Pinkki jumppapallo ja muuta yhtä tärkeää

En ole oikein saanut kirjoitettua blogia vähään aikaan. Tuntuu, kuin aina tekisin jotain muuta. Kielikurssin kotitehtävät vievät yllättävän paljon aikaa, ja niitä on joka päivä. Yleensä saamme luettavaksemme myös artikkelin, josta keskustelemme seuraavana päivänä. Olen myös yrittänyt ahkerasti lukea ilmaiseksi koulusta saamaamme lehteä (Le Devoir). Miehenikin on tyytyväinen kun kannan melkein joka päivä lehden kotiin. Toki metroon mennessään voi napata mukaansa ilmaisjakelulehden, mutta jokainen joka on Suomessa lukenut metro-lehteä, tietää ettei artikkeleiden taso kyseisessä lehdessä päätä huimaa.

Tuntuu mukavalta, että olen jo saanut muutaman tutun täällä. Olkoonkin, etteivät ole paikallisia. Olemme kielikurssilaisten kanssa vaihtaneet puhelinnumeroita ja istuneet muutaman kerran kahvilla kurssin jälkeen. On helpottavaa saada vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa, jotka jollain tavalla ovat samassa tilanteessa kuin itse. Pari kurssilaista on asunut Montrealissa jo kauemman aikaa ja heillä on täällä jo kavereita, mutta silti he kaipaavat ajatustenvaihtoa ranskaksi. Liikkuvat kuulemma niin kansainvälisessä porukassa, että puhuvat vain englantia. Mutta erityisesti japanilainen, itseäni jonkun verran nuorempi nainen oli hyvin tyytyväinen kysyessäni haluaako hän vaikka joskus lähteä leffaan. Hän on täällä sveitsiläisen miehensä vuoksi, eikä hänelläkään liiemmälti ole muita tuttavia.

Japanilainen käyttää myös ahkerasti NMKY:n liikuntapalveluita, mutta itse totesin esittelykierroksen jälkeen, etten taida ryhtyä siihen kuitenkaan. Kompleksi on aivan liian suuri Suomen Satakunnasta tulevalle naiselle, joka on tottunut pieniin kuntosaleihin. Porukkaa oli kuin pipoa. Alkoi ahdistaa toden teolla. Lisäksi en saanut ohjattua kuntosalikäyntiä ennen kuin parin viikon päähän ensimmäisestä tutustumiskerrasta. Neljän viikon kortin omistajana peruin sitten kyseisen ohjaustunnin kokonaan. Ostamamme polkupyörät saavat riittää tähän hätään kuntoiluksi. Koen sen paljon mukavammaksi kuin jonottamisen paikallaan törröttäviin laitteisiin. Laitteisiin, jotka eivät kulje mihinkään. Kun katsot ympärillesi näet mielettömän määrän hikisiä epämääräisesti kaukaisuuteen tuijottavia ihmisiä jotka tahkovat hullun lailla jotain tiettyä ohjelmaa. No... kärjistettyä, mutta se ei ole minun juttuni. No, en tiedä oliko yhtään järkevämpää ostaa jumppapallo ja joku pilates-kuminauhasysteemi, mutta tulipahan hankittua, jotta tekisi edes jotain. En vielä ole ehtinyt kokeilla, mutta videon katsoin (hehe).

Olen yrittänyt tsempata kovasti puhuakseni ranskaa myös kotona. Minun on vain hyväksyttävä se, että ilmaisuni on hidasta, todella hidasta suhteessa englantiin. Opettajani sanoi myös, että ranskankielen tasoni on hyvä ja vakaa, mutta minulla näyttää olevan vaikeuksia puhua. Hänen mielestään en välitä puhua, enkä pidä sitä tärkeänä. Yritin kohteliaasti sanoa, ettei asia ihan niinkään ole, etten välitä, vaan yksinkertaisesti en vain saa suutani auki. Jos en osaa ilmaista jotain heti, tunnen itseni vajaaksi. Se kai on jotain hyvin tyypillistä suomalaista. Opettajan mukaan olen hyvinkin eri tasolla kuin moni muu kurssilla oleva, vain puhuminen on se joka tökkii toden teolla. Minusta kuulemma voi sanoa, että olen opiskellut kieltä useamman vuoden, hallitsen ja ymmärrän kieltä hyvin, mutta opettajani ajattelee, etten pidä puhumista tarpeellisena. Että olen sitä mieltä, että pärjään ilman keskustelua.

