26. marraskuuta 1939

Välillä vähän nostalgiaa, tätini välittämänä. Olen itse kaivannut isovanhempieni sotakirjeenvaihdosta tehtyä kirjaa täällä ollessani. Se on niin suuri ja painava, etten voinut sitä mukaani pakata. Ystäväni on kuitenkin luvannut tuoda sen tänne, tullessaan joulun jälkeen käymään.

Tässä siis kirje tasan 70 vuoden takaa.

Siitä sinun olemisestasi siellä kirjoitat että menisit kotiin. Jos me täällä, mikä ei ole toivottavaa, joudumme olemaan yli joulun niin Sinun olisi pian parasta tuoda ne vehkeet jonnekin Vinkkilään tai miten ne vanhukset teillä ja meillä tuumivat. Ei sieltä kai kyllä taida saada mitään autojakaan niitä kuljettamaan. Tuleeko sinun aikasi siinä meillä kovin pitkäksi tai kyllä kai se tulee siellä kaupungin yksinäisyydessä vielä pitemmäksi? Toivotaan nyt että minä pääsen pian ja saamme sitten järjestää tämän jos mistä saapi työtä ensin.

Sano Äidille ettei hän murehdi meitä täällä sillä ei meillä ole täällä mitään hätää. 

Olin perjantai-iltayöstä vartiossa tuolla ulkona ja katselin kuuta jonka haaveileminen jo taas olisi maistunut. Kun vaan jollain muulla olisi päässyt lähellesi kun ajatuksissa. Ajattelin että voit ehkä samalla aikaa nähdä saman kuun ja toivon että se vaihtoi tervehdyksemme. Matille paljon terveisiä isältä. Terveiset myös kotiväellemme. 

Mattia ja Sinua ikävöivä Erkkinne.

(kirjasta Terveiset täältä)

Tädin sähköpostiviesti kosketti minua erityisesti. Käänsin sen myös ranskaksi ja lähetin miehelleni töihin. Hän on ollut aina kiinnostunut historiasta ja tietää esim. toisesta maailmansodasta ja sodista muutenkin aika lailla enemmän kuin minä. Suomen historiakin on varmasti tutumpi jo kuin minulle.

Eipä ollut tuolloin kännyköitä, ei nettiä, ei sähköposteja eikä web-kameroita. Muutenkin tuo oli muistutus täksi päiväksi, miten paljosta voi olla kiitollinen.

Oleskeluluvan odottelua

Mieheni soitti tänään maahanmuuttoviranomaisille kysyäkseen missä mennään. Käsittelevät tällä hetkellä hakemuksia, jotka ovat saapuneet toukokuun 19. päivä! Eli eipä ennen huhtikuuta tarvitse asiaa juuri haikailla. Enkä tiedä, että antavatko silloinkaan minulle muuta kuin vähän toivoa.

Lähetin kummitytölle Suomeen Canada-hupparin, sellaisen kauniin punaisen, jouluksi. Hänen koostaan en enää ymmärrä mitään, toivottavasti hän ei huku siihen. Mielestäni nuo Olympialaisaiheiset vaatteet ovat kuitenkin kauniita. Samanlaisen Canada t-paidan sai mieheni vanhempi poika syntymäpäiväkseen langoltani. Asia herätti hilpeyttä synttäriseurueessa, sillä lankoni ei ollut enää löytänyt Vancouver-paitaa. Poika tiesi heti avattuaan kertoa, että "isä ei tykkää tästä!" Hetken aikaa kakisteltuaan isä myönsi kuitenkin, että ihan kaunishan se on.

Mieheni on myös jo tottunut siihen, että haluan lähettää Suomeen nimenomaan Canada-tuotteita, sillä no, tutut tietävät minun asuvan Kanadassa (ei Québecissä). Kiusoittelin, että ostan itsellenikin Canada-hupparin, se on niin kauniin värinenkin. "Etkä osta! Tai no, kun Kanadan maahanmuuttoviranomaiset kutsuvat haastatteluun, pue Canada-huppari päälle. Tuskin ainakaan silloin kannattaa laittaa "Vivre le Québec libre!" (Eläköön vapaa Quebec!) -hupparia. Laittaisivat sinut seuraavalla koneella takaisin." Kuka muuten sanoi, että laittaisin jälkimmäistäkään päälleni..

