"En mä usko, että huomenna sataa lunta"

Tuota mieltä olimme eilen, kun vetistä lunta luvattiin. Siltä kuitenkin nyt näyttää, että jotain sen tapaista satelee. Lämpötila on näin puoli yhdeksän aikaan aamulla +1. Vaikea uskoa, että perjantaiksi luvataan taas 18 astetta. Tätäkö tämä sitten on, paikallinen ilmasto?

No, pääasia on, että Canadiens voitti eilen kuudennen pelatun ottelun Washingtonia vastaan. Näin seuraava ottelu ratkaisee kumpi menee jatkoon. Montrealilaisille eilinen oli onnen päivä. Joka paikassa ylpeillään, miten maalivahti Jaroslav Halak torjui 53 kertaa, todellinen supersankari. Omallakin miehellä oli vaikeuksia pysyä housuissaan. Ottelua ei edelleenkään telkkarista nähty, mutta viimeiset minuutit piti huudattaa radiota. Keskiviikkona pelataan Washingtonissa. Enpä olisi muuten uskonut, että minäkin kirjoitan joskus jääkiekosta, mutta näköjään tässä maassa sitä ei voi välttää.

Mies soitti maahanmuuttovirastoon taas kerran ja lupasivat lähettää jonkun linkin, josta voin seurata hakemukseni edistymistä. Ovat auttamattomasti jäljessä normaalista. Kuusi-seitsemän kuukautta on poikeuksellisen pitkä aika. En tiedä miten paljon Haitin maanjäristys on hidastuttanut prosessia, tänne kun tuli paljon haitilaisia. Ehkä se on hidastuttanut, ehkä syyt ovat muualla.

Sain kuitenkin apua CV:ni kanssa. Eräs uusista tuttavistani on sattumalta opiskellut henkilöstöhallintoa. Kysyi sattuuko minulla olemaan CV:tä, voisi auttaa antamalla vinkkejä. Lähetin CV:ni eilen ja sain sen melkein saman tien korjattuna takaisin, hyvien kommenttien kera.

Olen niin onnellinen, kun sisko oli ostanut uuden tietokoneen ja skype vihdoin toimi normaalisti. Sain nähdä siskonpojan, joka iloisena vilkutti kuin kenelle tahansa tutulle, vaikkei taatusti minua muista. Eräs tuttu taas lähetti sen kautta videomateriaalia Nepalin vaellusreissulta. Ah että voisi matkustus tehdä itsellekin hyvää. Jos voittais lotos, vois kierrellä vähän mualimaa. Vaan pitäis kai lototakin ensin.

Kuva ikkunan läpi puolen päivän aikaan... kiva kiva. Grilli vielä lupaili viikonloppuna, että pian grillataan. No, naapurit ovat grillanneet jo pitkään.

Kuvia mitalisteista ja vähän muutakin

En luvannut mitään, mutta tässä kuitenkin kuvia olympiamitalisteista perjantaiselta paraatilta, vähän myös mitalitta jääneitä ja taviksista. Tunnelma oli rento ja hilpeä. Olin ajoissa paikalla kun ihmiset alkoivat kokoontua Montrealin ostoskadun St-Catherinen varteen. Poliisit tuntuivat olevan ylpeitä ajellessaan moottoripyörillään. Eräs nuori poika yllättyi päästessään istumaan moottoripyörän selkään.

Kaikki olivat niin innoissaan tilanteesta, että minunkin piti kiiruhtaa ottamaan kuva. Siitä vasta riemu alkoi. Olin juuri kuullut poliisin sanovan paikalla olijoille: "Oikeastaan en saisi tehdä tätä..." ja kun lähestyin, vitsailivat kaikki että no nyt paikalle sitten tulee Le Journal de Montréal. Vakuutin, etten kuvaa lehteen. Otin pojasta ja poliisista myös tarkemmin rajatun kuvan, mutta jotenkin halusin tänne ladata tuon, jossa näkyvät kaikki. Vasemmassa laidassa taitaa olla pojan isä, jonka huomasin kuvassa vasta jälkeenpäin.

Olen kuviini ihan tyytyväinen siihen nähden, että linssi tosiaan oli enemmän laajakulmalinssi ja piti mennä aika lähelle kuvattavia. Lisäksi kirkas aurinko on aina aika armoton. Kuvaisin mieluummin pienen pilviverhon aikaan. Onneksi olin lähellä paraatin lähtöpaikkaa, enkä aivan keskustassa, jossa oli ihan hirveä tungos.

