Québec

Tänään oli ensimmäinen aamu, jona en jaksanut nousta ennen mieheni töihin lähtöä. Jäin nukkumaan hänen lähtiessään kuuden jälkeen ovesta. Tuntui hyvältä, että kerrankin nukutti. Ei ole tuntunut niin mukavalta, kun vieläkin silmäluomet alkavat neljän-viiden aikaan iltapäivällä tuntua raskailta, ja taas aamulla viiden aikaan on ollut aivan pirteänä.

Eilen sain kuunnella illalla quebeciläistä musiikkia. Siis sitä aitoa ranskankielistä, oudolla aksentilla. Mieheni alkoi myös ensimmäistä kertaa puhua enemmän quebeciläisittäin. Se oli oma toiveeni, sillä olen huomannut nyt muutaman kerran etten ymmärrä läheskään kaikkea mitä ihmiset puhuvat kadulla ja kaupoissa... ja uskokaa, he puhuvat! Olen ollut ällikällä lyöty ihmisten avoimuudesta ja aidon tuntuisesta ystävällisyydestä. Sinun ei tarvitse kuin katsoa ihmistä päin, hän hymyilee, saattaa nyökätäkin. Ja jos satut katsomaan hieman pidempään, alkaa jo suu käydä kovaa vauhtia. Ensimmäisen kerran huomasin sen ollessani ranskalaisen kanssa metrossa. Joku kuunteli keskusteluamme hymysuin, ja hetken päästä hän jo osallistui täysillä, kertomalla lisää siitä millaisia quebeciläiset ovat. Muutenkin ihmiset täällä kuuntelevat keskustelua, jota käyt ystäväsi kanssa, eikä sitä juurikaan peitellä. Suomessa se on miltei häpeä: jos satut kuulemaan toisten keskustelun, käännät ainakin pääsi pois ja teeskentelet, ettet kuule.

Kuitenkin, eilisestä lähtien tajusin miten paljon mieheni oikeastaan onkin tsempannut puhuakseen kanssani kunnon ranskaa. Jouduin eilen vähän väliä istumaan suu auki, sillä yhtäkkiä mies, jonka puhetta olen ymmärtänyt jo pian vuoden puhui jotain täysin käsittämätöntä. Ja kun siihen ei ole tottunut, olo on jotenkin hyvinkin epäuskoinen. Hän tietenkin vielä hieman liioitteli, mutta oli hassua huomata miten pelkkä aksentti muutti koko olemusta ja käytöstä. Quebeciläisyydessä on jotain hyvin rentoa ja välinpitämätöntä (päivitän, että tarkoitin todella tuota kirjoittaessani välinpitämätöntä, ei välitöntä, kuten täkäläinen Anneli oli Expatrium-lehden artikkelissaan jälkeenpäin lainannut. Siis välinpitämätöntä, mutta hyvällä tavalla). Jotain samaa, mitä muistan Etelä-Ranskasta, mutta vielä voimakkaampana.

Quebeciläisten tavassa puhua on paljon enemmän asennetta, jotain mitä voisi ehkä ajatella voimakkaaksi itsearvostukseksi. "Je me souviens" (Minä muistan) lukee myös autojen rekisterikilvissä. Mieheni mukaan se muistuttaa quebeciläisiä nimenomaan heidän omasta kielestään ja kulttuuristaan, juuristaan. Quebecin itsenäistymisestä on muuten äänestetty viimeksi 1995, ja silloin äänet menivät likipitäen tasan, ei-äänten voittaessa vain 50.58% vastaan 49.42%. Jos äänet olisivat menneet toisinpäin, olisivat kuulemma Kanadan armeijan joukot olleet valmiina muistuttamaan, ettei se eroaminen niin vain onnistu. Miehenikin valittelee, ettei varmaan tule elämään sitä aikaa, että Quebec itsenäistyy. Hän on alusta asti myöntänyt olevansa patriootti mitä tulee omaan kansaan. Kanadan lippu saa selkeästi karvat nousemaan pystyyn.

Silti on hauska huomata, miten englannin kieli kuitenkin vaikuttaa quebeciläisiinkin. Jokin asia voi esimerkiksi olla "fun", enkä kertaakaan ole tainnut kuulla vielä "à bientôt", vaan paljon useammin "bye bye".

tässä kuvia sunnuntaiselta Montrealin kierrokselta (vanha Olympia-stadion ja kasvitieteellinen puutarha). Taidan lisätä jonkun ruuanlaittokuvan kotoakin.

