Kaaos tuntuu pahenevan, vaikka olinkin sitä mieltä jossain vaiheessa, että pahin on ohi. Aloin kuitenkin siivota vielä uunia, uunintaustaa, pakastinta jne vaikka tuo nainen onkin luvannut tehdä kaiken. Liekö itsellä pelkoa (epäluottamusta) vai kiltteyttä en tiedä. Lisäksi epämääräistä rojua lojuu kaikkialla, lattialla ja sohvalla. En ole jaksanut niin välittää, kun tiedän, että lauantaina kaikki on jo matkalla muualle.
Eilen kävin vielä luottokampaajallani Heikillä, joka on myös hyvä ystäväni. Siinäpä aika vierähti mukavasti ja samalla tuli parannettua maailmaa. Olen voinut luottaa häneen täysin, ja puhuinkin että miten ihmeessä löydän jonkun Montrealista. Lisäksi pitäisi osata selittää vieraalla kielellä mitä haluaa. Tähän mennessä se on ennemmin mennyt niin, että Heikki on kertonut mitä tehdään ja minä olen vain uskonut. Niin tälläkin kertaa ja nyt minulla on taas polkkatukka. Heikki ehdotti, että voisi tulla kerran vuodessa käymään ja ottaa saksensa mukaan, muun ajan hiukset saisivat rehoittaa. Kerran vuodessa voitaisiin ottaa enemmän.
Olen myös ilmoittanut kouluun, että tulen mahdollisesti hakemaan portfolioni takaisin ennen lähtöä, mutta saa nähdä miten käy. Pitäisi tehdä myös keskeyttämisilmoitus koululle. Toistaiseksi sovimme niin, että keskeytän koulun määräajaksi, ja myöhemmin katsomme, olisiko minun mahdollista suorittaa tutkintoni loppuun vaikkapa näyttönä. Se tarkoittaisi, että löytäisin alan töitä Kanadassa, jolloin oppisin ammatin ja voisin näyttää osaamiseni.
Aurinko paistaa kauniisti. Kello tulee kahdeksan. Pitää soittaa isännöitsijälle ja sopia huoneiston lopputarkastuksesta. Se olisi oikeasti pitänyt tehdä viikkoa ennen muuttamista, mutta toivottavasti sillä ei ole niin kauhean väliä.
Se vanhempi blogini, se jossa ihmettelyn taito oli vielä tallella. Uudemmassa olen tainnut jo asettautua paikalliseksi paikallisten joukkoon. Ihmettely on jäänyt vähän vähemmälle. Lue silti ihmeessä sitäkin!
torstaina, toukokuuta 14, 2009
maanantaina, toukokuuta 11, 2009
Viimeinen Vantaan viikko
Tänään on viimeisestä viidestä Vantaan arkipäivästä ensimmäinen. Kämpässä on lievä kaaos, yksi kassi on täynnä talvivaatteita, mutta voi olla, että joudun niistä karsimaan. Hiustenkuivaajat ja muut vastaavat laitteet taitavat myös jäädä Suomeen, vievät turhaa tilaa, eivätkä kuitenkaan sovi paikallisiin pistorasioihin. Miten ihminen saakin kerättyä itselleen tavaraa kuin huomaamatta. Olen välillä kokenut lievän lievää ahdistusta joutuessani jättämään tänne paljon sellaista, mitä kuitenkin tarvitsen. Toisaalta kun oikein rauhoitun ja mietin, alan käsittää että oikeastaan ihminen pärjää kovin vähällä.
Viikonloppu oli erikoinen. Lauantaina vanhempani sekä siskoni ja veljeni perheineen tulivat Vantaalle. He jäivät yöksi hotelliin, josta jatkoivat seuraavana päivänä Kreetalle. Oli ihana nähdä nyt jo kaukana asuvia sisarusten lapsia ennen lähtöä. Etenkään veljen kolmea alle kouluikäistä lasta en ole paljon nähnyt. Vanhin, kummityttöni, oli kuitenkin tällä kertaa hyvin välitön ja halusi kulkea käsi kädessä. Tulin pienestä onnelliseksi. Toivottavasti Kreetalla on lämmintä ja aurinkoista.
Toinen yllätys oli se, että toisella mantereella oli nähtävästi vaivihkaa päätetty, että tällä kertaa lapset saavat nähdä minut netin kautta. Yhtäkkiä mieheni vieressä istuikin lapsista vanhempi, seitsemänvuotias poika, joka hymyili ujosti ja hetken kuiskuteltuaan isänsä kanssa tervehti minua nimelläni. Olin itse niin yllättynyt, että meinasin pudota tuolilta. Tilanne oli hieman hämmentävä, mutta yllättävän välitön. Toinen pojista ilmaantui myöhemmin kuvaan. Juuri viisi vuotta täyttänyt lapsi oli kuin kuka tahansa samanikäinen vastaavassa tilanteessa, ujo ja pelästyneen oloinen. Enemmän häntä taisi kuitenkin ihmetyttää, että joku vilkuttaa hänelle tietokoneelta.