Kaikkia urheilijoita en edes tunnistanut, mutta olen ylpeä siitä, että aika monia sentään. Joannie Rochette on se taitoluistelija, jonka äiti kuoli olympialaisten aikana, mutta joka silti luisteli itselleen pronssimitalin.

Alexandre Bilodeau, Joannie Rochette ja Gérald Tremblay (Montrealin kaupunginjohtaja).

Ja sitten niitä muita kuvia..

Kuvattavaa perjantaiksi

Huomenna Montrealin keskustassa järjestetään paraati, jossa ovat läsnä kaikki Vancouverin olympialaisten ja paralympialaisten (kanadalaiset) urheilijat. Sponsoroijat olivat pyytäneet Dafa-harjoittajien rumpuryhmää mukaan paraatiin, koska se on vastaavista paikallisista ryhmistä suurin.

Nyt minuakin pyydettiin Epoch Timesista mukaan taltioimaan kyseistä tapahtumaa, jos saisimme aikaiseksi pienen kuvareportaasin. Ehkä en kuitenkaan ole meistä ainoa paikan päällä. Mediamyllytys tulee olemaan iso, paikallinen media on suureksi osaksi paikalla.

Mietin jo, että mihin väliin minä itseni tulen asettamaan. Toivottavasti joku kuvista onnistuu. En halua ottaa asiasta stressiä, vaikka vähän tekisikin mieli. Onhan tämä kuitenkin kokemuksena ainutlaatuinen. Nyt olisi kiva omistaa joku zoomimpi linssi, eikä vain laajakulmaisia ja viisikymmentämillisiä.

Ehkä lähden reissuun kahden kameran kanssa. Miehellä on Nikon, jossa hieman zoomimpi kittilinssi, mutta muutoin taas olen tyytyväisempi oman kamerani jälkeen. Luonnollisesti olen myös tottunut kaikkiin kamerani toimintoihin. Ikävä koittaa sompailla väkijoukossa kameran kanssa joka ei ole tuttu.

Onneksi huomiseksi on luvattu pelkkää aurinkoa. Mutta kuten viimeksi kirjoitin, sääennusteet ovat ennenkin pettäneet. Jos saan aikaiseksi joitakin kuvia, yritän niitä myöhemmin tänne latailla. Mitään en lupaa.

Iso Helsinki, vai sittenkin pieni?

Eilen illalla puoli yhdentoista aikaan Montrealin sinisessä metrovaunussa istuessani mietin, että kaikkeen näköjään tottuu. Olen joskus aikanaan sanonut, etten ikinä muuta Helsinkiin, koska se on niin suuri. Nyt silloinen ajatus hymyilyttää. Ehkä senkin vuoksi, että lopulta päädyin ihan Helsingin rajalle asumaan ja jopa pidin siitä. Ja niin, nyt Helsinkikin tuntuu pieneltä.

Katselin aikani kuluksi ihmisiä. Teen sitä usein. Ehkä siksi, että täällä ihmiset eivät tunnu häiriintyvän asiasta. Ihmiset muutenkin katselevat toisiaan vapaammin kuin Suomessa. Jos katse kohtaa, seurauksena on yleensä hymy. Jotenkin tuntuu siltä, että vaikka Montreal on suuri, ihmiset ovat kuitenkin omia itsejään.

Täällä on toki samat muotivirtaukset kuin missä tahansa muussa kaupungissa ympäri maailmaa. Silti olen sitä mieltä, ettei "normi" montrealilainen liiaksi pröystäile pukeutumisellaan. Erityisen hyvin pukeutuvat liikemaailmassa työskentelevät, heitä näkee etenkin aamuisin puvuissaan. Osa nuorisosta toki pukeutuu trendikkäästi, mutta he eivät tunnu olevan muotivirtausten uhreja, vaan heillä on aina jollain tavalla oma tyylinsä.

Noin muuten, muoti ei täällä ole mitenkään must. Ihmiset ovat rennosti sellaisia kuin ovat. Metroissa ja kaduilla näkee kaikenlaista pukeutumista. Tässä en tietenkään sano, ettei muodikkaasti pukeutunut  olisi "sellainen kuin on". Tarkoitan sitä, ettei pelkällä pukeutumisella rakenneta identiteettiä, kuten tämän päivän trendi etenkin nuorisolla tuntuu olevan. On hauska huomata miten paljon blogilistallakin on blogeja aiheesta "mitä tänään puin päälleni" ja miten suosittuja ne ovat. Huh, melkein hirvittää miten yksitoikkoinen oma blogini olisi. Eipä ole monta eri takkia tai käsilaukkua minulla.