Siinä olen todellakin toista mieltä, sillä itse asiassa olen koko tämän ajan kärsinyt tilanteesta suunnattomasti. Siitä, etten saa suutani auki enkä osaa ilmaista itseäni. Mieheni on onneksi sitä mieltä, että olen edistynyt puhumisen suhteen jo paljon. Se riittää. Tiedän, että minun on aina ollut helpompi avata suuni aidossa puhetilanteessa kuin luokassa. Valmiiksi annettu keskustelunaihe tuntuu muutenkin hyvin epäluonnolliselta. Asiaa ei auta yhtään se, jos joku sanoo ääneen, että Maria, sinun pitää puhua. Pieni sisäinen kapinallinen nostaa päätään ja vaikenen kokonaan.

Pitää kertoa, että ilmiö nimeltä "Miehet jotka vihaavat naisia", tai Millenium-trilogia on täälläkin ollut huippumenestys. Harmittaa kun en itse tutustunut siihen ennen Suomesta lähtöä. Sain heti ensimmäisenä kurssipäivänä kuulla sukunimestäni, että se on sama kuin Millenium-elokuvan päähenkilöllä. Ihmettelin, että mikä ihmeen Millenium, ennenkuin tajusin mitä tuo elokuva on suomeksi (tai no, ruotsiksi). Puhuimme siitä taas tänään, kun metrossa kurssikaverini Ana huomasi, että joku luki kyseistä kirjaa vieressämme. Juuri Ana otti sukunimeni puheeksi. Itse olin jo aikaisemmin nähnyt erään ihmisen lukevan trilogian ensimmäistä kirjaa, joka siis on tuo "Miehet jotka vihaavat naisia". Täällä se tuntuu olevan jopa kuuluisampi kuin Suomessa, sillä kaikki tuntuvat tietävän kyseisen trilogian ja se on ollut suosittu alusta lähtien. Mieheni olisi myös halunnut katsoa kyseisen elokuvan kanssani, mutta koska täällä kaikki elokuvat on dubattu, emme ole menneet katsomaan. Minusta tuntuisi todella oudolta katsella ruotsalaista elokuvaa ranskaksi dubattuna. Joku raja sentään.

Luin myös Hesarin verkkosivuilta, että Cirque du soleil on saanut ensimmäisen suomalaisjäsenensä. Palkka on kuulemma merkittävä, vaikkei ihan NHL-tähtien tasoa vastaakaan.

Tällä kertaa en taida kirjoitella tämän enempää. Ajattelin kokeilla hieman jumppapalloani ja ryhtyä ruuanlaittoon.

Lopuksi muutama valokuva matkan varrelta. Eräässä kuvista mieheni lähti ensimmäistä kertaa töhin pyörällä. Kielsin menemästä heti perään toisena päivänä, sillä matkaa kertyy yhteen suuntaan 22 km. Tänään on kuitenkin taas polkupyörällä töissä. Uskon kyllä, että polkeminen tekee hyvää, sillä olen itsekin ollut muutaman kerran kunnon lenkillä. Pakko laittaa mukaan myös yksi salaattikuva, sillä en ole ikinä syönyt yhtä maittavaa salaattiateriaa kuin jokin aika sitten Montrealissa. (Ihmetelkää vain mitä pyörä tekee sisällä. Täällä ei ole pyöräkellareita eikä alhaalla ole edes pyörätelinettä, joten pyörät ovat kotoisasti komerossa.)