Sateinen Montréal

Viikonloppu meni kivasti, mutta todella nopeasti. Liiankin nopeasti.

Ulkona sataa, sataa ja sataa. Näyttää usein menevän niin, että kun Suomessa on hellettä ja lämmintä, täällä sataa. No, ainakin on helpompi olla sisällä. Ei täällä onneksi kylmä ole kuitenkaan, aina se 20 astetta lämpöä sateesta huolimatta. Suomessa tottui siihen, että usein sade toi myös kylmemmät asteet.

Telkkarin päällä oleva huoneilman kosteusmittari näyttää tällä hetkellä 62 %, sekin tietenkin johtuu siitä, että ikkunat ovat auki koko ajan, ja ulkoa tuleva kosteus virtaa vapaasti sisälläkin. Luku on juuri ylittänyt rajan, joka ei mittarin mukaan enää välttämättä ole hyväksi jatkuvassa juoksussa. Miellyttävän huoneilman kosteusprosentti on mittarin mukaan kuuteenkymmeneen asti, joten ei tässä kovin hälyyttävästi elellä. Useimmiten mittari onkin näyttänyt viidenkymmenen päälle.

Tänään aloitin kielikurssin, josta aikaisemmin kirjoitin. Olin lukevinani, että se kestäisi 4 tuntia per päivä, mutta se olikin vain kolme, puolessa välissä on 20 minuutin tauko. Minulla on nyt myös neljän viikon ajan voimassa oleva kortti NMKY:n kuntosalille. Keskiviikkoillaksi on varattu tapaaminen, jonka aikana minulle esitellään salin toimintaa. Saa kuulemma olla ihan normaaleissa vaatteissa, tarkoitus ei ole aloittaa harjoittelua, vaan vain esitellä tiloja ja toimintaa. Minulle on kuitenkin luvattu apua myös kunto-ohjelman laatimiseen. Ihan mukavaa, sillä siitä kun viimeksi olen kuntosalilla ollut, on todellakin aikaa!

Tiloissa lienee myös uima-allas, ainakin kloori haisee ala-aulassa. Tietenkin jännitän, mahtaako paikasta löytyä myös sauna. Pian nimittäin alkaa saunaa olla sen verran ikävä, että olisi kiva käydä edes kerran pari jonkilaisessa - edes sellaisessa, missä ei heitetä löylyä. Luin NMKY:n sivuilta, että aika lailla monta lajia heillä voi harrastaa. Muun muassa aikaisemmin harrastamani capoeira löytyy listalta. No, neljässä viikossa tuskin ehtii yhtään mitään kuitenkaan, mutta kiinnostavaa tietää.

Kielikurssilla meitä on noin kuusi. Kaikki ovat eri-ikäisiä. Nuorin on 17-vuotias amerikkalaispoika, jolla on kuitenkin juuret Montrealissa, ja joka viettää joka kesä aikaansa täällä. Yksi on yliopiston proffa, hän on noin minun ikäiseni espanjalaisnainen. Yksi paikallinen patologian opiskelija (23-vuotias mies), yksi japanilainen nainen (en tiedä mitä hän tekee täällä), yksi saksalainen nuorehko nainen, joka on asunut Montrealissa jo parisen vuotta ja odottaa pysyvää oleskelulupaa (yhä... huokaus). Opettajamme on vajaa kuusikymppinen hauska nainen, joka laskee helposti leikkiä, mutta joka ei selvästikään kuitenkaan ole lepsu. Hän osaa myös vaatia, mikä on hyvä.

Kuulin, kun pari opiskelijaa puhui keskenään englantia tauon loppuessa. Opettajamme oli kirjoittamassa taululle jotain, mutta komensi hieman moittivaan sävyyn "ranskaksi, olkaa hyvä, ranskaksi! Olette täällä oppiaksenne ranskaa!". Pari oppilasta oli ollut aikaisemmin NMKY:n kurssilla, ja opettaja tunsi heidät jo. Toisen ranskankielen oppimisen hän otti esimerkiksi erilaisesta tavasta opiskella kieltä. Tuo aikaisemmin mainitsemani yliopiston professori ei ole osallistunut kuin yhdelle samanlaiselle neljän viikon ranskankurssille eläessään. Hän on opiskellut ranskansa lukemalla Agatha Christietä, tietenkin ranskaksi. Espanjankieliselle ranskankielisen tekstin lukeminen ei tuota niin paljon vaikeuksia kuin meille muille..

Itselle tunnit olivat hyvinkin antoisia. Kertasimme jo mukavasti aikamuotoja ja kävimme läpi kylpyhuoneeseen liittyvää sanastoa. Meille annettiin piirretty kuva, josta piti nimetä esineitä. Itse tiesin vain puolet kylpyhuonekuvan sanastosta, eikä muilla mennyt sen paremmin. Tajusin, että sen lisäksi että minun pitää käydä läpi kielioppia, sanavarastoni on yhä vielä surkea. Passiivinen sanavarastoni, eli se mitä ymmärrän, on toki suhteellisen hyvä, eikä minulla useinkaan ole kovin suuria ongelmia ymmärtää. Mutta aktiivinen sanavarastoni (se mitä todella käytän, sanat jotka tulevat ponnistelematta tai sanakirjaan turvaamatta)... se on vielä aika mitätön. Osittain saan syyttää ihan vain laiskuuttani.