Vietin tänään 2,5 tuntia paikallisella kampaajalla. Edes ystäväni Heikin luona en ole koskaan niin kauan istunut, vaikka hän onkin joskus laittanut lisäaikaa tarkoituksella. Täkäläinen kampaaja otti kuitenkin myös hyvin rennosti, käsitteli siinä samaan aikaan kahta muutakin asiakasta. Kallista oli, mutta ei yhtä kallista kuin Helsingissä.

Sain selittää miksi ihmeessä olen täällä ja miten ihmeessä kaikki oikein tapahtui. Hän oli hyvin kiinnostunut tietämään onko Suomen hiusmuoti samanlaista, mitä kieltä meillä puhutaan ja muistuttaako se esimerkiksi saksaa jne.. Hän on anoppini kampaaja, ja  kehui anoppiani mukavaksi ihmiseksi. Sanoin, että tottamaar, saan olla onnekas. Kaikilla ei ole anoppien suhteen onnea.

Lopuksi (asiaan mitenkään liittymättä) keittiön ilmoitustaulumme, joka sopii hyvin suomenkielen opiskeluun. Tietenkin pitää keksiä konkreettisia ja mieleenpainuvia esimerkkejä.

Suomalaisia tuulia

Tänään näin poikkeuksellisen paljon suomalaisia. Tapasin uutiskirjettä lähettävän Annelin ja hänen miehensä Genen. Anneli halusi haastatella minua Expatrium-lehteen sekä Vapaaseen Sanaan, joka ilmestyy Torontossa. Minusta tuntuu tällä hetkellä, ettei mitään järkevää tainnut suusta tulla ulos. Oli kuitenkin mukava saada puhua suomea pitkästä aikaa. Aluksi tuntui kuin kieli olisi ollut solmussa.

Törmäsimme myös sattumalta suomalaiseen pariskuntaan vanhassa kaupungissa ja vaihdoimme muutaman sanan. Oli ensimmäinen kerta puoleen vuoteen, kun kuulin suomea kadulla, hauskaa että se sattui juuri tänään.

Eilen löysimme muuten mieheni kanssa paikallisesta Metro-ruokakaupasta Vaasan hapankorppuja, joten niitä ei tarvitse enää lähteä hakemaan sieltä Boucherie Atlantiquesta! Jos niitä Oululainen-korppuja vielä jostain saisi. Ehkäpä ensi lauantain markkinoilta? Sinne aion tällä kertaa lähteä.

Vielä muutama kuva. Annelin (tai Genen) kuvaa en tähän laittanut, kun en sitä lupaa pyytänyt.

No niitä pieniä mietteitä

Tällä kertaa ajatus ei kulje, eikä mieleen tule mitään hauskaa esimerkkiä quebeciläisyydestä. Pitää oikein muistuttaa itseä, ettei tämän blogin tarkoitus ollutkaan etsiä kummallisuuksia, tai kertoa aina jotain uutta. Oma elämä pyörii tällä hetkellä aika pienessä piirissä, kotiympäristössä. Mitä kummallista siinä nyt on, että kävelen lähikauppaan tai varaan vihdoin itselleni ajan kampaajalle, tai hankin kirjastokortin.

Toki suurempaakin olisi tiedossa, jos vain haluaisi. Esimerkiksi Suomen Montrealin kunniakonsulin itsenäisyyspäivän vastaanotto, jonne ymmärtääkseni tulee myös Suomen suurlähettiläs Ottawasta. Voisihan se olla hienoa vastapainoa arjelle, liikkua tummiin pukeutuneiden ihmisten keskuudessa ja tavata samalla muita suomalaisia.