Ensimmäisiä kokemuksia vieraalta maalta

Lavalissa sataa taas. Outoa kuulla, että Suomessa on luvassa hellettä, sillä täällä ei tähän mennessä ole kovin lämmintä ollut. Tänään kylläkin tukahdutti paikoin kovasti. Kosteus oli niin läpitunkevaa, että takki ja farkut tuntuivat liimaantuvan ihoon - jotakin, mihin en ole tottunut. Jos Suomessa ikkunasta katsottuna näyttää tuolta, on ulkona raikasta ja viileää. Miltei poikkeuksetta.

Olen päivistä hieman sekaisin vieläkin, mutta unirytmi alkaa pikkuhiljaa tasaantua. Tänään heräsin vasta viideltä aamulla, en enää kolmelta. Illatkaan eivät enää tunnu aivan yhtä raskailta.

Edellispäivänä sain sormuksen nimettömääni, pienten kommellusten jälkeen. Mietinkin, että pitääkö minun huolestua asiasta, kun kosintaa ei kuulu vaikka seuraavana päivänä oli tiedossa tapaaminen paikallisessa virastotalossa liittyen vihkimispäivän varaamiseen. Ei se mitään, kaikki on kunnossa ja sormuskin hyvin sievä. Ei mikään jenkkityylinen suurikivinen, vaikka myyjä sellaista oli kuulemma väkisin yrittänyt ehdottaa. Mutta ihan tarpeeksi siinä on kiviä, että se myös näyttää kihlasormukselta. Mieheni saa oman sormuksensa siis vasta naimisiin mennessä. Ja siihen on siis pari kuukautta aikaa. Olen saanut muutaman kerran vastata kysymykseen miellyttääkö sormus varmasti. No ihan varmasti.

Paikallinen virasto vaati mukaan todistajan, jolta ei kuitenkaan edes kysytty henkilöllisyystodistusta - asia, jota naureskelimme jälkeenpäin. Toimiston täti tuijotti tarkkaan papereitani, joita oli kaksi. Toinen oli virkatodistus, josta selvisi, että olen eronnut, toinen ihan vain varmuuden vuoksi tilaamani esteettömyystodistus, josta myös selvisi, että olen eronnut. Se tuntui olevan se tärkein asia. Nainen vielä kyseli että mitä nämä paperit oikein ovat, ja selitin ne parhaani mukaan. Hän kyseli, että tämä paperi siis tarkoittaa, että Suomella ei ole mitään teidän kahden avioliittoa vastaan. Sanoin kyllä. Siitäkin saimme hyvät naurut. Mieheni sanoi jälkeenpäin, että häntä pelotti kaikkein eniten se, että tuo nainen sanoisi etteivät paperit kelpaa. Itse olin varma, että kelpaisivat, sillä muita papereita Suomen kamaralta ei mukaansa saa.

Mutta että siviilivihkimisessä oikein musiikit ja kaikki.. Mielenkiintoista. Ehkä meidän pitäisi todellakin miettiä, minkä kappaleen valitsemme.

Loppupäivän vietin todistajamme kanssa. Todistaja oli mieheni sairaslomalla oleva työkaveri, joka tunsi velvollisuudekseen pitää minulle seuraa sinä aikana kun mieheni on töissä. Mieheni kävi hakemassa minut töiden jälkeen. Päivän aikana sain kuulla paljon uusia asioita Quebecin maakunnasta ranskalaismiehen suulla. Mies asuu miesystävänsä kanssa Montrealin puolella ja on valokuvaaja. Meillä oli paljon puhuttavaa liittyen Euroopan ja Quebecin eroihin, maahanmuuttoon, ystäviin ja sukulaisiin, valokuvaukseen jne.