Joka tapauksessa huomiseksi on tehtävä läksyjä. Kirjasta, jonka aikaisemmin ostin. Huomenna pitäisi myös Stevie Wonderin esiintyä eräässä ilmaiskonsertissa, liittyen alkaneeseen jazzfestivaaliin. En tiedä pitääkö paikkansa. Mieheni puhui joskus ennen tänne tuloani jo, että voisi mennä katsomaan sitten kun esiintyy. En tiedä menemmekö. Jos ilma on tällainen, sinne tuskin tekee mieli mennä seisoskelemaan. Haluaisin toki kyllä nähdä Wonderista sen muunkin puolen kuin "I just called to say I love you....".

Tänään mieheni ystävä Nicolas tulee käymään sen verran, että auttaa miestäni kantamaan pois vanhan sohvamme tien viereen. En muista kerroinko aikaisemmin, että kerran viikossa voi tien viereen jättää mitä tahansa tavaraa, kaikki kuskataan pois. Minulla ei ole aavistustakaan viedäänkö ne suoraan kaatopaikalle, toivottavasti ei kuitenkaan. Mutta luultavasti ehkä viedään. Tulee pieni morkkis asiasta, mutta en oikein usko, että kukaan täällä suostuu sitä ottamaan itselleen, joten se siitä murehtimisesta.

Olen luvannut tänään tehdä Waldorfin salaattia, ensimmäistä kertaa elämässäni (Patu ei ole ikinä sitä syönyt). En ole Suomessa asuessani ikinä erityisemmin pitänyt varsiselleristä, muuta kuin silloin kun se on ollut tuossa kyseisessä salaatissa (kasvisravintola Verson ajoilta). Oikeasti salaatista liikkuu kahta versiota. Sitä, jossa on juuriselleriä, ja sitä, jossa on varsiselleriä. Täällä syömäni varsiselleri on ollut niin suunnattoman hyvää ja jopa makeaa, että salaatti palasi mieleeni. Googletin eri versioita netistä, ja jos jätän ananasmehun pois (mieheni on ananakselle allerginen), siitä tuskin seuraa suurta haittaa. En myöskään tiedä onko ostamani hapankerma oikeanlaista, mutta sen näkee.

Kielitesti

Eilen kävin Montrealin NMKY:llä testaamassa lähtötasoni ranskankurssille. Ensin bussilla Lavalin metroasemalle, sitten siitä kahdella metrolla NMKY:lle, joka sijaitsee aivan keskustassa. Olimme yrittäneet etsiä minulle sopivaa kielikurssia, mutta aika moni maksoi hunajaa. Nämä kurssit eivät ihan niin paljon, mutta riittävästi kumminkin, että nuo neljä viikkoa (neljä tuntia joka arkiaamu) taitavat olla tarpeeksi tähän hätään. Pääsen ainakin alkuun. Syksyllä, kun pysyvän oleskeluluvan paperit ovat vetämässä, voin osallistua ilmaisille kielikursseille. Ulkomaalaisille opiskelijoille olisi NMKY:lläkin tullut 115 dollarin lisämaksu, mutta koska olen menossa naimisiin paikallisen kanssa, ja siten hakemassa myöhemmin oleskelulupaa, minun ei tarvinnut sitä maksaa.

Toistaiseksi en siis vielä mene työssäoppimaan. Jotenkin tuntuu tärkeämmältä saada opastusta kieleen juuri nyt. Parempi keskittyä yhteen asiaan. Ja kun mieheni pomollakaan ei ollut mitään väliä milloin tulen, niin taidamme siirtää sen myöhemmäksi.

Itse testi ei ollut niin kummoinen. NMKY:lle sai mennä puoli yhdestä lähtien parhaiten itselle sopivaan aikaan. Sain käteeni A4-lomakkeen, jossa oli kysymyksiä kummallakin puolella. Piti rastittaa oikea vaihtoehto. Taso ei ollut hirmuisen vaikea, mutta myönnän että jouduin muutamassa kohtaa jopa pinnistelemään aivosolujani. Sen verran aikaa on ranskan opinnoistani. Hävettää.

