Jöröjä voi olla joka maassa

Pääsiäispyhistä jäi monta hyvää muistoa. Perjantaina lämpöä oli jo hellelukemiin asti. Kävimme paikallisen Kathian ja hänen pienen poikansa kanssa Lavalissa sijaitsevassa suuressa puistossa tutustumassa maatilan eläimiin.

Lauantaina taas miehen pojat opettelivat vihdoin pyöräilemään. Olin yllättynyt siitä, miten poikia ei ole opetettu luistelemaan eikä pyöräilemään ennen tätä vuotta. Talvi jäi lyhyeksi ja luistimia ehdittiin vain kokeilla, mutta olemme vakaasti päättäneet että kesällä voimme jo vaivatta lähteä neljästään pyörälenkille. Vanhempi poika oppikin pyöräilyn saman tien, mutta nuorempi päätti vielä odottaa. Kaatuminen pelästytti sen verran, että halusi apupyöränsä takaisin. Luistelussa taas kaikki oli toisinpäin. Nuorempi oli se, joka ei antanut periksi, ei sitten millään ja pysyi kuin pysyikin pystyssä, lukuisten kaatumisten jälkeen. Ihmettelin oikein viikonloppuna mihin se jääräpää koheltaja nyt oli jäänyt.

Vanhempi poika tuli sitten lauantaina vatsatautiin ja tällä kertaa se iski myös meihin aikuisiin, päivän parin viiveellä. Valitettavasti jouduimme perumaan kahvittelun suomalaispariskunnan kanssa ja hyvä niin, en olisi halunnut kontolleni heidän sairastumistaan. Pari päivää tuli oltua aika letkuna, nyt on onneksi kuitenkin entistä ehompi olo.

Eilen kävin iltapäivällä alhaalla postiluukulla katsomassa josko olisin saanut jotain. Ymmärrettävistä syistä postin tuleminen kutkuttaa aikaisempaa enemmän. Tietenkin sinä ainoana kertana kun sinne lähdin varta vasten, astui tuttu postimies ulko-ovesta, näki minut sulkemassa postiluukkua ja suureen ääneen päivitteli, että "nyt olit hiukan liian aikaisin liikkeellä". En tiedä miksi se tuntui jotenkin niin nololta tilanteelta. Miksi tunnen, että oma postini on minulle henkilökohtainen asia, eikä postimiehen tarvitse nähdä minua epätoivosesti odottamassa jotain. Vielä piinallisemmalta tuntui se hetki, kun hän pyysi minua odottamaan: "Tämä ei vie kauan, katson onko täällä teille jotain." Lajiteltuaan kirjeet hän totesi aina yhtä nauravaiseen tapaansa: "Valitettavasti teille ei ole mitään. Hyvää päivänjatkoa!".

Hassua miten se tuntuu jotenkin epämiellyttävältä. Ehkä vain haluaisin olla jollain tavalla anonyymimpi ihmiselle, joka jakaa postini. Se, että tuo ihminen tervehtii minua nimelläni (vaikken voi samoin vastata), tietää mieheni nimen, mistä maasta tulen, se että hän on niin yli-ystävällinen jakaessaan postia jne. En tiedä onko se oman kulttuurini tulos, mutta se tuntuu liialta. Ehkä se on vain henkilökohtainen ongelmani, psykologinen traumani. Tunne on vähän sama, kun lähikaupassa kysytään kymmenettä kertaa "haluatteko antaa puhelinnumeronne?" Joillekin ihmisille sitä vain haluaisi olla asiakas muiden joukossa, ilman sen tarkempia tietoja. (Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisin voinut kysyä postimieheltä kuka söi Fazerin suklaani edellisestä paketista ja osaako hän selittää miksi siinä oli niin suuri reikä. Vitsi vitsi)

Tuosta tuli mieleen, että vaikka olen aikaisemmin kirjoittanut quebeciläisten ystävällisyydestä ja avoimuudesta, on heilläkin se sisäänpäinkääntynyt puolensa. Tämä ei välttämättä liity quebeciläisyyteen sen enempää, vaan ehkä vain asuinalueeseen. Meidän talossamme on vaikeaa saada kontaktia ihmisiin sen vertaa, että voisi sanoa hyvää päivää, sama koskee piha-aluetta. Kukaan ei katso päin edes sitä pienen pientä vilausta, että voisit nyökätä ja sanoa jotain. Vaikka asuisit samassa rapussa.

