Kaipuu suomalaiseen kielikylpyyn

Jonkin aikaa sitten kirjoitin, että pahin Suomi-kaipuu on selätetty. Edelleenkään ei tunnu siltä, että pitäisi päästä Suomeen, mutta kieltä on ikävä. Omaa kieltä, jolla ilmaista asioita, jota ymmärtää täydellisesti.

Eräänä iltana tässä iski melkeinpä kiukku ainaista Québecin ranskaa kohtaan ja itkeä vollotin illalla sängyssä miehelleni, että en jaksa sitä, etten vieläkään ymmärrä kaikkea. Olimme katsoneet paikallista stand-up komiikkaa televisiosta, ja kaikilla yleisössä sekä miehelläni kotisohvalla oli niii-in mukavaa... kaikilla paitsi minulla. Reilusti yli puolet tekstistä meni toisesta korvasta ulos - ilman että pään sisällä tapahtui minkäänlaista prosessointia. Sanoin, että on se nyt kumma kun en vieläkään mitään ymmärrä, vaikka puoli vuotta olen täällä jo asunut, ja kuitenkin minun pitäisi ranskaa osata.

No, mieheni lohdutti että "älä missään nimessä nyt pidä paikallista stand-up komiikkaa mittapuuna kielen ymmärtämisessä". Hänenkin pitää keskittyä, sellaista vauhtia koomikoiden puhe tulee ulos suusta. Oli asia miten oli, tajusin vain sillä hetkellä, että olen turhaan yrittänyt liikaa taiteilla ranskaksi. Tuntenut huonoa omaatuntoa kun en jatkuvasti kehitä ranskaani, lue enemmän, yritä oppia enemmän. Kun tosiasia on kuitenkin se, että ihminen tarvitsee omaa kieltään välillä. Ihan vain tunteakseen itsensä ymmärretyksi ja tuntevansa, että ymmärtää. Myös siksi, ettei kadota sitä ainoaa omaa äidinkieltään, joka kyllä yllättävän äkkiä alkaa kärsiä, ainakin minulla. Välillä huomaan, etten saa päähäni ihan tavallisia suomalaisia sanoja.

Etenkin kirjoja minulla on ikävä, suomenkielisiä kirjoja. Lukisin mitä vain! Mutta myös suomenkielisiä uutisia, suomenkielistä radiota. Oli aivan ihmeen outoa, kun eräänä päivänä kuuntelin nettiradiosta suomenkielistä kanavaa. Hiphei, kaikki oli selkeää ja ymmärrettävää.

Pitänee myös tehdä keikka Montrealin suomenkieliseen kirjastoon, joka sijaitsee suomalaisen kirkon yhteydessä. Eikä kuulemma ole kirkollinen kirjasto. Tuntuu vain joskus siltä, että kirjojen takaisin vieminen on liian vaivan takana täältä toiselta saarelta. Pelkään, että kirjat jäävät hyllyyn pidemmäksi aikaa.

Toinen asia johon välillä ajoittain kypsyn, on se tunne, ettei ole hyödyksi. Ei ainoastaan se raha, joka jää tienaamatta, vaan se tunne siitä, ettei... no niin... ole hyödyksi. Eilen tein kuitenkin sen ratkaisun, että otin sähköpostitse yhteyttä kaupungin vapaaehtoistyön keskukseen ja kyselin voisinko tulla käymään. Tekevät kaikenlaista vapaaehtoistyötä, osittain sitä mitä joskus olen tehnyt Suomessakin: auttanut vanhuksia ja vammaisia esim. terveyskeskuskäynneillä tai kauppareissuilla. Joskus ollut seurana kotona. Oli minulla pieni dysfasiasta kärsinyt poikakin, jota kerran viikossa vein terapiaan päiväkodista.

Jotain tuon tapaista voisin tehdä nytkin. Lisäksi tuo vapaaehtoiskeskus keskittyy laajemmaltikin erilaisiin vapaaehtoistehtäviin, kun Suomessa tein tuota vain vammaisavustuskeskuksen kautta. Katsotaan saanko vastausta.

No, pian on joulu ja se tapaninpäivä, jolloin saan vieraan Suomesta. Ah ihanaa, neljän päivän ajan saan puhua suomea! Meillä onkin paljon keskusteltavaa, uskon että tulee valvottua myöhään yöhön.

Jotain paikallista vielä lopuksi. Montreal päätti tässä jokin aika sitten, ettei enää auraa Outremont-nimisen kaupunginosan katuja perjantai-illasta lauantai-iltaan. Tuona aikana on juutalaisten sapatti, ja kaupunginosassa on paljon vanhoillisia hassidismi-juutalaisia. He eivät voi siirtää autojaan sapatin aikana. Kaupunginosan muut asukkaat ovat asiasta hieman käärmeissään, kun pitäisi sitä nyt autoilla jonnekin päästä myös lauantaina.

Jossakin tätä kutsuttiin "déneigement (lumenluonti) raisonnable":ksi, erään lakipykälän mukaan. Tuo lakipykälä, eli "accommodement raisonnable (kohtuullinen mukauttaminen)" liittyy uskonnonvapauteen ja sillä pyritään estämään syrjiminen ihmisen uskonnon vuoksi.

Juutalaiset ovat ennenkin täällä saaneet haloota aikaiseksi. Paikallinen NMKY joutui jokunen vuosi sitten peittämään ikkunansa, koska kadulle näkyi shortseissa ja t-paidoissa kuntosalilla olevia naishenkilöitä. Ihmiset olivat kiukkuisia, sillä heidän  mielestään juutalaismiehet voisivat yksinkertaisesti katsoa muualle, jos eivät halua nähdä vähäpukeisia naisia. Muistan myös taannoisen keskustelun, jota käytiin mediassa, kun eräs mies ei ollut suostunut ottamaan autokoulutunteja naisopettajalta. Ministereitä myöten ihmiset kiehuivat, että missä menee kohtuullisen mukauttamisen raja. Että Kanada ja Québec ovat yrittäneet ymmärtää ihan tarpeeksi.

No, se siitä, enempää kantaa ottamatta. Aurinko paistaa ja pakkasta on parisenkymmentä astetta. Jos iltapäivällä pakkanen edes hieman laantuu, ajattelin ottaa kamerani ja käväistä Vieux St-Rosessa ottamassa vähän talvisia kuvia. Mikäli saan aikaiseksi, lisään kuvia tähän myöhemmin.