Paperin täyttämisen jälkeen piti istua odottamassa. Jonkin ajan kuluttua eräs hieman naisellisen oloinen vakavanaamainen Monsieur tuli pyytämään haastatteluun. Hän kertoi, että aikookin tehdä testin suullisesti, kun sinä päivänä sattui olemaan aika paljon haastateltavia. Minun piti joko vastata kokonaisin lausein hänen kysymyksiinsä, tai jatkaa hänen lauseitaan. Parissa kohtaa taisin näyttää niin hölmistyneen kärsivältä, että häntä alkoi hymyilyttää.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt tuonkaltaisista testeistä. En ole varma, olisinko kyennyt vastaamaan sen paremmin suomeksi siihen, mitä tein "joka päivä" kun olin nuori. Tiedän, että kysymyksissä testattiin juuri samoja asioita kuin paperilla, kuten verbin aikamuotoja, tai subjunktiivin käyttöä. Olisi ollut aivan sama mitä olisin vastannut, mutta hämmennyin jo miettiessäni mitä ihmettä tein joka päivä. Ja kun toinen istuu ja tuijottaa kuin suolapatsas, sitä alkaa kärventyä tuolillaan ja toivoa olevansa jossain muualla.

No, testi loppui onneksi viimein ja mies sanoi minun olevan tasoa viisi. Oli pakko kysyä mitä se tarkoittaa. "Meillä on kuusi tasoa. Sinulla on hyvä pohja, mutta tarvitset vielä jonkin verran harjoitusta. Pitää käyttää - käyttää - käyttää kieltä".. Niinpä, tiedän. Harmittaa oikein, miten usein puhun englantia vain laiskuuttani. Miksi teen sitä mieheni kanssa, en tiedä. Kun kuitenkin käytän ranskaa muualla. Se on vain jäänyt minulle. On vaikea vaihtaa ranskaan, kun on turvautunut englantiin niin kauan.

Joka tapauksessa olen hyvin iloinen siitä, että saan maanantaina aloittaa kielikurssini. Olen tyytyväinen myös siitä, että se on Montrealin keskustassa. Joudun väkisinkin lähtemään sinne ja tutustumaan kaupunkiin. Heti keskiviikkona on vapaapäivä, sillä tällä kertaa on Kanadan kansallispäivä.

Tämänviikkoinen Quebecin kansallispäivä olikin sitten aika erikoinen. Olimme ajatelleet, että menisimme Montrealiin keskiviikkoiltana johonkin ilmaiskonserttiin, sillä halusin nähdä miten täällä sitä vietetään. Mieheni oli vähän sitä mieltä, ettei sinne ole pakko mennä. Hän on nähnyt sen jo monet kerrat: väkeä kuin pipoa ja kauhea meteli.

Muutinkin sitten mieltäni katsottuamme televisiosta aaton juhlintaa Quebecin kaupungissa, jossa ilmaiskonsertti oli jo tuolloin. En ole koskaan nähnyt kansaa, joka olisi yhtä sekaisin omasta kansallisuudestaan, omasta erinomaisuudestaan ja omasta arvostaan. Minua alkoi loppuvaiheessa konserttia jopa jo vähän tökkiä kyseinen asenne ja laulajien loputon quebeciläisyyden ylistys. Se mitä tähän asti olen pitänyt jopa söpönä, tuntui välillä aivan liian ylenpalttiselta, jopa ärsyttävältä. Lisäksi mieleeni syöpyivät mieheni sanat, että jos konserttiin aikoo mennä, kannattaa välttää englannin puhumista. Ihmiset ovat aika herkällä päällä asian suhteen.

Tuli ikävä suomalaisia, jotka pimeänä joulukuun iltana katsovat hiljaa presidentinlinnan juhlia, sen enempää itseään ylistämättä. Pakko myöntää, pidän tuosta asenteesta huomattavan paljon enemmän. Siinä mielessä, kyllä, olen ylpeä suomalaisuudestani. Olemme ehkä juroja, olemme ehkä liiankin vaatimattomia. Mutta minusta olemme kuitenkin nöyrä kansa. No, tähän tottuu. Minun pitää vain muistaa, että kyse oli heidän kansallispäivästään.

Yksi asia minun kuitenkin on myönnettävä. Quebecissä näyttää olevan hyviä artisteja, kivan kuuloista musiikkia, loistavia esiintyjiä. Mikä minua kovasti ihmetyttää kuitenkin, on se että avaat sitten television tai radion milloin tahansa, aina keskustellaan kielikysymyksestä. Aina on joku, joka pohtii asiaa. Vähempikin voisi riittää. Muita usein esillä olevia asioita on luonnollisesti jääkiekko, sekä Guy Laliberté, joka on Cirque du Soleil'n perustaja. Hän on mies, joka ponnisti suhteellisen köyhästä katutaiteilijasta miljonääriksi, ja joka myös tulee olemaan Kanadan ensimmäinen avaruusturisti.

No, tässä kaikki tällä erää. Eilen ostimme paikallisesta marketista parvekkeellemme pari puutarhatuolia ja pienen pöydän. Ei mitään erikoisia, mutta niissä on ihan mukava istua illan hämärtyessä lämpimällä parvekkeella ja vain nauttia. Maalaamisurakka on yhä kesken. Näillä helteillä ei tulisi mieleenkään koskea teloihin, tulee hiki pelkästä ajatuksesta.

