Eilen oli vappuaatto. Vietin illan ystäväni luona Punavuoressa, pizzaa syöden ja jutellen. Olin jo yhdentoista aikaan kotona, hän saattoi minut rautatieasemalle. Kuljimme suorinta reittiä, mutta jo sinä aikana tajusin, etten kaipaa tätä nyt yhtään. Tänä vuonna en suuntaa Ullanlinnanmäelle katsomaan ihmisten iloittelua, en halua nähdä valkolakkisia haalaripukuisia bilettäjiä, enkä itse lakkia päähäni laita. Edes vapunvieton dokumentointi kameralla ei kiinnosta. Haluan kyllä tänään ulos ja aringonpaisteeseen, mutta aion kävellä yksikseni Haltialan hiekkateitä ja haistaa nenässäni lehmänlannan. Olen niin kypsä tällä hetkellä kaikenlaiseen riehumiseen ja väkijoukkoihin. Ihmispaljouden näkeminen rautakaupan maaliosastolla ja heille hymyileminen sekä neuvojen antaminen on tällä hetkellä tarpeeksi.
Kuitenkin, mitä tulee hälyyn.. Saan jonkinlaisia välähdyksiä siitä, miten elämäni muuttuu lähiaikoina. Ja se tuntuu hyvältä. Muutama ystävistäni on tiedustellut suhtautumistani tulevan mieheni kahteen lapseen. Tällä hetkellä tuntuu, että "normaali" perhe-elämä, lapsien kera (osa-aikaisesti) on hyvinkin toivottavaa. Minulle ei ole väliä, etteivät lapset ole omiani. He ovat täysin tervetulleita. Olen sen tulevalle miehelleni sanonut alusta asti.. otan koko paketin. En voisi kuvitella tilannetta, että sulkisin hänen lapsensa jotenkin ulos omasta elämästäni. Olen saanut viettää itsekästä sinkkuihmisen elämää jo yhdeksän vuotta. En ole sitä välttämättä itse edes toivonut.
Niin... kaikki alkaa olla pian valmista. Enää viisi päivää töitä, hieman siivoilua ja pakkailua, lomailua ja oleilua ja pitkä ja kuuma Quebecin kesä edessä. Tätä on odotettu. Se tuntuu hyvältä.
Tässä muutama kuva Haltialasta tältä päivältä. Autiomökkiin kurkkasin ensimmäistä kertaa sisään. Joku oli sitä jopa sisustanut.


1 kommentti:
Kiehtova tämä autiomökki, kauniita tallenteita.
t. Emilia
Lähetä kommentti