yksi kerrallaan (huh, eikä tuntunut edes kauhean pahalta). Yritin päästä niin alkeelliseen tilaan kuin mahdollista. Vaan sielläpä iloisesti yhä edelleen ohjelma ehdotti "entisten" ystävieni ystäviä, eli "ihmisiä, joita mahdollisesti tunnet", vaikkei minulla ollut enää yhtään ystävää. Eli käytännössä minulla muka oli valta poistaa omat tietoni, vaan tiedot yhä jäivät naamakirjan käyttöön.
Lopuksi vaihdoin nimenikin toiseksi, ihan vain harmispäissäni, ja poistuin facebookista "normaalia tietä". Mahtavat ystävät naureskella kuka heidän seinälleen on kirjoittanut, sillä epäilen kirjoittamieni tekstien olevan tallella niin kauan kuin minua ei ole pysyvästi sieltä poistettu. No, löysin vielä jälkeenpäin facebookin aloitussivulta sähköpostiosoitteen, jonne voi lähettää pyynnön profiilin lopullisesta poistamisesta. Siihen myös kirjoitin.
En olisi uskonut sivustolta lähtemisen olevan noin vaikeaa. Löysin kuitenkin googlen kautta montakin hauskaa linkkiä ihmisten tympääntyneisiin kirjoituksiin samasta aiheesta. Joku vertasi facebookia Eaglesin kappaleeseen "Hotel California", ja pätkään jossa lauletaan: "You can checkout any time you like, but you can never leave", mikä osui enemmän kuin kohdalleen.
Oli virtuaalielämä sitten miten ihmeellistä tahansa, nyt olen ainakin sulkenut yhden oven takanani (toivottavasti siis pysyvästi). Olo on kaiken kaikkiaan helpottunut. Toki toisaalta harmittaa se, että siellä oli niin monen ihmisen yhteystiedot, mutta toisaalta olen varma että löydän heidän tietonsa muutakin kautta. Pääasia, että minulla on jonkinlainen kontrolli yhdestä asiasta elämässäni. Ja vapaus valita.
keskiviikkona, helmikuuta 20, 2008
Sairaslomalainen
Eilen sitten kroppa sanoi ei. Töissä eivät tavarat pysyneet kädessä, ajatus ei kulkenut, pää oli tukossa ja aivastin ja niistin. Raajat tuntuivat raskailta. Kun asiakkaat puhuivat jotain, en jaksanut keskittyä. Tiesin, etten jaksaisi päivää loppuun. Niin jäi palvelutiski yksin tunniksi ennen seuraavan myyjän saapumista. Itse lähdin työterveydenhuoltoon. Ja sain kolme päivää sairaslomaa. Siitä onkin monta vuotta kun olen tällaisessa kunnossa ollut.
Nyt olen ottanut rennosti. Levännyt.. niistänyt ja juonut teetä. Vielä huomennakaan ei tarvitse töihin mennä. Ehkä hyvä niin. Ainakin tämä päivä on vielä ollut sen verran rankka. Tosin en ole voinut paikallanikaan olla, ja saamani tulppaanit on tullut kuvattua suunnasta jos toisesta.
Viikonloppuna sain muuten vihdoin kylään naispuolisen ystävän. Kävimme katsomassa yhden naisen teatterikappaleen Sellofaanin (se jostain syystä vahvisti käsitystäni siitä, että perheettömänä ehkä parempi. Mikäli joku on nähnyt sen, tietää mistä puhun). Näyttelijältä hieno suoritus, ja varmastikin rankka. Kiroilua olisin toivonut vähän vähemmän. Esityksen jälkeen tuli myös syötyä hyvin.
Sunnuntaina sain käydä sitten Punavuoressa tutustumassa ystäväni uuteen asuntoon. Kaunista aluetta sekin. Paljon antikvariaatteja, taidekauppoja, kirpputoreja ja muuta mielenkiintoista. Itselle tulee yhä enemmän sellainen olo, että miksei sitä voisi asua Helsingin keskustassakin. Niin, miksei? Vuokrat aivan kohtuutomat, asunnot pieniä ja surkeassa kunnossa.. Työpaikka toisessa kunnassa. Niin, miksei..?
Työkaverini on saanut tahtonsa läpi. Minulla on treffit karkauspäivänä. Miehen kanssa, joka vain käväisee Suomessa. Elämä on ihan mielenkiintoista. Arvostan ihmistä, joka uskaltautuu ensitreffeille noin arveluttavana päivänä. Lupaan olla kosimatta. Ainakin tässä tilanteessa.
Nyt olen ottanut rennosti. Levännyt.. niistänyt ja juonut teetä. Vielä huomennakaan ei tarvitse töihin mennä. Ehkä hyvä niin. Ainakin tämä päivä on vielä ollut sen verran rankka. Tosin en ole voinut paikallanikaan olla, ja saamani tulppaanit on tullut kuvattua suunnasta jos toisesta.
Viikonloppuna sain muuten vihdoin kylään naispuolisen ystävän. Kävimme katsomassa yhden naisen teatterikappaleen Sellofaanin (se jostain syystä vahvisti käsitystäni siitä, että perheettömänä ehkä parempi. Mikäli joku on nähnyt sen, tietää mistä puhun). Näyttelijältä hieno suoritus, ja varmastikin rankka. Kiroilua olisin toivonut vähän vähemmän. Esityksen jälkeen tuli myös syötyä hyvin.
Sunnuntaina sain käydä sitten Punavuoressa tutustumassa ystäväni uuteen asuntoon. Kaunista aluetta sekin. Paljon antikvariaatteja, taidekauppoja, kirpputoreja ja muuta mielenkiintoista. Itselle tulee yhä enemmän sellainen olo, että miksei sitä voisi asua Helsingin keskustassakin. Niin, miksei? Vuokrat aivan kohtuutomat, asunnot pieniä ja surkeassa kunnossa.. Työpaikka toisessa kunnassa. Niin, miksei..?
Työkaverini on saanut tahtonsa läpi. Minulla on treffit karkauspäivänä. Miehen kanssa, joka vain käväisee Suomessa. Elämä on ihan mielenkiintoista. Arvostan ihmistä, joka uskaltautuu ensitreffeille noin arveluttavana päivänä. Lupaan olla kosimatta. Ainakin tässä tilanteessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)