Niin, ja tämä on taas lasten viikonloppu, joten se menee varmasti supernopeasti.

Paneeliverhoja ja isänpäivää

Tällä hetkellä ulkona on 25 astetta, aurinko paistaa, eikä ilma juurikaan vaihdu. Kotona on ristiveto, muttei se oikein tunnu missään.

Aamupäivällä kävimme Ikeassa tilaamassa sohvan ja sängynrungon, joiden pitäisi tulla kolmen ja yhdeksän välillä. Kello lähenee neljää. Täällä vietetään isänpäivää, mutta liikkeet ovat kaikki auki normaalisti, kuten muutenkin sunnuntaisin. Kotiin tullessamme jatkoimme niin ikään Ikeasta ostettujen paneeliverhojen asentamista. Olemme lopputulokseen ihan tyytyväisiä, vaikka verhojen asentaminen veikin tunnin jos toisenkin. Ensin kiskot, sitten verhojen lyhentäminen, lopulta niiden asentaminen (Vietin aika pitkän ajan miettimällä missä järjestyksessä verhot asennetaan ja millä tavalla kiinnikkeet, jotta kaikki verhot liikkuvat ensimmäistä siirtämällä. Se toimii!).. Aloitimme jo eilen, mutta tänään ostimme yhden kiskon lisää, jotta kaikki neljä verhoa menevät yhteen kasaan.

Patrickin pojat ovat täällä, tulivat tunti sitten ja lähtevät taas illalla. Syödään myöhemmin päivällistä. Kanaa, vihanneksia ja pastaa. Kaikki kolme ovat tällä hetkellä keittiössä, ja ajattelin jättää heidät kolmestaan, isänpäivän kunniaksi. Tosin kuulen, kun koko ajan jompikumpi haluaisi tulla olohuoneen puolelle käymään. Äsken vanhempi pojista kävi halaamassa minua. Hetki sen jälkeen isä sanoi, että pysy täällä keittiössä. Taitaa tietää, että tarvitsen pienen hetken itselleni. Pojalla kuulostaa olevan vaikeuksia uskoa..

Olimme eilen sitten myös tulevan anoppini luona syömässä. Patrickin pikkuveli täytti 34 ja äiti halusi tarjota päivällisen. Ilta oli mukava, ja veli sekä tämän avovaimo olivat ystävällisiä. Lisäksi heidän 1,5-vuotias poikansa ihastui minuun heti ensi hetkestä lähtien siinä määrin, etten olisi saanut ollenkaan poistua hänen näkösältään. Tuli koko ajan repimään kädestä jonnekin. En muista, että olisin koskaan vetänyt niin paljon lapsia puoleeni kuin täällä. Mistä lienee johtuvan, erilaisuudestaniko? No, puhuin hänelle suomea koko ajan, ja olimme kummatkin tyytyväisiä. Lisäksi äitinsä oli iloinen, että lapselle tulee ilmainen kielikylpy. Hän oli jo kuullut että 8-vuotias serkkunsa on saanut suomen opetusta ja oli tyytyväinen, että oma lapsi voi jakaa tuon kokemuksen. Mieheni veli sai meiltä tai oikeammin Patulta (viime tipassa haetun) lahjakortin leffateatteriin kahdelle, mikä näytti olevan mieleinen lahja. Eivät kuulemma olleet käyneet leffassa aikoihin ja filmikin oli jo valmiiksi mielessä.

Veljen avovaimo oli jo etukäteen sanonut, että haluaa keskustella kanssani, sillä hän ei ole missään nimessä separatisti, eli itsenäisen Quebecin puolestapuhuja, vaan vannoo Kanadan nimeen. Kuuluu kuulemma vähemmistöön ranskankielisistä. Pelkää, että mieheni aivopesee minut quebeciläiseksi. Kansallisjuhlakaan ei kuulemma ole 24.6. joka on quebeciläisten juhla, vaan 1.7. joka on Kanadan kansallispäivä. Hän oli ilmiseisen yllättynyt, ettei tällä kertaa politiikkaa keskusteltukaan yhtä kiivaasti kuin aikaisemmin. Läsnäoloni kuulemma rauhoittaa selvästi miestäni, mikä hänen mielestään on askel parempaan päin. Mieheni toki on yhä samaa mieltä, sitä ei mikään muuta. Ja minulla ei ole edelleenkään mitään selkeää mielipidettä asiasta.

Tosin quebeciläiset sanonnat ja kulttuuri saavat suuremman ja suuremman sympatian puoleltani. Vietin yhden illan lueskellen pitkään jonkun keräämiä quebeciläisiä sanontoja, joiden osaksi huomasin jo tarttuneen omaan sanavarastooni. Sanoja, joita mieheni päivittäin käyttää. Alan pian jo unohtaa mitä ne ovat Ranskan ranskaksi. Lisäksi en enää jaksa kinastella mikä on oikea tapa lausua "lundi" (maanantai) tai "brun" (ruskea), sillä alan ymmärtää, että on loogisempaa lausua tietyt sanat quebeciläisittäin. Voin selittää myöhemmin miksi.