Sain kuulla seuraavana päivänä, että pojille selitettiin kuka minä olen, ja että tulen asumaan isän kanssa. Se tuntui itselle suunnattomalta helpotukselta. Koko tilanne tuntui mukavalta, olenhan nähnyt kuvia pojista jo pitkän aikaa. Olen jo tähän asti tuntenut, että kaikki menee varmasti hyvin, mutta tämän jälkeen uskon siihen vielä varmemmin. Vanhempi pojista oli myös kysellyt olenko isän rakas. Ilmeisesti asia ei tuottanut mitään traumoja.
Kummityttö Ellen pelleilee

lauantaina, toukokuuta 09, 2009
Kohtaamisia
Asiat etenevät ja olemme sopineet Arja-nimisen henkilön kanssa, että irtaimistoni haetaan pois jo viikon päästä. Loppuajaksi, eli viikoksi menen vanhempieni luo.
Olen entistä mieluummin omissa oloissani. Huomaan haluavani tällä hetkellä vain keskittyä asioiden järjestelyyn. Tietenkin juuri tällä hetkellä monet haluaisivat vielä nähdä. Energiani ei kuitenkaan enää riitä siihen. Olen siinä mielessä ehkä omituinen, että uskon, että ihmiset kyllä pitävät yhteyttä jos on tarkoitus. Oli paikka sitten Suomi, Kanada tai vaikka Australia. En osaa enää viikon aikana kiirehtiä pitämään yhteyttä ihmisiin, joita en muutenkaan ole juurikaan nähnyt. En halua olla mitenkään kylmä, enkä edes itse koe niin, toivon myös ettei kukaan oikeasti loukkaannu. Koen myös äärimmäisen raskaaksi alkaa väkisin viettää mitään läksiäisten tapaista. Haluan lähteä kevein kantamuksin. Siltä itsestä tuntuu. Ei ihmisen kuulu liikaa kiintyä paikkoihin tai muihin ihmisiin. Aikansa kutakin. Ei se tarkoita, ettenkö muistelisi, tai vähän jopa kaipaisikin.
Haluan vielä kertoa siitä, miten eilen istuin Haltialassa sijaitsevan pienen punaisen mökin takana, kuten useasti aikaisemminkin (muun muassa vappuna). Nautin auringosta, kun nurkan takaa tuli viereeni eläkeläismies. Hän kertoi että lämmittää selkäni takana olevaa saunaa. Jäimme pitkäksi aikaa keskustelemaan elämistämme. Hän on tehnyt pitkän uran titilausbussin kuljettajana, ja nauttii nyt eläkepäivistään. Silloin tällöin hän lämmittää Helsingin kaupungin omistamaa saunaa, jota käyttävät ylempänä rinteessä sijaitsevassa mökissä maalaavat taiteilijat. Kerralla selvisi moni arvoitus, jota olen kahden vuoden aikana miettinyt. Mökki siis paljastui saunaksi, ympärillä olevat rakennukset Haltialan tilan entisten työntekijöiden kodeiksi. Saunarakennuksen sisäpuolella oli vieläpä saunomissäännöt vuodelta 1970.
Tämän Reijo-nimisen henkilön tapaaminen kruunasi Vantaalla asumiseni kerralla. En ollut ikinä nähnyt saunarakennuksen piipussa savua, nyt tuli sekin nähtyä. Mies oli tyytyväinen kun sai hetkeksi seuraa työntekonsa lomaan. Kiersimme muidenkin rakennusten pihapiirit.
Kuvia mökistä vuodelta 2007. Myös saunan sisältä eiliseltä muutama kuva.