Olen kiitollinen Anneli-nimiselle henkilölle, mutta tällä kertaa jätin ilmoittautumisen väliin. Ehkä ensi vuonna. Taisi oma ujous voittaa kuitenkin. Tuntuu vain niin hyvin hauskalta, ajatella itsensä kyseiseen seuraan. Ehkä täällä ulkomailla voisi kuitenkin yksinkertaisesti tottua ajatukseen, nähdä omat juurensa ja kansallisuutensa etuoikeutena. Ei sitä koti-Suomessa vastaavanlaiselle vastaanotolle pääsisi.

Välillä on se ikävä Suomea. Kun edellispäivänä tulin Montrealin keskustasta metrolla kotiin (kävin kiinalaisen ystäväni kanssa syömässä), meinasi itku päästä viimeistään bussissa. Olin ajatellut tulla kotiin vähän myöhemmin, kuuden jälkeen, ja välttää pahimmat ruuhkat, mutta eiköhän kyseisellä metrolinjalla ollut juuri ollut ongelmia, ja metro oli tupaten täynnä ihmisiä, samoin bussi. 3,6 miljoonan asukkaan suurkaupunki on toki hieman ruuhkaisempi kuin kotoinen pääkaupunkimme. Pienestä Satakunnan kunnasta kotoisin olevaa ihmistä välillä kyllä ahdistaa. Joskus tuntui Helsingissäkin, että ihmisiä oli liikaa. Mutta se oli vielä pientä.

Onneksi en ole ainoa, joka tuntee välillä kaipuuta Suomeen. Olen saanut täällä ollessani mukavia viestejä ihmisiltä, jotka ovat eksyneet lukemaan blogiani. Samankaltaisia mietteitä heilläkin on ollut. Ei sitä kai koskaan pysty täysin omaksumaan toista kulttuuria, monen vuoden jälkeenkään. Ei tämä ole itselleni ensimmäinen kerta ulkomailla, mutta aikaisemmin olen kuitenkin asunut Euroopassa. Se on jotenkin tuntunut silti läheisemmältä.

Joskus mieheni sanoo minulle, että tietää olevansa jääräpää quebeciläinen, joka puolustaa omaa kieltään henkeen ja vereen. Että mahtaa olla joskus vaikeaa. Sanon, että niin... annan silloin vain mennä toisesta korvasta ulos. Ei minun ole pakko omaksua kaikkea.

Samoja kielikysymyksiä on kuitenkin pitkin maailmaa, kotoisessa Suomessakin. Vai mitä sanotte tämänpäiväisestä Hesarin artikkelista koskien mahdollista Ahvenanmaan irtautumista Suomesta. Itseä alkoi melkein hymyilyttää. Miten kauan on puhuttu Quebecin irtautumisesta Kanadasta, ja miten kauan siitä vielä tullaan puhumaan. Jos ei irtautumisesta, ainakin siitä ranskankielen asemasta.

Niin se huivi... se valmistui, ja siitä tuli sopivan kotikutoinen.

Mikä ihmeen päiväpeitto?

En ole täällä Quebecissä törmännyt kovin merkillisiin yhdessäelon kulttuurieroihin, ainakaan tähän asti. Mieheni on saanut ilmeisen tasa-arvoisen kotikasvatuksen. Ei ole naisten tai miesten töitä. Se tekee, joka osaa. Joskus se on mieheni, joskus se olen minä, joskus kummatkin osaavat ihan yhtä hyvin - ja työ jää kuitenkin tekemättä.

Tiskaaminen on miehelleni kunnia-asia. Jos minä olen tehnyt ruuan, hän tiskaa, eikä asiasta edes keskustella. Minulle se sopii ja on täysin luonnollista, toimii myös toisinpäin. Niin meillä kotonakin on aina ollut. Isäni on aina ollut ahkera tiskaaja ja laittaa ruokaakin tarvittaessa, kuten tekee myös mieheni.