Kirjoitteluani on keskeytetty tähän mennessä muutaman kerran. Pari kertaa halaus (yksi sekä pienemmältä että suuremmalta pojalta). Nuorempi pojista kävi kurkkimassa kerran jos toisenkin nurkan takaa. Kerran mieheni kävi kysymässä uunin lämpötilaa, eli ruokaa on pian tiedossa. Nyt kaikki liikuskelevat levottomasti edestakaisin ja hetki sitten vanhempi pojista valitti minulle, että ei ole mitään tekemistä ja että on kuuma. Hyvä siis lopettaa tähän ja jatkaa joskus myöhemmin.

Muutama kuva tuolta päivältä ja sitä edeltävältä (kaksi ekaa): paneeliverhojen asennusta ja lahjojen avaamista. Hauska yksityiskohta on se, miten vanhempi poika nimesi tekemänsä hämähäkin "patout'ksi". Patun ranskalainen kirjoitustapa kun on "Patout". Pojat ovat mieltyneet isän uuteen lempinimeen sen verran, että hokevat sitä koko ajan ja nyt se on siis myös hämähäkin nimi.

Hiljainen keskiviikko

Tänään ahdistaa hieman. Tiesin, että tämä olotila tulee jossain vaiheessa, tunnen itseni. Tiedän toki, että se tulee kaikille, en ole siinä mikään poikkeus. Toimettomuus ahdistaa. Eikä pelkkä toimettomuus, vaan toimettomuus vieraassa ympäristössä, tutusta poikkeavassa. Tiesin, että se tulee jossain vaiheessa. Se iskee yleensä siinä vaiheessa kun on tehnyt paljon asioita ja sitten yhtäkkiä on hiljaista. Kuten nyt. Viime viikko meni New Yorkin matkasta toipuessa, lomaillessa, jolloin minulla oli seuraa koko viikon. Sitten poikien vierailu, kaksi päivää tiivistä maalausurakkaa aamusta iltaan, eilen vierailu tulevan anopin luona.

Nyt tuntuu, että yhtäkkiä on tyhjää, liikaa aikaa ajatuksille. Voisin hyvinkin viettää taas päivän maalaten, mutta olen luvannut olla maalaamatta. Olin eilen fyysisesti niin väsynyt, että parempi olla koskematta siveltimiin ja teloihin tänään. Ei se pelkkä maalaaminen, se on aika kivaa. Vaan se sotku, se siivoaminen ja kaiken peseminen maalauksen jälkeen. Siinä vaiheessa tekisi mieli vain heittää pensselit roskikseen, jos totta puhutaan. Mies olisi halunnut auttaa, mutta koin että teen sen mieluummin itse. Maalaaminen ei ole hänen lempipuuhaansa ja maanantai-iltana näin sen myös ilmeestä. Teimme sopimuksen, etten maalaa tänään, ja seuraavaksi maalaamme taas yhdessä. Apua tarvitsen ainakin jääkaapin ja hellan siirtelyssä. Eivät liikukaan ihan tuosta vain.

Mutta olen tähän asti aika tyytyväinen. Tämä alkaa pikkuhiljaa näyttää kodilta. Hieman pelkäsin miltä tumman(ruskean)punainen eteisen seinä tulee valmiina näyttämään, ja miten mies siihen reagoi. Mutta seinä näyttää hyvältä. Ja hänkin tykkäsi. Punainen on kuin onkin punaisempi kuin paperilla, mikä oli tarkoituskin. Muut seinät ovat joko kahden asteisia harmaita, lämpimän valkoisia tai "shiatsun" värisiä. Shiatsu on lämpimän ruskeankeltainen (keittiö). Vielä pitäisi tehdä kaikenlaista hankintaa. Sohvasta lähtien.

Palaan hetkeksi tekemättömyyteeni. Mies vaistosi ilmeisesti töissä ollessaan, ettei kaikki ole ihan hyvin. Pidimme pikapalaverin chatissa, ja kerroin, että haluan nyt tietää, että pääsenkö aloittamaan elokuussa kielikurssin vai en. Se on ilmeisesti tarkoitettu maahanmuuttajille, mutta en ole varma, että missä vaiheessa sille voi osallistua. Jos menemme naimisiin elokuussa, ja paperit vasta lähtevät vetämään, olenko oikeutettu kurssiin jo silloin, vai vasta myöhemmin. Nyt tämä puolinainen ranskantaito alkaa haitata henkisesti, ja haluaisin oppia lisää. Esimerkiksi Patrickin äiti ei puhu sanaakaan englantia. Siinä ei auta vääntää sanaa englanniksi, jos ranska ei riitä. Haluaisin myös oppia paikallisesta kulttuurista lisää. Kielikurssi olisi oiva tapa, totesin sen jo Genevessä ollessani.

