Suomihaikeutta positiivisella tavalla

Alan tottua päivä päivältä paremmin täällä olemiseen. Paikka alkaa tuntua enemmän ja enemmän kodilta. En osaa sanoa tarkalleen mikä muuttuu pikkuhiljaa, enkä tiedä edes miten, en saa siitä täysin kiinni. Se on vain jokin tila pään sisällä, jokin, jota ei sen enempää ajattele. Kuitenkin kun pysähdyn ja kuuntelen itseäni, huomaan että edistystä on tapahtunut. En ehkä enää ajattele "minä ja ne muut", en ainakaan yhtä vahvasti. Tunnen vähemmän tarvetta lukea Helsingin Sanomien verkkosivua kuin aikaisemmin ja olen yhä enemmän tietoinen siitä, mitä tässä maassa tapahtuu. Tai no, oikeammin tässä maakunnassa. Kun kuljen kaduilla ja metroissa, huomaan sulautuvani kirjoineni ja lehtineni samaan massaan kuin muutkin.

Metrot ovat ahtaampia ja meluisampia kuin Helsingissä. Siinä missä Helsingissä miltei aina pääsee istumaan, Montrealin metroissa käytävät ovat yleensä piukassa ihmisiä. Aluksi minua ahdisti hetki, jolloin piti jäädä pois metrosta. Olin epävarma pääsenkö varmasti ulos. Nykyään huomaan jättäväni usein penkiltä nousemisen viimeiseen hetkeen, kuten monet muutkin. Aina olen ulos päässyt, sillä jostain kumman syystä montrealilaiset väistävät sulavasti poisjääviä. Harjoitus on tainnut tehdä tehtävänsä. Olen myös monesti ihaillut heidän taitoaan seistä ilman tukea tiukimmissa ja kolisevimmissakin mutkissa, aivan tyynenä kirjaa lukien. Olen vaivihkaa yrittänyt samaa, pitäen vain nimeksi kiinni tolpista. Mutta taidan tarvita vielä harjoitusta.

Huomaan myös, että vähemmän ja vähemmän ihmiset tarjoutuvat puhumaan englantia, joten ranskantaitoni on kuin onkin tainnut parantua. Tuleva anoppini kävi ensimmäistä kertaa täällä sunnuntaina (täällä asuessani) ja sitten viime näkemän puhun kuulemma todella hyvin. Täytyy olla tyytyväinen. Tyytyväinen olen myös siihen, että asuntomme sai kehuja, ja värit ovat kuulemma oikein onnistuneet. Muutenkin täällä kuulemma näyttää hienolta. No, edistystä on varmasti tapahtunut siihen nähden mitä hän on viimeksi nähnyt. Olen tyytyväinen, että hän kävi, ja siihen, että hän kävi vasta nyt kun kaikki huoneet on maalattu (sitä kylpyhuonetta lukuun ottamatta). Odotan innolla myös sitä, että pojat näkevät oman huoneensa. Viimeksi isän mukana kotiin lähetettiin kyltti huoneen oveen "älä häiritse, nero työskentelee". Täytynee asentaa se paikoilleen.

Tämän kirjoituksen otsikko on Suomihaikeutta. Huomaan potevani sitä kaikesta huolimatta, mutta hyvällä tavalla. Olen ennen pitänyt ulkomailla asuvien Suomi-intoutta vähän liioiteltuna, mutta nyt jo huomaan seikkailevani Marimekon tai Kanadan Suomi-kauppojen sivuilla. Haaveilen suomalaisista asioista.. jopa unikkokuosi on saanut taas paikan sydämessäni, vaikka joskus olen kokenut sen jopa vastenmielisenä, sillä sitä näki joka paikassa. Nyt olisi mukavaa kantaa vaikka unikkokassia kaupungilla ollessa. Kertoa jollain tavalla ihmisille olevansa suomalainen. Vaikka vain niille, jotka marimekon tuntevat. Tai niille harvoille suomalaisille, jotka kenties jossain päin kaupunkia asustelevat. Sillä vaikka Kanadassa asuu paljon suomalaisia, he asuvat kyllä jossain muualla kuin Montrealissa. Vancouverkin on ihan toisella puollella maata, jossain siellä lännessä. Kalevala-korun Euran sydän vasta saikin väreitä aikaiseksi, jostain kumman syystä. Harvoin sitä ulkomaiden sivuilla törmää niin kotoisiin asioihin. Mies yritti kysellä mitä koru maksaa, mutta hiljeni kun kuuli hopeisen korun hinnan. Niinpä niin, aidot suomalaiset asiat ovat hirvittävän kalliita!

Verhoja etsiessämme törmäämme kaupassa verhoihin ja kankaisiin, jotka ovat kenties eläkeläisille suunnattuja. Ei mitään suurikuosista, rohkeaa, ei mitään värikästä. Kaikki on hempeää, laskeutuvaa, pikkukukkaista ja sievää. Marimekon sivuilla seikkaillessani löysin sitten sen omalta tuntuvan kaivo-kuosin, ja siitä aivan tietyn värin. Äitiin yhteys ja toivelistalle uudet verhot keittiöön. Vaikka vain siksi häälahjaksi. Mutta miten onnistunkin... juuri tuon värin valmistus on lopetettu. Paikallinen Euran pieni marimekkoa myyvä liike oli soittanut Helsinkiin ja kysellyt kyseisen kankaan perään. Sitä ehkä on varastossa vielä alle kahdeksan metriä ja asiaa selvitellään. Kaupassa myyjänä olleena en odottele liikoja, sillä kaikenlainen hävikki pienentää määrän usein mitättömiin, mutta odottelen lopullista tuomiota. Jos onni suo, olemme pian Suomen viimeisten "ei-punaisten" ja "ei-mustavalkoisten" ja "ei-tummanruskeiden" kaivo-verhojen omistajat. Siinäpä vasta jotain!

Muutoin elämä rullaa mukavan rauhallisesti. Innolla jään odottamaan uutisia mieheni työpaikalta, sillä työharjoitteluani varten on kuulemma tehty suunnitelmia. Onpa mielenkiintoista. En kirjoita siitä enempää ennekuin tiedän lisää, mutta olen onnellinen saamistani uutisista. Eräs asiaan varmasti vaikuttanut on mieheni ranskalainen työkaveri, joka oli todistajanamme maistraatissa. Hän puhui jo tuolloin siitä, että minua saatetaan tarvita töissä. Mutta no, enemmän myöhemmin, kun tiedän itsekin paremmin. Nyt nautin hetken parvekkeen 30-asteisesta lämmöstä.

Tässä vielä muutama kuva. Osa kuvista on asunnosta ja yksi Patrickin talvella ottama kuva Suomenlinnasta. Halusin, että se tulee sohvamme yläpuolelle suurena printtinä. Siinä on vain jotain. Tietenkin, koska olin itse näkemässä tuon valon ja tuon hetken, siksi että minulla on tämä Suomihaikeus.. siksi että kuva yksinkertaisesti on kaunis. Niin ja aamulla löysin aiheeseen liittyvän Viivin ja Wagnerin