Meillä on muuten tiskiharja. Se on minusta ihan normaalia. Meillä on ollut tiskiharja alusta lähtien. Anoppini mielestä se ei kuitenkaan ole normaalia. Hän haluaa tiskirievun, jolla pestä astioita. Hän on tiskannut meillä, minä olen tiskannut hänen luonaan. Kumpikaan ei ole ollut pesuvälineisiin täysin tyytyväinen. Mutta ei se haittaa, toisen kotona toisen tavalla. Jos pakosti vaatii saada tiskata, se tehdään niillä välineillä mitä löytyy.

Se eräs puuttuva asia on tietenkin tuo kuivauskaappi, joka on ainutkertainen juttu Suomessa. Täällä yhä edelleen olen ihmetellyt tapaa, jolla astiat pestään. Ne nostetaan väliaikaisesti kuivumaan saippuaisina (muoviseen pöydällä olevaan telineeseen) ja sitten ne vain kuivataan. Itse olen pikkuhiljaa lipsumassa samaan, eli huuhtelen vähemmän ja vähemmän. Kun niitä tiskialtaitakaan ei ole kuin yksi.

Toinen ihmettelyn aihe on sänkyjen sijaaminen. Mieheni ei tiennyt mikä on päiväpeitto. Meillä on alusta lähtien sijattu vuode kuten hän on aina tottunut. On aluslakana, tyynyliina, päälilakana ja peitto. Mikä ihmeen päiväpeitto? Peitto joka otetaan pois yöksi ja laitetaan takaisin päiväksi? Minkä ihmeen vuoksi? Selitin muutaman kerrankin asiaa, kunnes Ikeasta löysin niitä päiväpeittoja, couvre-lits. Myöskään pussilakana ei hänelle ollut tuttu.

Päälilakana kuuluu mieheni mielestä sijata siten, että se käännetään patjan alle, jotteivät jalat jäädy. Tämä varmastikin saa ystäväni nauramaan koti-Suomessa. Hän on aina tottunut nukkumaan niin, että jalat ovat tiiviisti peiton alla, peitto käännettynä alareunasta patjan alle. Itselläni on aina ollut tapana heilutella jalkoja peiton alta, viilentääkseni oloani. Ahdistaa tiivis paketointi. Ensimmäinen peittomme täällä Quebecissä kuitenkin oli suhteellisen ohut, joten minäkin totuin pikkuhiljaa siihen tiiviiseen pakettiin.

No, minä halusin pussilakanan, samalla kun ostimme lämpimämmän peiton talven varalle. Ikeassa niitä oli. On niitä muissakin kaupoissa. Mutta vaikka meillä on nyt pussilakana, meillä on myös päälilakana (ilman sitä ei voi nukkua, täytyy vieläkin pystyä paketoitumaan lakanan alle), ja kaiken kruunaa päiväpeitto!

Tosin uusi peittomme on niin kuuma, että toisena yönä heräsin kovaan janoon. Olin itse irrottanut omalta puoleltani sen päälilakanan, mutta huomasin, että myös mieheni nukkui suloisesti ilman peittoa, päälilakana rutattuna sängyn jalkopäähän.

Viivi ja Wagner Helsingin sanomat 22. maaliskuuta 2010

 








Viivi ja Wagner Helsingin sanomat 5. maaliskuuta 2010

Haisunäädän kuolema ja ihmeellisten sinisten pillereiden tv-mainonta

Viikonloppu meni taas nopeasti. Lauantaina täällä vietettiin 8-vuotissynttäreitä, jotka onnistuivat kivasti. Mieheni halusi hakea IGA:n (ruokatavarakauppaketju) valmistamat ruuat: kylmiä pizzapaloja, kerrosvoileipiä ja sen synttärikakun. Taitaa olla perinne, oli lapsen toiveena. Eivät ne niin kummoisia olleet, tai sitten suomalaiset makunystyräni eivät vain ole tottuneet paikallisiin ruokiin. Muille ne näyttivät maistuvan. Eniten kehuja sai kuitenkin se kotona tehty Waldorfin salaatti, enkä asiaa oikeastaan ihmettele. Se oli hyvää.