Sain kuulla monenmoista ihmeellistä. Esimerkiksi siitä, miten kaupassa hinnat hintalapuissa eivät ole lopullisia, vaan verot kannattaa lisätä päässään hintoihin ennen kassalle menoa. Lopullinen hinta on n. 15 % enemmän. Poikkeuksena kuitenkin ovat elintarvikkeet. Poikkeuksen poikkeuksena taas välillisesti tuotteeseen liittyvä palvelu, jolloin hintaan tulee tuo 15 %. Jos ostat kakun kokonaisena, et maksa veroa, jos ostat palan kakkua, maksat. Samoin jos ostat leipää, et maksa veroa, mutta jos ostat jonkun kokoaman voileivän, maksat.

Vesi ei maksa Quebecissä mitään, ja sen vuoksi ihmiset kuluttavat kuluttamasta päästyäänkin. Ranskalaisen mukaan vedenkulutusta ei myöskään tarkkailla mittarein, ja se liittyy hänen mukaansa paikallisten putkistojen heikkoon kuntoon. On vaikea sanoa miten paljon on oikea kulutus, ja miten paljon putkista vuotaa vettä hukkaan. Joka tapauksessa olimme yhtä mieltä siitä, että jokin ratkaisu vedenkulutukseen pitäisi keksiä. Ylenpalttinen kulutus tuntuu pahalta. Vaikka tilanne ei olekaan yhtä paha kuin jenkeissä, täälläkin kuulemma sitä harrastetaan enemmän kuin Euroopassa.

Infrastruktuuri on kuulemma muutenkin heikossa jamassa. Sen näkee kyllä paljain silmin esimerkiksi teiden kunnossa. Tiet ovat kuin perunapeltoa, asia jonka itse huomasin jopa rättiväsyneenä ensimmäisenä päivänä lentokentältä kotiin ajettaessa. Se oli yllättävää. Ranskalainen valitteli myös sitä, että vanhemmat eivät eurooppalaisten tapaan kasvata lapsiaan tarpeeksi kovalla kurilla, ja täällä on käynyt niin, etteivät lapset enää tottele mitään. Siihen oli kyllä pakko sanoa, että se taitaa olla valitettavasti yleinen suuntaus joka puolella. Hän ei vain ole asunut Euroopassa enää yli viiteentoista vuoteen, joten ei ole nähnyt välttämättä koko totuutta. Itseä harmitti Suomessakin välillä suunnattomasti, ja kaupassa myyjänä ollessa olisi tehnyt mieli poistaa kokonaisia perheitä niskaotteella tyyliin "tulkaa takaisin kun osaatte käyttäytyä".

Muuten sain tutustua Montrealin metroon, joka myös on vanhemman oloinen kuin kotoinen oranssi. Lisäksi metrokäytävät olivat varmasti 25-asteisia, vaikka ulkona oli viileää. Hyvin sen sijaan toimii kuulemma se, että polkupyörän saa tiettyinä aikoina kuljettaa metrolla, ja että kaupungissa on lukuisia vuokrattavia bixi-polkupyöräparkkeja. Paikkoja, joista maksua vastaan voi ottaa käyttöönsä pyörän, kunhan palauttaa sen toiseen parkkiin tietyn ajan kuluessa.

Ensimmäinen puoli tuntia on tietyn könttäsumman jälkeen ilmaista, sen jälkeen summa kasvaa kasvamistaan nopeasti, koska pyörien on tarkoitus olla käytössä vain hetken. Kortin tai koodin avulla polkupyörän käyttäjä myös tallentuu tietokantaan, joka vähentää väärinkäytöksiä ja ilkivaltaa. Pyöriin on myös asennettu hakulaite, jolloin kadonneet pyörät voidaan noutaa takaisin, jos niitä ei ole palautettu paikoilleen.

En muista enää puoltakaan siitä, mitä kaikkea sain kuulla. Olin kuitenkin tyytyväinen päivääni ja ystävälliseen seuraan, sekä siihen, että puhuin kuin puhuinkin ranskaa koko ajan, enkä vaihtanut englanniksi kuin kerran. Mieheni sanoikin, että on kanssani aivan liian kärsivällinen, hänen ei oikeastaan pitäisi sallia englantia enää. Olen samaa mieltä, mutta vahingossa se vain aina lipsuu.

Tässä kohtaa menen vääntämään uunin päälle. Valmistin makaronilaatikkoa ihan suomalaisittain ja pian voin laittaa sen suunnattoman kokoiseen uuniin, jossa paistaisi vaikka koko naapuruston pullat. Suunnatonta on myös pyykinpesukoneen, sekä sen pakollisen kuivausrummun koko. Rumpu on entiseltä asukkaalta ilmaiseksi saatu laite. Itse en ole ikinä sellaista tottunut käyttämään.