Lähinaapurina asuva rouvakin on kerran sentään käynyt hakemassa minulta hohtimia. Sen jälkeen hän vajosi kuitenkin taas siihen samaan tilanteeseen, että välillä katsoo päin, mutta välillä saat melkein törmätä häneen ennenkuin häneltä irtoaa "hyvää päivää". Miehen työkaveri on sitä mieltä, että quebeciläiset ovat kaikki samanlaisia. Eivät puhu jos ei ole jotain sanottavaa. Itse en tuota jaa, sillä niin monet kerrat olen kuitenkin saanut kuulla hyvän päivän toivotukset kun kävelen jossain lähistöllä. Ehkä tämän talon asukkaat ovat vain tavallista jörömpiä.

Eivät asiat niin eri lailla Suomessa olleet. Olen asunut esimerkiksi Turussa talossa, jossa kaikki tunsivat toisensa ja kaikki juttelivat keskenään hississä, tiesin tarkkaan kuka asui missäkin asunnossa. Tiesin monesta paljon muutakin, kaikki kertoivat jotain omasta elämästään. Vantaalla taas ehdin asua kaksi vuotta samassa talossa, enkä tuntenut näöltä edes lähinaapureitani. Kukaan ei koskaan tervehtinyt, ihmiset pihalla välttelivät katsekontaktia. Kyseessä oli sentään uusi asuinalue, jossa asui paljon lapsiperheitä. Siinä vaiheessa mietin tosissaan mistä helsinkiläiset ovat keksineet, että turkulaiset ovat niitä sisäänpäinkääntyneitä.

Toisaalta taas käydessäni Helsingin puolella ystävän luona joku sielläkin puhui aina jotain rappukäytävässä. Vaikea sanoa mistä erot johtuvat. Ehkä jollekin alueelle muuttaessasi yrität aluksi sanoa kaikille hei, mutta pikkuhiljaa ryhdyt käyttäytymään kuten muutkin. Jos alueella ei sanota hei, et sinäkään sano ja vajoat samaan apaattisuuteen. Ei sen välttämättä tarvitse liittyä tiettyyn kansallisuuteen tai edes kaupunkiin.

Luin, että Suomessa on elintarviketyöläisten lakko ja leipä uhkaa loppua kaupasta. Oma leipomisharrastukseni on toistaiseksi jatkunut ja leivon reilun viikon välein uuden ruisleipäsatsin. En jotenkin enää osaa nähdä meitä ilman sitä. Vaikka vajaan kilon pussi (kaksi paunaa) maksaa luomuna varmasti enemmän kuin Suomessa, olen varma, että kun siitä tulee n. 6 pientä leipää se kannataa myös rahallisesti. Leipä täällä vain nyt on sellaista amerikkalaista höttöä. Oli se sitten miten moniviljaleipää tahansa. Sen lisäksi tiedän mitä olen omiin leipiini laittanut (vettä, jauhoja, suolaa ja hiivaa). Tällä mantereella jolla niitä lisäaineita ja hormoneja on ihan tarpeeksi kaikkialla, on hyvä tietää ainakin oman leipänsä koostumus. Ehkä siitä juuresta myös edelleen pikkuhiljaa jalostuu entistä maukkaampi.

Tässä ruisleivän tekoa, miehen kuvaamana, hetkeä ennen juuren tallentamista. Se haisee muuten todella voimakkaalta. Anteeksi virttynyt kotiasu.