Raskasta täällä on juuri se, että mikään ei tunnu toimivan, jollei ole pysyvää oleskelulupaa. En saa oikeutta mieheni tiliin, enkä saa perustaa omaa tiliä, jos minulla ei ole tuota lupaa ja sitä myötä virallista osoitetta. Visaa en viitsisi jatkuvasti vinguttaa, siitä tulee ylimääräisiä kuluja. Myöskään Suomen Nordean palveluun en ole ollut kovinkaan tyytyväinen. En ole edelleenkään onnistunut siirtämään säästöjäni Patun tilille, sillä Nordean palvelu ei vain toimi. Olen joutunut kirjoittamaan useampia viestejä pankkitunnuksillani, ennenkuin joku osasi vastata jotain. Nyt kuulemma selivittävät asiaa. Lupasivat jopa soittaa, jos annan numeron, mutta pariin päivään ei ole kuulunut taas mitään.

No, kaikki on kuitenkin edelleenkin hyvin. Tuleva anoppi tuntui tykkäävän minusta ja lauantaiksi olemme saaneet kutsun syömään. Myös mieheni veli ja sisko ovat paikalla, sekä veljen perhe. Jännitin hieman jo äidin tapaamista, mutta se meni hyvin. Eiköhän tuo lauantainenkin, toivotaan niin.

Myös työssäoppiminen saattaa alkaa ensi viikolla. Tai ainakin menen ehkä juttelemaan asiasta mieheni pomon kanssa. Se on varmasti asia, joka myös saa minut viihtymään paremmin. Lisäksi tällä hetkellä ilmat suosivat. Sääksi on luvattu 26 astetta, ja aurinko paistaa. Huomiseksi ja ylihuomiseksi on luvattu vain kahtakymmentä, ja epävakaista, mutta jälleen viikonloppuna on lämpimämpää.

Nyt siis jotain ruokaa ja ylös ulos ja lenkille. Ehkä menen puistoon istuskelemaan, naama aurinkoon ja jotain lukemista. Niin ja iPod soimaan.. :-)

Tässä muutama kuva asunnosta. Värit voivat yhä näyttää eriltä kuin oikeassa elämässä. Lisäksi keittiön seinä on maalattu vasta kerran, ja mietimme vielä maalaammeko viereisenkin seinän samalla värillä. Seinäpinta-ala kun on aika pieni nyt. Niinkuin näkyy, huonekalut puuttuvat vielä lähes täysin, ja esim. olohuoneeseen tulevat paneeliverhot puuttuvat vielä kokonaan. Pikkuhiljaa...

Totuttelua loman jälkeen

Maanantai-aamu alkaa vaihteeksi harmaana. Täksi päiväksi on luvattu epävakaata, jopa ukkoskuuroja. Hyvä ehkä niin, sillä olen tänään aloittelemassa maalausurakkaa. Ja seinäpinta-alaa riittää. Huomisesta lähtien lämpenee ja torstaina onkin luvassa jo 26 astetta, joten parempi aloittaa hyvissä ajoin. Helteellä maali kuivuu liian nopeasti ja toisekseen tekisi kumminkin mieli vain ulos aurinkoon.

Kello lähenee seitsemää ja aamukahvi on sopivan vahva-aromista Van Houttea (ei siis Van Houten). "A taste of Europe in your cup". Mies lähti töihin puolisen tuntia sitten, selvästi vastentahtoisesti. Palasi muutamaan otteeseen halaamaan sängyssä laiskana makaavaa avovaimoaan. Paluu lomalta ei koskaan ole kovin helppoa. Onneksi hänellä on jäljellä vielä yli viikko myöhemmin kesällä. Pari viikkoa meni Suomen reissuun helmikuussa. Siinä se sitten taitaa ollakin, lakisääteiset lomat Kanadassa. Yritän olla tuntematta syyllisyyttä. Itsellä kuitenkin toimettomuus alkaa jossain vaiheessa tökkiä. Olemme onneksi jo puhuneet, että aloitan jonkinlaisen työssäoppimisen mieheni työpaikalla. Toivoisin, että se tapahtuisi jo ensi viikolla. Tähän asti kaikki on ollut yhtä totuttelemista, eikä voimia ole kovin paljon muuhun ollutkaan.