Mieheni on lisäksi meinannut kuolla nauruun tänään, kun viestittelin että hänen äitinsä vanha imuri on minusta jonkinlainen ufon ja ruohonleikkurin välimuoto. Hänenkään mielestään se ei välttämättä enää toimi imurina. Minusta sillä voisi vaikka etsiä sängyn alle kadonneita esineitä, sillä pyörillä kulkevaan suutinosaan syttyy voimakas valo ja kaiken kruunaa huikea ääni.

Toinen aamu Lavalissa

Jonkin aikaa on taas vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Eurassa ollessa ei tullut kirjoitettua ollenkaan. Aika meni mukavasti, sillä siskokin oli siellä Elmeri-poikansa kanssa.

Tällä hetkellä istun vieraan koneen äärellä, vieraassa maassa, vieraassa kaupungissa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä uskon tämän kaiken muuttuvan tutuksi lyhyessä ajassa. Aikaero ja pitkä matkustusaika sekoitti hieman päätäni ja huomasin vielä viime yönäkin heräileväni pitkin yötä. Sisäinen kelloni oli kymmenen aamulla, mutta täällä kello olikin vasta kolme yöllä.

Lento meni loppujen lopuksi hyvin. KLM palveli hienosti ja ystävällisesti, kone oli suuri ja matkustajia varmasti kolmisen sataa. En jaksanut kauheasti perehtyä elokuvien katselemiseen tai musiikin kuunteluun, vaikka se olisi ollut helppoa. Seurasin sen sijaan lennon etenemistä ruudulta. Tekniikka on ihmeellistä. Kun vihdoin alettiin lähestyä Montrealia, olin jo niin väsynyt että olisin antanut mitä tahasa jos olisin vain saanut kävellä ulos, ilman tulliin jonottamista tai matkalaukkujen odottelua.

Passintarkastus meni hyvin, mutta jo siinä totesin, että ranskahan tämän paikan pääkieli on. Vaikka olin täyttänyt maahantulokortin englanninkieliseltä puolelta ja passini oli suomalainen, aloitti tullivirkailija keskustelun ranskaksi. Ei sillä sinänsä ollut väliä, sillä ymmärsin täysin mitä hän sanoi. Olin vain niin väsynyt, että vastasin englanniksi. Sen jälkeen hänkin vaihtoi sujuvaan englantiin. Olin odottanut isoakin kuulustelua jenkkityyliin, mutta muutamalla pienellä kysymyksellä selvisin eteenpäin.

Hymyilevän ja onnellisen näköisen mieheni bongasin helposti vastassa olevien joukosta. Voi sitä riemua. Väsymys ei enää häirinnyt, mutta autossa silmäluomeni alkoivat taas painaa. En juuri jaksanut katsella maisemia. Loppupäivä (sisäiselle minälleni yö) meni jotakuinkin unessa, enkä vieläkään tarkkaan osaa sanoa miten se meni. Mieheni olen kyllä herättänyt kolmelta yöllä.

Eilinen päivä meni kuitenkin jo ihan kivasti. Kävimme tutustumassa hieman lähiympäristöön. Itselle se muistuttaa hyvinkin Keski-Eurooppaa, mitä tahansa esikaupunkialuetta. Englannin rosoiset tiet, lukemattomat teiden vierten mainoskyltit, huoltoasemat ja oudot yritykset olivat hyvinkin samankaltaisia. Kävimme paikallisessa rautakaupassa teettämässä minulle avaimen, ja pääsin tutustumaan samalla maaliosaston ihmeelliseen maailmaan. Ala, joka itselle on tuntunut tutulta, olikin yhtäkkiä hieman erilaista. Käteen jäi kasa upeita värikarttoja ja outo ihmetys siitä, miten täällä käytetään kuin käytetäänkin samaa maalia seiniin ja puupinnoille..

Tällä hetkellä olen yksin kotona, kello on pian yhdeksän. Mies lähti töihin vähän ennen puoli seitsemää, ruuhkat täällä ovat siinä vaiheessa jo alkaneet. Olen päättänyt alkaa uuteen ympäristööni sopeutumisen käymällä tänään pankissa. Vaihdan vähäiset euroni Kanadan dollareiksi. Mitä nopeammin alan käyttäytyä "paikallisesti", sitä parempi.