Nyt kun tuosta kirjoitin, täytyy yhtä laukkua tässä kuitenkin kehua. Tiedän, anteeksi, pieni mainospala. Ostin laukun kaksi vuotta sitten Kööpenhaminasta ja kannan sitä lähes aina. Merkki on Crumpler ja sillä oli muistaakseni kymmenen vuoden takuu. Suomessa kyseistä merkkiä taisivat ainakin silloin myydä vain valokuvausliikkeet, kamerakasseina. Laukku on vieläkin kuin uusi. Se ei ole mistään kulunut. Hinta oli kova, mutta jos käsiinne sellaisen kassin saatte, ostos kyllä kannattaa. Mies halusi myös ostaa Nycistä omansa, ja sillä onkin sitten elinikäinen takuu.

Mutta muuten tuo ihmisten eilinen seuraaminen havahdutti tajuamaan, että aina yhä enemmän huomaan näkeväni itseni yhtenä heistä. Minulla on vielä pitkään ollut sellainen olo, että "minä ja ne muut", minä ja "ne montrealilaiset". En ole sisimmässäni oikein tajunnut, että olen tullut tänne jäädäkseni. Että sinisessä metrossa istuminen tulee jäämään osaksi arkeani. Kuuntelin viimeksi uutta tuttavaani Riittaa. Hän puhui, että "joskus tuntuu kuin olisi unessa, kun miettii olevansa täällä toisella mantereella". Että koskakohan sitä herää. Samanlainen tunne minulla on joskus vieläkin. Mutta yhä vähemmän.

Omaan sopeutumiseeni vaikuttaa paljon se, että olen tainnut saada itselleni ainakin yhden vahvan verkoston. Harrastukseni takia tunnen olevani yhtä niiden ihmisten kanssa, joita eilen illalla näin lehden toimituksessa (La Grande Époque, The Epoch Times). En tiedä miksi minulta vei niin kauan ottaa heihin yhteyttä.

Nyt kun olen päättänyt mennä viikoittain lehden kokoukseen, on taas paljon mukavampi olla. Minulla on yhä enemmän tekemistä. Saan jopa kunnian kääntää tekstiä ranskasta englantiin, koska ihmisiä ei ole tarpeeksi tuota työtä tekemään. Joku muu sitten muokkaa tekstin virheettömään muotoon lehden englanninkieliseen versioon. Lauantainen Pariisin Shen Yun-gaala teettää siis minullekin viikonlopuksi tekemistä.

Liitän loppuun muutaman kuvan paikallisista nuorista. Kuvat ovat ehkä helmikuulta. Haluaisin ottaa enemmän kuvia tuntemattomista, se pitäisi ottaa projektiksi. Toinen tytöistä, Olga, on vain parikymppinen, mutta suunnittelee itse vaatteita, tässä linkki. Törmäsin häneen bussissa metroasemalle. Hän leikkeli vaatteisiin tuotelappuja. Vaikutti niin mielenkiintoiselta, että oli pakko ryhtyä juttelemaan.

Olgalla on siis oma, kierrätysmateriaaliin perustuva vaatemerkkinsä ja hän haluaisi lähteä Torontoon opiskelemaan muotia. Tyttö on minusta nyt jo ilmeisen lahjakas. Hän halusi lisätä minut sähköpostilistaansa ja olen jo kerran saanut kutsun katsomaan gallerian avajaisia. Kuva on otettu hämärässä, liikkuvassa metrossa ilman salamaa ja suurella aukolla, joten se on hieman epäselvä.

Toinen tytöistä - ehkä ennemminkin nuori nainen - taas oli niin kova juttelemaan, että halusin hänet tallentaa. Hän ei kuulemma ole ikinä matkustanut Montrealin ulkopuolelle, on aina asunut Lavalissa ja ihmetteli miksi joku voi tehdä niin suuren muutoksen elämäänsä, että muuttaa kauas kotoaan.

Pian vuosi siitä kun..