Jossain vaiheessa iltaa alkoi jälleen karmea katku, kun haisunäätä kiersi jossain lähellä. 2-vuotiaan äiti oli jo hetken epäillyt omaa pienokaistaan, ennenkuin joku ehti todeta ääneen asian oikean laidan. Olemme epäilleet silloin tällöin, että haisunäädällä on pesä jossain lähellä. Kenties naapurin vajan alla, kuka tietää. Ei se usein haise, mutta kun haisee, se haisee todella lähellä.

Tänään lähdin aamulla aurinkoiselle lenkille. Noin 100 metriä käveltyäni oli kadun reunassa kuollut syyllinen. Luultavasti jäänyt auton alle, mutten yhtään ihmettelisi, vaikka joku olisi posauttanut siltä hengen pois jollain muulla konstilla. En mennyt kovin lähelle, sillä raato haisi yhä voimakkaalle, mutta pakkohan sitä oli jäädä tuijottamaan hetkeksi. Että tuollainen elukka. Mukanani oli tällä kertaa filmikamera ja laajakulmalinssi, joten kuvamateriaalia asiasta ei ole. Olisi pitänyt mennä huomattavasti lähemmäksi. No, ehkei se olisi ollut niin kaunista kuvattavaa muutenkaan.

Palaan kertomaan maan ihmeellisyyksistä. Eräs ihmettelyn aihe on se, että niitä sinisiä pillereitä, viagraa, mainostetaan täällä telkkarissa siinä missä muitakin tuotteita. Se tuntuu hassulta suomalaiselle, joka on tottunut näkemään tuotteen nimeä vain niissä lukuisissa roskaposteissa, jotka tunkevat sähköpostiluukkuun. Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, taisi leuka loksahtaa muutaman sentin.

Täytyy sanoa, että mainokset ovat yllättävän hauskoja ja saavat hymyn huulille joka kerta, vaikken tiedä hymyilyttääkö kyseinen tuote sinänsä. Mainos etenee aina samalla kaavalla: siinä on yleensä vanhempi pariskunta. Kertojana voi olla joko mies tai nainen, joka saattaa kertoa, miten "minä ja vaimoni käytimme kaiken aikamme sisustamiseen/antiikin keräilyyn/urheilun katseluun/kävelyyn". Taustalla näytetään kuvamateriaalia aiheesta.

Tarinassa annetaan ymmärtää, että aikaa meni lopulta enemmän ja enemmän, ja lopulta harrastus vei kaiken ajan ja tyyliin myös järjen. Mainos loppuu lähikuvaan kertojasta, joka lausuu "Lopulta kokeilin/mieheni kokeili viagraa... ja innostus sisustamiseen/antiikin keräilyyn/urheilun katseluun ikään kuin .... katosi". Kertojan silmissä on utuinen haaveileva katse. Mainos, kuten monet muutkin mainokset, on tehty täysin saman kaavan mukaan sekä englanniksi että ranskaksi. Riippuu mitä kanavaa satut katsomaan.

Kanavista puheen ollen, meillä ei näy niin hirveän moni kanava, mutta ihan tarpeeksi. Emme kumpikaan ole kovin suuria telkkarin töllöttäjiä. Täällä maksat ennenkuin katsot. Mietityttää miten se Suomessa voi olla niin vaikea järjestää. Kun olet maksanut tv:n käytöstäsi ja internetistä, kummatkin alkavat toimia, kummatkin on kytketty kaapeliin. Palvelun tarjoaja on molemmille sama. Mitä enemmän kanavia haluat, sitä enemmän maksat kuukaudessa.

Meillä palvelun tarjoajana on videotron. Sitä kautta voi myös tilata televisioonsa elokuvia, tv-sarjoja, harrastusohjelmia, kuten joogaa ja pilatesta jne. Jotkut ovat ilmaisia, toisista maksat. Uudet elokuvat tulevat joskus aika nopeasti. Tällä hetkellä voisimme katsoa Millénium-elokuvan ranskaksi dubattuna, se ilmestyi vasta dvd:nä. Tosin haluamme katsoa sen alkuperäiskielellä..