Viime kirjoittelusta on tapahtunut paljon. Matka New Yorkiin sujui paljon odotettua helpommin. Kumpaakin jännitti ajo New Yorkin Brooklyniin. Onneksi itse ei tarvinnut olla ratissa. Minulla oli kädessä google-mapistä printatut ajo-ohjeet ja luin niitä ääneen Patulle. Myöhemmin tajusimme niiden kierrättävän meidät kaikkien mahdollisten maksullisten tieosuuksien läpi, mutta melkein New Yorkissa ollessamme emme uskaltaneet itse lähteä soveltamaan, vaan seurasimme kiltisti ohjeita. Harmitti kuitenkin, kun aivan New Yorkin rajalla meidät vielä kierrätettiin jonkin pikkukylän läpi ja ohjattiin suuremmalle tielle, joka hetken päästä taas paljastui samaksi maksulliseksi tieksi, jolla olimme aikaisemminkin olleet. Tällä kertaa olimme tulleet tielle rampista, jossa ei edes ollut mahdollisuutta ottaa lipuketta, mistä seurasi ennimmäismäärä, eli kahdeksan dollarin maksu kun pääsimme maksupaikkaan. Tyhmät uusavuttomat turistit, jotka kiltisti seuraavat ajo-ohjeita ja jotka eivät kuvitelleetkaan, että tässä oli takana jokin kiero paikallisten salajuoni rahan keräämiseksi. En tiedä, miksi google on lähtenyt mukaan tällaiseen, mutta kunhan jaksamme, annamme varmasti palautetta. Niin, ehkä se jää kuitenkin tekemättä. Ei vaan taida jaksaa.

Mies ajoi kuitenkin kuin enkeli. Eihän Montrealkaan mikään pikkukaupunki ole. Muutamassa kohdassa olisin itse ajanut paniikissa varmasti harhaan, mutta herra otti tyynen rauhallisesti. En tiedä miten paljon sisällä kuohui. Oli outoa kun yhtäkkiä kauniit maalaismaisemat vuorineen ja kukkuloineen vaihtuivat viisikaistaisiksi teiksi ja joka puolella oli satoja autoja, korkeita taloja ja suunnattomia siltoja. Kyllä, on se suuri se New York.

Nyt tiedän miltä tuntuu kävellä Times squarellä, miltä näkymät Empire State buildingistä näyttävät, miten kaunis on Central Park, miten kaikenkirjavaa kansaa ovat New Yorkilaiset, mitä on kävellä eksyksissä pimeässä, helteisessä ja niin mustassa osassa Brooklyniä ja todella tuntea, ettei ihan kuulu joukkoon. Miten outo on Coney Island ja eräs sen asukki, joka vainoharhaisesti uskoi, että tulen vielä nappaamaan hänestä kuvan. Salaa kenties, ehkä siksi on parempi varoittaa kymmenen kertaa, että "ethän varmasti ota minusta kuvaa".. Meinasi jo hermot mennä, että menehän siitä, enhän ole edes katsonut sinuun päin..

Aika oli kuitenkin liian lyhyt, emmekä nähneet kuin murto-osan kaupungista. Sen verran kuitenkin, että oli mukava palata takaisin kotiin. Tällä kertaa itsestäkin jo tuntui, että kotiinhan sitä tullaan, kun Kanadan raja ylittyi. Sitä ennen hermoilimme rajanylityspaikan mahdollisia kuulusteluja minun oleskeluni tarkoituksesta. Kuitenkin turhaan. Oli vaikeampaa ylittää raja jenkkeihin kuin Kanadaan (mikä ei tietenkään ole yllätys). Vedet silmissä nauroimme jälkeenpäin, kun virkailija luukulla kyseli kaikenlaista kuin ohimennen (muun muassa onko matkani valtoihin ensimmäinen). Viimeinen kysymys oli "onko teillä hedelmiä tai muita maataloustuotteita?". Patu vastasi, että vain kaksi banaania, jonka jälkeen mies sanoi "ok, ajakaa tuonne tarkastuspisteeseen, saatte sieltä uudet ohjeet." Passit jäivät virkailijalle. Mieheni oli hetken ihmetellyt, että miten kaksi banaania voi saada aikaan auton tutkimisen, kunnes tajusi, että minä olin syy tarkastuspisteelle ajamiseen.

Päädyin kuulusteltavaksi. Sain jälleen vastata samoihin kysymyksiin, joihin olin varoiksi jo vastannut aikaisemmin. Muun muassa ettei minulla ole mitään terrorismiaikeita, eikä yhteyksiä taannoisiin natsi-Saksan tapahtumiin. Minusta myös otettiin sormenjäljet, penättiin paluulippua Suomeen (joka minulla luonnollisesti oli), ihmeteltiin mistä tunsimme toisemme, missä asun (jossa syyllistyin valheeseen) jne. Patu jätettiin täysin rauhaan. Oloni oli epämukavan luonnoton, kuin olisin syyllisistä syyllisin.