Asunto alkaa tuntua omalta. Hieman vieroksun otoa hajua, joka on käytävillä ja tunkeutuu sisälle asti, mutta muuten tunnen oloni kotoisaksi. Oudolta tuntuu se, että hammasharjamukissa on paikat neljälle hammasharjalle, ja ne ovat kaikki täynnä. Kaksi niistä on lasten, vaikkei itse lapsia näykään missään. Jääkaapista löytyy myös olutta, jota jääkaapistani ei ole löytynyt vuosiin.

Liitän tähän kuvia myöhemmin.

Hallittu kaaos

Kaaos tuntuu pahenevan, vaikka olinkin sitä mieltä jossain vaiheessa, että pahin on ohi. Aloin kuitenkin siivota vielä uunia, uunintaustaa, pakastinta jne vaikka tuo nainen onkin luvannut tehdä kaiken. Liekö itsellä pelkoa (epäluottamusta) vai kiltteyttä en tiedä. Lisäksi epämääräistä rojua lojuu kaikkialla, lattialla ja sohvalla. En ole jaksanut niin välittää, kun tiedän, että lauantaina kaikki on jo matkalla muualle.

Eilen kävin vielä luottokampaajallani Heikillä, joka on myös hyvä ystäväni. Siinäpä aika vierähti mukavasti ja samalla tuli parannettua maailmaa. Olen voinut luottaa häneen täysin, ja puhuinkin että miten ihmeessä löydän jonkun Montrealista. Lisäksi pitäisi osata selittää vieraalla kielellä mitä haluaa. Tähän mennessä se on ennemmin mennyt niin, että Heikki on kertonut mitä tehdään ja minä olen vain uskonut. Niin tälläkin kertaa ja nyt minulla on taas polkkatukka. Heikki ehdotti, että voisi tulla kerran vuodessa käymään ja ottaa saksensa mukaan, muun ajan hiukset saisivat rehoittaa. Kerran vuodessa voitaisiin ottaa enemmän.

Olen myös ilmoittanut kouluun, että tulen mahdollisesti hakemaan portfolioni takaisin ennen lähtöä, mutta saa nähdä miten käy. Pitäisi tehdä myös keskeyttämisilmoitus koululle. Toistaiseksi sovimme niin, että keskeytän koulun määräajaksi, ja myöhemmin katsomme, olisiko minun mahdollista suorittaa tutkintoni loppuun vaikkapa näyttönä. Se tarkoittaisi, että löytäisin alan töitä Kanadassa, jolloin oppisin ammatin ja voisin näyttää osaamiseni.

Aurinko paistaa kauniisti. Kello tulee kahdeksan. Pitää soittaa isännöitsijälle ja sopia huoneiston lopputarkastuksesta. Se olisi oikeasti pitänyt tehdä viikkoa ennen muuttamista, mutta toivottavasti sillä ei ole niin kauhean väliä.

Viimeinen Vantaan viikko

Tänään on viimeisestä viidestä Vantaan arkipäivästä ensimmäinen. Kämpässä on lievä kaaos, yksi kassi on täynnä talvivaatteita, mutta voi olla, että joudun niistä karsimaan. Hiustenkuivaajat ja muut vastaavat laitteet taitavat myös jäädä Suomeen, vievät turhaa tilaa, eivätkä kuitenkaan sovi paikallisiin pistorasioihin. Miten ihminen saakin kerättyä itselleen tavaraa kuin huomaamatta. Olen välillä kokenut lievän lievää ahdistusta joutuessani jättämään tänne paljon sellaista, mitä kuitenkin tarvitsen. Toisaalta kun oikein rauhoitun ja mietin, alan käsittää että oikeastaan ihminen pärjää kovin vähällä.

Viikonloppu oli erikoinen. Lauantaina vanhempani sekä siskoni ja veljeni perheineen tulivat Vantaalle. He jäivät yöksi hotelliin, josta jatkoivat seuraavana päivänä Kreetalle. Oli ihana nähdä nyt jo kaukana asuvia sisarusten lapsia ennen lähtöä. Etenkään veljen kolmea alle kouluikäistä lasta en ole paljon nähnyt. Vanhin, kummityttöni, oli kuitenkin tällä kertaa hyvin välitön ja halusi kulkea käsi kädessä. Tulin pienestä onnelliseksi. Toivottavasti Kreetalla on lämmintä ja aurinkoista.