Itse olen neuloessani laittanut ilmaisen vanhan Fortier-rikossarjan pyörimään. Olen jäänyt siihen hiukan niinkuin koukkuun. Siinä terävä, mutta vähän kömpelösti käyttäytyvä Anne Fortier toimii Montrealin rikospoliisin psykologina, usein murhatapauksissa. Apunani minulla on tekstitys, joka auttaa huomattavasti. Ainakin tämä sarja on jotenkin paljon sympaattisempi ja aidomman oloinen kuin jenkkisarjat. Mietin, miksei Suomenkin televisio voisi ottaa quebeciläisiä sarjoja ohjelmistoonsa.

No... jenkkisarjoista jenkkikuviin. Lupasin joskus laittaa Nykin reissun kuvia tänne. Olen asian unohtanut, mutta nyt kun ei muitakaan kuvia ole (laiskuus kuvankäsittelyssä), laitan muutaman. On joukossa yksi kuva poikien huoneestakin, viime vierailulta.

Siitä se ajatus sitten lähti

En voinut olla lainaamatta otsikon lausetta tässä kohtaa. Sen verran kyseisen maalifirman maaleja olen joskus vielä Suomessa ollessani myynyt.

Meillä on vihdoin saatu kylpyhuoneen remppa valmiiksi, eilen vedin viimeiset pensselinvedot. Alkutilanne oli jo turhankin pitkään rasittanut meitä. Reikiä ei sentään enää missään ollut (kun isännöitsijä vihdoin kuukausien jälkeen pääsi vauhtiin), mutta joka puolella oli valtavia tasoitten peittämiä alueita, eikä työ ollut kovin kauniisti tehty. Lisäksi tuo vihreä väri ei koskaan ollut ihan lempivärejämme. Se ei ollut kaunis omenanvihreä, vaan siniseen taittuva ja hieman ällö. Lisäksi sillä oli maalattu kaikki, kattoa myöten.

Onneksi tällä kertaa vuokranantaja lupasi maksaa maalit ja vielä ihan omasta ehdotuksesta. Tähän mennessä olimmekin kaikki ostaneet itse, kun peitimme asunnon oransseja ja ruskeita seiniä. Silloin mies maksoi vain pohjamaalin. Vieläkin kauhistelin mielessäni edellisten asukkaiden tapaa maalata, maalia joka oli kökköinä joka paikassa, etenkin nurkissa. Mutta annoin tällä kertaa mennä ja maalasin vain päältä sen sijaan että olisin lähtenyt jälkiä paikkaamaan. Eipä ole meidän asuntomme, ja eihän tähänkään asti kukaan ole kauheasti välittänyt - vuokranantajaa myöten.

Nyt on katto valkoinen, joka tuo heti enemmän valoa vessaan, ja no, vessasta tuli sininen. Täällä ovet näköjään maalataan samoilla seinämaaleilla, ei millään maalarin valkolakkojen tapaisilla. No, helpomminhan siitä nättiä jälkeä saa. En koskaan onnistunutkaan kalustemaaleilla.

Kolme päivää kaiken kaikkiaan maalaamisessa meni. Lopputulokseen olen ihan tyytyväinen, ottaen huomioon että kylpy on aika karmea, samoin suihku, joka kiinteänä möllöttää ylhäällä, irti sitä ei saa. Mutta se on vuokralla asumisen pikku murheita.

Valaisimenkin haluaisimme vaihtaa (hurja takahuoneen discomeininki), mutta se tietää lisää maalaamista. Lamput ovat tässä asunnossa olleet kaikki alusta lähtien, kolmessa asunnon lampuista on lisäksi tuuletinpropelli. Keittiön valaisin on sen lisäksi rikki, sitä ei saa edes sytytettyä ilman että propelli lähtee pyörimään heti. Aika ikävää, siis ainakin talvella..

Tässä vielä muutama kuva välivaiheen kautta lopputulokseen. Kuvat eivät ehkä anna oikeaa värisävyä, mutta mitäpä tuosta. Myös laajakulmalinssi vääristää pienen tilan kulmia.