perjantaina, toukokuuta 01, 2009
Vappupäivä kotioloissa
Mitä pidemmälle kevät etenee, mitä vähemmän on päiviä jäljellä, sitä enemmän tekisi mieli rauhoittua ja eristäytyä omiin oloihin. On toki mukavaa, kun ihmiset kyselevät miltä tuntuu, milloin lähden, mitä olen tähän mennessä tehnyt ja joko on pakattu. Kuitenkin alkaa tuntua siltä, etten jaksa enää puhua aiheesta. Haluaisin vain hiljentyä, nauttia viimeisestä runsaasta kolmesta viikosta, ilman pitkiä keskusteluita siitä, miten maailma on merkillinen. Että netinkin kautta voi löytää ihmisen, jonka luo on valmis muuttamaan. Itselle tämä ei loppujen lopuksi tuntunutkaan niin merkilliseltä, vaan aika luonnolliselta. Olen väsynyt ihmisten ihmettelyyn, sillä heinäkuussa tulee vuosi siitä, kun olen alkanut pitää yhteyttä toiselle mantereelle. Miksi sitä enää jaksaisi kauheasti kummastella. Tätini oli ensimmäinen, joka ei sen enempää kummastellut. Kun muut sanovat: "Lähdet sitten sinne kauas", hän sanoi "Taidat sitten lähteä kotiin?". Se lämmitti. Siltä tuntuu itsestäkin.
Eilen oli vappuaatto. Vietin illan ystäväni luona Punavuoressa, pizzaa syöden ja jutellen. Olin jo yhdentoista aikaan kotona, hän saattoi minut rautatieasemalle. Kuljimme suorinta reittiä, mutta jo sinä aikana tajusin, etten kaipaa tätä nyt yhtään. Tänä vuonna en suuntaa Ullanlinnanmäelle katsomaan ihmisten iloittelua, en halua nähdä valkolakkisia haalaripukuisia bilettäjiä, enkä itse lakkia päähäni laita. Edes vapunvieton dokumentointi kameralla ei kiinnosta. Haluan kyllä tänään ulos ja aringonpaisteeseen, mutta aion kävellä yksikseni Haltialan hiekkateitä ja haistaa nenässäni lehmänlannan. Olen niin kypsä tällä hetkellä kaikenlaiseen riehumiseen ja väkijoukkoihin. Ihmispaljouden näkeminen rautakaupan maaliosastolla ja heille hymyileminen sekä neuvojen antaminen on tällä hetkellä tarpeeksi.
Kuitenkin, mitä tulee hälyyn.. Saan jonkinlaisia välähdyksiä siitä, miten elämäni muuttuu lähiaikoina. Ja se tuntuu hyvältä. Muutama ystävistäni on tiedustellut suhtautumistani tulevan mieheni kahteen lapseen. Tällä hetkellä tuntuu, että "normaali" perhe-elämä, lapsien kera (osa-aikaisesti) on hyvinkin toivottavaa. Minulle ei ole väliä, etteivät lapset ole omiani. He ovat täysin tervetulleita. Olen sen tulevalle miehelleni sanonut alusta asti.. otan koko paketin. En voisi kuvitella tilannetta, että sulkisin hänen lapsensa jotenkin ulos omasta elämästäni. Olen saanut viettää itsekästä sinkkuihmisen elämää jo yhdeksän vuotta. En ole sitä välttämättä itse edes toivonut.
Niin... kaikki alkaa olla pian valmista. Enää viisi päivää töitä, hieman siivoilua ja pakkailua, lomailua ja oleilua ja pitkä ja kuuma Quebecin kesä edessä. Tätä on odotettu. Se tuntuu hyvältä.
Tässä muutama kuva Haltialasta tältä päivältä. Autiomökkiin kurkkasin ensimmäistä kertaa sisään. Joku oli sitä jopa sisustanut.

torstaina, huhtikuuta 16, 2009
Kuvakooste kouluvuodesta
Lepuuttelen revähtänyttä pohjelihastani. Tekemisen puutteessa halusin tehdä Pekka Halosen vuodestani tähän pienen kuvakoosteen. Paljon kuvia jäi ottamatta. Mukavaa oli, ja aivan mielettömän kiva luokka. Kuvat asettuvat nähtävästi pitkäksi jonoksi, mutta mitäpä tuosta.
Ikävä tulee varmasti. Niin peltoja, keltaisia puurakennuksia, pimiötä, ilmaista kouluruokaa, hiekkateitä kuin ihmisiäkin. Vaan sellaista on elämä. Jostain on luovuttava, jotta uutta tulee tilalle.
Kuvassa esiintyvät ihmiset siis ovat luokkakavereitani (on kuvaan eksynyt yksi kuvataidelinjalainenkin, ulkokuva). Tuskin suuttuvat jouduttuaan blogiini.

tiistaina, huhtikuuta 14, 2009
Kolea tiistai
Kunnon kevät ei vain saavu. Lämpöä Vantaalla on tällä hetkellä neljä astetta. Eilen tuuli oli niin jäätävä, ettei ilman pipoa olisi voinut kuvitellakaan kulkevansa. Tänään näyttäisi olevan samoin. Lähden iltapäivällä liikenteeseen ja suuntaan Kamppiin serkun asunnolle. Pitäähän sitä nyt ennen lähtöä käydä hänen ja avovaimonsa kotona, kun kaksi vuotta on jo tullut pääkaupunkiseudulla asuttua.
