Iso Helsinki, vai sittenkin pieni?

Eilen illalla puoli yhdentoista aikaan Montrealin sinisessä metrovaunussa istuessani mietin, että kaikkeen näköjään tottuu. Olen joskus aikanaan sanonut, etten ikinä muuta Helsinkiin, koska se on niin suuri. Nyt silloinen ajatus hymyilyttää. Ehkä senkin vuoksi, että lopulta päädyin ihan Helsingin rajalle asumaan ja jopa pidin siitä. Ja niin, nyt Helsinkikin tuntuu pieneltä.

Katselin aikani kuluksi ihmisiä. Teen sitä usein. Ehkä siksi, että täällä ihmiset eivät tunnu häiriintyvän asiasta. Ihmiset muutenkin katselevat toisiaan vapaammin kuin Suomessa. Jos katse kohtaa, seurauksena on yleensä hymy. Jotenkin tuntuu siltä, että vaikka Montreal on suuri, ihmiset ovat kuitenkin omia itsejään.

Täällä on toki samat muotivirtaukset kuin missä tahansa muussa kaupungissa ympäri maailmaa. Silti olen sitä mieltä, ettei "normi" montrealilainen liiaksi pröystäile pukeutumisellaan. Erityisen hyvin pukeutuvat liikemaailmassa työskentelevät, heitä näkee etenkin aamuisin puvuissaan. Osa nuorisosta toki pukeutuu trendikkäästi, mutta he eivät tunnu olevan muotivirtausten uhreja, vaan heillä on aina jollain tavalla oma tyylinsä.

Noin muuten, muoti ei täällä ole mitenkään must. Ihmiset ovat rennosti sellaisia kuin ovat. Metroissa ja kaduilla näkee kaikenlaista pukeutumista. Tässä en tietenkään sano, ettei muodikkaasti pukeutunut  olisi "sellainen kuin on". Tarkoitan sitä, ettei pelkällä pukeutumisella rakenneta identiteettiä, kuten tämän päivän trendi etenkin nuorisolla tuntuu olevan. On hauska huomata miten paljon blogilistallakin on blogeja aiheesta "mitä tänään puin päälleni" ja miten suosittuja ne ovat. Huh, melkein hirvittää miten yksitoikkoinen oma blogini olisi. Eipä ole monta eri takkia tai käsilaukkua minulla.

Nyt kun tuosta kirjoitin, täytyy yhtä laukkua tässä kuitenkin kehua. Tiedän, anteeksi, pieni mainospala. Ostin laukun kaksi vuotta sitten Kööpenhaminasta ja kannan sitä lähes aina. Merkki on Crumpler ja sillä oli muistaakseni kymmenen vuoden takuu. Suomessa kyseistä merkkiä taisivat ainakin silloin myydä vain valokuvausliikkeet, kamerakasseina. Laukku on vieläkin kuin uusi. Se ei ole mistään kulunut. Hinta oli kova, mutta jos käsiinne sellaisen kassin saatte, ostos kyllä kannattaa. Mies halusi myös ostaa Nycistä omansa, ja sillä onkin sitten elinikäinen takuu.

Mutta muuten tuo ihmisten eilinen seuraaminen havahdutti tajuamaan, että aina yhä enemmän huomaan näkeväni itseni yhtenä heistä. Minulla on vielä pitkään ollut sellainen olo, että "minä ja ne muut", minä ja "ne montrealilaiset". En ole sisimmässäni oikein tajunnut, että olen tullut tänne jäädäkseni. Että sinisessä metrossa istuminen tulee jäämään osaksi arkeani. Kuuntelin viimeksi uutta tuttavaani Riittaa. Hän puhui, että "joskus tuntuu kuin olisi unessa, kun miettii olevansa täällä toisella mantereella". Että koskakohan sitä herää. Samanlainen tunne minulla on joskus vieläkin. Mutta yhä vähemmän.

Omaan sopeutumiseeni vaikuttaa paljon se, että olen tainnut saada itselleni ainakin yhden vahvan verkoston. Harrastukseni takia tunnen olevani yhtä niiden ihmisten kanssa, joita eilen illalla näin lehden toimituksessa (La Grande Époque, The Epoch Times). En tiedä miksi minulta vei niin kauan ottaa heihin yhteyttä.

Nyt kun olen päättänyt mennä viikoittain lehden kokoukseen, on taas paljon mukavampi olla. Minulla on yhä enemmän tekemistä. Saan jopa kunnian kääntää tekstiä ranskasta englantiin, koska ihmisiä ei ole tarpeeksi tuota työtä tekemään. Joku muu sitten muokkaa tekstin virheettömään muotoon lehden englanninkieliseen versioon. Lauantainen Pariisin Shen Yun-gaala teettää siis minullekin viikonlopuksi tekemistä.

Liitän loppuun muutaman kuvan paikallisista nuorista. Kuvat ovat ehkä helmikuulta. Haluaisin ottaa enemmän kuvia tuntemattomista, se pitäisi ottaa projektiksi. Toinen tytöistä, Olga, on vain parikymppinen, mutta suunnittelee itse vaatteita, tässä linkki. Törmäsin häneen bussissa metroasemalle. Hän leikkeli vaatteisiin tuotelappuja. Vaikutti niin mielenkiintoiselta, että oli pakko ryhtyä juttelemaan.

Olgalla on siis oma, kierrätysmateriaaliin perustuva vaatemerkkinsä ja hän haluaisi lähteä Torontoon opiskelemaan muotia. Tyttö on minusta nyt jo ilmeisen lahjakas. Hän halusi lisätä minut sähköpostilistaansa ja olen jo kerran saanut kutsun katsomaan gallerian avajaisia. Kuva on otettu hämärässä, liikkuvassa metrossa ilman salamaa ja suurella aukolla, joten se on hieman epäselvä.

Toinen tytöistä - ehkä ennemminkin nuori nainen - taas oli niin kova juttelemaan, että halusin hänet tallentaa. Hän ei kuulemma ole ikinä matkustanut Montrealin ulkopuolelle, on aina asunut Lavalissa ja ihmetteli miksi joku voi tehdä niin suuren muutoksen elämäänsä, että muuttaa kauas kotoaan.