Tänään meidän piti Olivian kanssa lähteä kasvitieteellisen puutarhan kiinalaiseen osaan ottamaan hänestä kuvia kirsikka-ym. puiden lomassa. Puut ja pensaat ovat kuulemma kukassa ja kukintaa olisi tiedossa ainakin pari viikkoa. Hänen piti laittaa päälleen jotain kiinalaista. Näin jo silmissäni millaisia kuvia ottaisin.

Eilen aamulla sääennusteet lupailivat täksi päiväksi täyttä aurinkoa. Olivia soitti kuitenkin illalla, että ennusteet ovat muuttuneet. Lupaavatkin sadetta iltapäiväksi. Emme halunneet riskeerata, sillä sisäänpääsy maksaa 14 dollaria kummaltakin. Olisi ikävä maksaa sisälle ja todeta, että hei, nyt sitten sataakin. Tällä hetkellä (kello 9 aamulla) aurinko paistaa täydeltä terältä.. Vähän tietenkin harmittaa jos se jatkuu ja olemme peruneet tapaamisen.

Ennusteet ovat täällä usein kuitenkin ihan mitä sattuu. Joku golfkerho oli jo valittanut, että ikävää kun lupaavat edellisenä päivänä usein sadetta ja sitten ei kuitenkaan sada. Ihmiset uskovat ennusteita eivätkä tule golfaamaan. Heh, aika hauska valitus, mutta toisaalta olen hyvin pian tänne tultuani huomannut, että saman päivän ennustukset ovat pielessä iltapäivän osalta.

Aika on lentänyt, totean. Reilun kuukauden päästä tulee vuosi täyteen täällä. Miehen nuorempi poika täyttää jo kuusi tämän kuun lopulla. Muistan kun mies puhui "vauvastaan" ja tämä oli vielä neljä. Vuodessa hän on muuttunut suunnattomasti.

Katsoin juuri ensimmäisiä valokuvia, jotka olin ottanut tänne tultuani. Muistan ujon pienen pojan, joka ei suostunut puhumaan mitään ja leikki aina itsekseen. Muistan senkin, että mies sanoi hänen olevan luonteeltaan sellainen, on aina ollut. Syksyn jälkeen hän on kuitenkin muuttunut eloisaksi ja paljon puhuvaksi pikku mieheksi. Isoin muutos tapahtui kouluun menon jälkeen. Täällä koulu aloitetaan viisivuotiaana. Oikeastaan se on esikoulu, mutta kuitenkin sitä käydään samassa koulurakennuksessa kuin isommat koululaiset.

Katsoin myös muita kuvia ja kaikki tuntui niin kaukaiselta: miltei tyhjä pohjamaalissa ollut asunto, ensimmäiset kesäkuvat.. kaikki uusi ja ihmeellinen. Nyt on taas miltei kesä. En tiedä mihin tämä vuosi on mennyt. Näköjään sen saa kulumaan aika vähällä vaivalla. Perheen miehet kuiskivat keskenään jotain siitä, mitä tehdään kun "Maria on ollut täällä vuoden".

Nyt ainakin näyttää siltä, että olen täällä tuolloin toukokuun lopulla. Minulla oli ajatus, että lähden heti käymään Suomessa kun työlupa on tullut, mutta vielä ei mitään ole kuulunut ja nyt on vielä tuo Islannin tulivuorenpurkauksen uhka päällä. Tuntuu oudolta ajatella, että tuollaistakin pitää vielä miettiä. Että oikein Force majeurin uhka. Ihan kuin en muutenkin olisi ollut jo tarpeeksi pitkään täällä yhtä mittaa.

Kesäkuussa ajetaan Gilles Villeneuven radalla Formula 1, tauon jälkeen. Tuntuu olevan hirmuista hehkutusta. Vanhoja valokuvia katsoessani poimin nämä kaksi kuvaa kyseiseltä radalta. Kyllä näytti kuluneelta ja huonokuntoiselta (kuvatkaan eivät kyllä ole mitään hyvälaatuisia)! Ensimmäisessä kuvassa kai kuuluisin kurvi..

Kitara

Meillä on kaksi kitaraa, mutta ei juuri soittajia. Mies on opetellut kitaransoiton alkeet nuorempana ja osaa soittaa jonkin verran. Jos soittelee jotain, se on yleensä Nirvanaa tai The Cultia. Aikoo ottaa "jossain vaiheessa" tunteja, jotta pääsee edistymään. Katsotaan koska se tapahtuu. On kuulemma kuitenkin sellaisessa pisteessä, ettei itsenäisesti opiskelu oikein auta, olisi hyvä saada neuvoja.