Sunnuntaina sain maalattua seinät takaisin maalarinvalkoiseksi. Palasin siis lähtöpisteeseen. Vielä pitäisi ostaa litran purkki ja yrittää uudelleen yhden seinän paikkamaalausta. Itse huomaan liian hyvin maalien pienen kiiltoaste-eron, telan jäljet näkyvät valon heijastuessa. En tiedä huomaisiko sitä joku muu. Ehkä olen itse liian pikkutarkka. No toisaalta, kahden kuukauden takuusumma olisi kyllä hyvä saada kokonaisuudessaan takaisin!
Alan olla enemmän kuin valmis saamaan kaiken tämän päätökseen. Voisin kirjoittaa kirjan (tai ainakin oman luvun) asioista, joita olen joutunut selvittelemään ennen muuttoa. Ja joista en vieläkään ole aivan varma. Sitä ihmettelen, mikseivät viranomaisetkaan näytä kummassakaan maassa olevan varmoja... mistään. Edes naimisiinmenosta. Luulisi nyt, että ennenkin ihminen jos toinen on mennyt naimisiin kanadalaisen kanssa. Että olisi varmaa, mitä papereita kyseiseen toimitukseen oikeasti tarvitaan missäkin maassa. Mies on sitä mieltä, että sitten vaikka matkustetaan takaisin Suomeen, että asia hoituu.
Olen tyytyväinen, ettei asista ole edes tarvinnut liiemmälti keskustella. Itse olen kuin olenkin avioliiton kannattaja, kyllä. Eli tämä ei edes ole "pakkoavioliitto", ei maahanmuuton takia eikä muutenkaan, vaan ihan täysin vapaaehtoinen valinta. Kun kerran ollaan tosissaan, ollaan sitten tosissaan. Toki naimisiinmeno myös auttaa erinäisissä paperisodissa.. Mutta tästähän ei vielä pitänyt puhua, kun sitä virallista kosintaakaan ei vielä ole kuulunut. Sitä kun emme halua elää "virtuaalisesti"..
Minulla on tiedossa muutama puhelinnumero, johon pitäisi soittaa. Ovat irtaimistojen ostajien numeroita. Jokin on kuitenkin vielä estänyt minua soittamasta, ehkä asian lopullisuus. Kun en ole edes vielä miettinyt mitä säästäisin, en osaa oikein soittaakaan kenellekään. Tässä jonain
päivänä se täytyy kuitenkin tehdä.
Seuraavat kuvat otettu Olympus Ultra zoomilla... laadusta viis.

maanantaina, huhtikuuta 06, 2009
Tyhjä maanantai
Se oli sitten siinä. Koulu nimittäin. Tänään minulla on vapaapäivä. En taida tehdä mitään. Siivota kyllä voisin. Ehkä.
Takana on kiireinen viikko. Viimeiset koulutehtävät, portfolio lukuvuodesta valmiiksi, isoäidin hautajaiset, vierailu siskon perheen sekä ystävän luona Turussa.
Päätin olla tekemättä ensimmäisen vuoden näyttökokeen. Yksi stressin aihe vähemmän.
Olen yhä yöpaidassa, pian on keskipäivä. Jotenkin tämä tuntuu loman alkamiselta. Kaiken jälkeen tämä maanantai tuntuu tyhjältä ja ihanan hiljaiselta. Voin keskittyä viimeiset viikot muuton järjestämiseen, työhön (rahan ansaitsemiseen), itseeni, ystäviinikin.
Myönnän, että olen ollut tavallista nostalgisempi tänä viikonloppuna, tällä hetkelläkin. Ensimmäistä kertaa minulla on aikaa ajatella. Siskon perheen luota lähdin kyyneleet silmissä, ystävän luona en suostunut vetistelemään, sillä ylihuomenna näemme jälleen. Mutta jotenkin tiedän, että tästä lähtien lähteminen on enemmän mielessäni kuin ennen. Toisaalta tunne siitä, että eikö tämä vaihe voisi olla jo ohi. Toisaalta tietoisuus tulevasta ikävästä. Tietoisuus siitä, että tämä on viimeinen kevät Suomessa.
Olo on kuitenkin rauhallinen. Kaikki on tässä ja nyt.
Hauska pallopotkupuku ja ihanat varpaat. Sekä pari siskon ottamaa kuvaa minusta ja siskon puolivuotiaasta Elmeristä.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)