Toinen yllätys oli se, että toisella mantereella oli nähtävästi vaivihkaa päätetty, että tällä kertaa lapset saavat nähdä minut netin kautta. Yhtäkkiä mieheni vieressä istuikin lapsista vanhempi, seitsemänvuotias poika, joka hymyili ujosti ja hetken kuiskuteltuaan isänsä kanssa tervehti minua nimelläni. Olin itse niin yllättynyt, että meinasin pudota tuolilta. Tilanne oli hieman hämmentävä, mutta yllättävän välitön. Toinen pojista ilmaantui myöhemmin kuvaan. Juuri viisi vuotta täyttänyt lapsi oli kuin kuka tahansa samanikäinen vastaavassa tilanteessa, ujo ja pelästyneen oloinen. Enemmän häntä taisi kuitenkin ihmetyttää, että joku vilkuttaa hänelle tietokoneelta.

Sain kuulla seuraavana päivänä, että pojille selitettiin kuka minä olen, ja että tulen asumaan isän kanssa. Se tuntui itselle suunnattomalta helpotukselta. Koko tilanne tuntui mukavalta, olenhan nähnyt kuvia pojista jo pitkän aikaa. Olen jo tähän asti tuntenut, että kaikki menee varmasti hyvin, mutta tämän jälkeen uskon siihen vielä varmemmin. Vanhempi pojista oli myös kysellyt olenko isän rakas. Ilmeisesti asia ei tuottanut mitään traumoja.

Kummityttö Ellen pelleilee

Kohtaamisia

Asiat etenevät ja olemme sopineet Arja-nimisen henkilön kanssa, että irtaimistoni haetaan pois jo viikon päästä. Loppuajaksi, eli viikoksi menen vanhempieni luo.

Olen entistä mieluummin omissa oloissani. Huomaan haluavani tällä hetkellä vain keskittyä asioiden järjestelyyn. Tietenkin juuri tällä hetkellä monet haluaisivat vielä nähdä. Energiani ei kuitenkaan enää riitä siihen. Olen siinä mielessä ehkä omituinen, että uskon, että ihmiset kyllä pitävät yhteyttä jos on tarkoitus. Oli paikka sitten Suomi, Kanada tai vaikka Australia. En osaa enää viikon aikana kiirehtiä pitämään yhteyttä ihmisiin, joita en muutenkaan ole juurikaan nähnyt. En halua olla mitenkään kylmä, enkä edes itse koe niin, toivon myös ettei kukaan oikeasti loukkaannu. Koen myös äärimmäisen raskaaksi alkaa väkisin viettää mitään läksiäisten tapaista. Haluan lähteä kevein kantamuksin. Siltä itsestä tuntuu. Ei ihmisen kuulu liikaa kiintyä paikkoihin tai muihin ihmisiin. Aikansa kutakin. Ei se tarkoita, ettenkö muistelisi, tai vähän jopa kaipaisikin.

Haluan vielä kertoa siitä, miten eilen istuin Haltialassa sijaitsevan pienen punaisen mökin takana, kuten useasti aikaisemminkin (muun muassa vappuna). Nautin auringosta, kun nurkan takaa tuli viereeni eläkeläismies. Hän kertoi että lämmittää selkäni takana olevaa saunaa. Jäimme pitkäksi aikaa keskustelemaan elämistämme. Hän on tehnyt pitkän uran titilausbussin kuljettajana, ja nauttii nyt eläkepäivistään. Silloin tällöin hän lämmittää Helsingin kaupungin omistamaa saunaa, jota käyttävät ylempänä rinteessä sijaitsevassa mökissä maalaavat taiteilijat. Kerralla selvisi moni arvoitus, jota olen kahden vuoden aikana miettinyt. Mökki siis paljastui saunaksi, ympärillä olevat rakennukset Haltialan tilan entisten työntekijöiden kodeiksi. Saunarakennuksen sisäpuolella oli vieläpä saunomissäännöt vuodelta 1970.