No, ilma oli sateinen ja tylsä, päätimme isomman pojan kanssa, että nyt on meidänkin aika oppia jotain. Muutamia säveliä saimme jo aikaiseksi, ehkä pikkuhiljaa enemmän. En ole koskaan osannut oikeastaan soittaa mitään (mitä nyt berimbau on tullut omistettua capoeira-harrastuksen vuoksi, eikä sekään kovin monimutkainen soitin ole), joten ehkä näin liki nelikymppisenä voisi olla korkea aika. Pojalla on etuna 30 vuotta vähemmän ikää.

Muutama kuva eiliseltä. Huomatkaa miehen villasukat, jotka sain vihdoin valmiiksi helmikuun lopulla.

Joko on juhannus?

Eilen mietin, että onpa aurinko korkealla. Ja niinhän se on. Tällä hetkellä aurinko paistaa puolilta päivin 54.8 asteen kulmassa, se on korkeammalla kuin Suomessa juhannuksena (korkeimmillaan 53.3°). Mietin, että edellisen kirjoituksen kuva Oliviasta on otettu suunnilleen puolen päivän aikaan. Tänään aurinko tosin on pilviverhon takana ja sadetta on luvattu ainakin sunnuntaihin asti.

Ehkä sade kuitenkin tekee hyvää, täällä ruoho muuttuu entistä vihreämmäksi ja pienet silmut  saavat varmasti lisäintoa kasvaa. Niin, joissakin puissa on jo silmuja, ei kaikissa. Ehkä se kylmä Labradorin virta hidastuttaa kevään merkkien saapumista? Olen kuin olenkin lueskellut Etelä-Euroopassa asuvien blogeja, ja siellä silmuja oli jo ajat sitten.

Olen tietenkin kuullut Islannin tulivuorenpurkauksesta ja on sitä paikallisissa uutisissakin ihmetelty. Tuntuu oudolta lukea kenttien sulkemisesta, kun sitä on aina ajatellut, etteivät Suomessa luonnonkatastrofit juuri vaikuta. Kun on kaukana kotimaastaan, sitä on vielä vaikeampi hahmottaa. Aloin sitäkin miettiä, että miten kauan tuollainen pahimmillaan voi kestää, kuukausia, vuoden? Huh, toivottavasti ei sentään.

Päivät menevät nopeasti nyt, kun on tekemistä. Vielä kun saisin liitettyä päiväohjelmaani hieman ranskan opiskelua. Vaikka olen oppinut kielen alkeet lukiossa n. 20 vuotta sitten, eivät esimerkiksi numerot lakkaa ikinä aiheuttamasta minulle päänvaivaa. Varsinkin kun joku luettelee nopeasti vaikka puhelinnumeron.

En ole koskaan päässyt siitä eroon, että ranskassa numerot seitsemästäkymmenestä eteenpäin "kootaan" jotenkin oudosti. En osaa nähdä niitä pelkästään numeroina (83 tai 99), vaan mietin aina liikaa miten ne koostuvat, quatre-vingt-trois, quatre-vingt-dix-neuf. Suomessa se siis menisi neljä-kaksikymmentä-kolme, tai neljä-kaksikymmentä-kymmenen-yhdeksän (aluksi kirjoitin ajatusvirheenä suomeksi luvusta 96, mitä tuo luku ei kyllä ole). Jään miettimään liikaa ja se on niin hidasta!

Mieheni ei meinannut millään edes ymmärtää, että minulle asia tuottaa vaikeuksia. Kun 99 on 99 ja sillä sipuli. Yritin vielä tehostaa esimerkkiä sanomalla, että muissa kielissä yleensä sentään kaikki kymmenet muodostetaan samalla tavalla, myös 80 ja 90. Sveitsissä on oltu viisaita, kun on annettu ranskaksi oma sanansa luvulle 70 (septante, ei soixante-dix tai 90, nonante).

Sain takaisin vain tuijotusta. Näin, että mies yritti miettiä päänsä puhki mitä ihmettä oikein sekoilen. Hiljaisuutta jatkui pitkään. Hän antoi periksi, ei halunnut miettiä enempää. Lopulta hän kysyi "no mitä se 99 sitten suomeksi on?"  "Ööh... yhdeksänkymmentäyhdeksän". Hän naureskeli tyytyväisenä "laskepa kuinka monta tavua siinä on".