Tämän Reijo-nimisen henkilön tapaaminen kruunasi Vantaalla asumiseni kerralla. En ollut ikinä nähnyt saunarakennuksen piipussa savua, nyt tuli sekin nähtyä. Mies oli tyytyväinen kun sai hetkeksi seuraa työntekonsa lomaan. Kiersimme muidenkin rakennusten pihapiirit.

Kuvia mökistä vuodelta 2007. Myös saunan sisältä eiliseltä muutama kuva.

Vappupäivä kotioloissa

Mitä pidemmälle kevät etenee, mitä vähemmän on päiviä jäljellä, sitä enemmän tekisi mieli rauhoittua ja eristäytyä omiin oloihin. On toki mukavaa, kun ihmiset kyselevät miltä tuntuu, milloin lähden, mitä olen tähän mennessä tehnyt ja joko on pakattu. Kuitenkin alkaa tuntua siltä, etten jaksa enää puhua aiheesta. Haluaisin vain hiljentyä, nauttia viimeisestä runsaasta kolmesta viikosta, ilman pitkiä keskusteluita siitä, miten maailma on merkillinen. Että netinkin kautta voi löytää ihmisen, jonka luo on valmis muuttamaan. Itselle tämä ei loppujen lopuksi tuntunutkaan niin merkilliseltä, vaan aika luonnolliselta. Olen väsynyt ihmisten ihmettelyyn, sillä heinäkuussa tulee vuosi siitä, kun olen alkanut pitää yhteyttä toiselle mantereelle. Miksi sitä enää jaksaisi kauheasti kummastella. Tätini oli ensimmäinen, joka ei sen enempää kummastellut. Kun muut sanovat: "Lähdet sitten sinne kauas", hän sanoi "Taidat sitten lähteä kotiin?". Se lämmitti. Siltä tuntuu itsestäkin.

Eilen oli vappuaatto. Vietin illan ystäväni luona Punavuoressa, pizzaa syöden ja jutellen. Olin jo yhdentoista aikaan kotona, hän saattoi minut rautatieasemalle. Kuljimme suorinta reittiä, mutta jo sinä aikana tajusin, etten kaipaa tätä nyt yhtään. Tänä vuonna en suuntaa Ullanlinnanmäelle katsomaan ihmisten iloittelua, en halua nähdä valkolakkisia haalaripukuisia bilettäjiä, enkä itse lakkia päähäni laita. Edes vapunvieton dokumentointi kameralla ei kiinnosta. Haluan kyllä tänään ulos ja aringonpaisteeseen, mutta aion kävellä yksikseni Haltialan hiekkateitä ja haistaa nenässäni lehmänlannan. Olen niin kypsä tällä hetkellä kaikenlaiseen riehumiseen ja väkijoukkoihin. Ihmispaljouden näkeminen rautakaupan maaliosastolla ja heille hymyileminen sekä neuvojen antaminen on tällä hetkellä tarpeeksi.

Kuitenkin, mitä tulee hälyyn.. Saan jonkinlaisia välähdyksiä siitä, miten elämäni muuttuu lähiaikoina. Ja se tuntuu hyvältä. Muutama ystävistäni on tiedustellut suhtautumistani tulevan mieheni kahteen lapseen. Tällä hetkellä tuntuu, että "normaali" perhe-elämä, lapsien kera (osa-aikaisesti) on hyvinkin toivottavaa. Minulle ei ole väliä, etteivät lapset ole omiani. He ovat täysin tervetulleita. Olen sen tulevalle miehelleni sanonut alusta asti.. otan koko paketin. En voisi kuvitella tilannetta, että sulkisin hänen lapsensa jotenkin ulos omasta elämästäni. Olen saanut viettää itsekästä sinkkuihmisen elämää jo yhdeksän vuotta. En ole sitä välttämättä itse edes toivonut.

Niin... kaikki alkaa olla pian valmista. Enää viisi päivää töitä, hieman siivoilua ja pakkailua, lomailua ja oleilua ja pitkä ja kuuma Quebecin kesä edessä. Tätä on odotettu. Se tuntuu hyvältä.

Tässä muutama kuva Haltialasta tältä päivältä. Autiomökkiin kurkkasin ensimmäistä kertaa sisään. Joku oli sitä jopa sisustanut.