Tuo kuulustelu kai jätti ikävät fiilikset kummallekin, ja siksi takaisin päin tullessa olo oli vielä hermostuneempi. Ajattelin, että jo pelkkää kehonkieltä tulkitessaan tullivirkailija päättää laittaa meidät samanlaiseen kuulusteluun, mutta pääsimme ihan yhtä helposti eteenpäin kuin maahan aikaisemmin tullessani. Eniten kai jännitti vain se, että alkavat kysellä olenko varmasti matkaamassa takaisin Suomeen vai yritänkö kenties jäädä Kanadaan. Toisaalta, kukaan ei voi estää minua menemästä naimisiin, eikä kukaan myöskään voi estää miestäni hakemasta sponsorointiani ja samalla minulle pysyvää oleskelulupaa. En tiedä miksi kaikki vain tuntui niin kirotun hankalalta ja epävarmalta. No, olimmehan ajaneet liki kahdeksan tuntia ja nukkuneet yllättävän vähän, sekä kävelleet lukuisia kilometrejä muutaman päivän aikana.

Se täytyy vielä lisätä, että asuntomme Brooklynissä oli mielettömän makee, eikä edes kallis. Kaksi makuuhuonetta, olohuone, iso keittiö.. Naapurit kivoja, sekä jonkinasteinen talonmies Darren aivan huippu. Täytyy koittaa muistaa laittaa asunnosta arvio nettisivulle, sillä tuota voi hyvinkin suositella ihmiselle jolla ei ole liian suuria vaatimuksia majapaikan sijainnista. Esimerkiksi aamiaistarpeiden löytäminen oli tuskan ja hien takana. Pieniä "international food marketeja" oli joka kulmassa, mutta niissä ei rehellisesti sanottuna ollut mitään myytävää. Ehkä Brooklyniläiset eivät syö juustoja, makkaraa tai margariiniä, koska kun viimein eräästä kaupasta vitriinin takaa bongasimme hikisen tuorejuustopaketin, myyjä totesi sen jo olevan auki. Jatkoimme seuraavaan kauppaan ja viimein ostimme palan epämääräisen väristä juustoa, joka kuitenkin oli ihan siedettävän makuista. Minulla on kuitenkin kuva miehestäni aamiaispöydässä, ratkeamassa nauruun kun pöydällä on paahtoleipäpaketti ja pala keltaista juustoa. Aiomme laittaa Darrenille sähköpostia, että valistaa vieraita kunnon ruokakaupoista.

Viikonloppuna mieheni lapset tulivat viimein tänne. Juuri ennen kuin he tulivat, olin vähän hermostunut, mutta kaikki meni paljon paremmin kuin ikinä olisin voinut edes kuvitella. Pojat (viisi- ja seitsemänvuotiaat) tuntuivat hyväksyvän täysin uuden ihmisen elämäänsä. Heti ovesta tultuaan kummatkin tulivat halaamaan minua ja halauksia sainkin sitten pitkin viikonloppua enemmän kuin osasin odottaa. Yhtäkkiä jompikumpi (yleensä vanhempi) liimaantui kiinni istuessani vaikkapa sohvalla, ja tuntui nauttivan pään silittelystä, mikä itselle oli oikein mukava yllätys. Ulkona he tarttuivat käteeni oma-aloitteisesti. Kun lueskelin Ikean esitettä, tuli vanhempi pojista tutkimaan sitä kanssani ja ehdotteli esineitä, joita "saattaisimme tarvita". Laseja "meillä" kuulemma on tarpeeksi. Tuntui hyvältä kuulla, että hän tuntui pitävän tätä toisena kotinaan ja minua osana "meitä". Lauantai-iltana meillä oli popcorn-leffailta, jonka aikana mieheni hävisi hetkeksi kioskille. Jo sitä ennen toinen pojista oli liimaantunut kylkeeni ja toinen makasi sylissäni. Muistan mieheni ilmeen ikuisesti kun hän tuli takaisin ovesta ja katsoi meitä kolmea. Kummankin meistä taisi sillä hetkellä tehdä mieli itkeä.

Ikävämpi puoli olikin sitten sunnuntai-ilta jolloin pojat olivat palanneet takaisin äidin luo, ja miehelläni oli vaikea olla. En tiedä helpottaako tuo olotila koskaan, toivottavasti edes vähän. Sitä ennen olimme ajatelleet, että mieheni menisi kolmestaan poikien kanssa heidän lempiravintolaansa syömään ja sen jälkeen ajaisi heidät äitinsä luo. Olin valmistautunut jäämään kotiin, mutta poikien pyynnöstä oli lähdettävä mukaan. Eivät voineet käsittää ajatusta, että minä olisin jäänyt kotiin. Niin kävimme vielä syömässä ja minä palasin kotiin ennenkuin auto jatkoi lasten äidin luo.

Tähän tullee kuvia myöhemmin. Tällä hetkellä olen vain liian laiska niiden käsittelemiseen. Tuntuu paremmalta alkaa vihdoin maalausurakkaan. Seinät kun näyttävät tällä hetkellä aika keskeneräisiltä pohjamaaleissaan.

Kuvat tällä kertaa siis vain viikonlopulta. Lavalin luonnonpuistosta. New Yorkin kuvia ehkä jossain vaiheessa myöhemmin.

Kesä saapui vihdoin

Yli viikon on ollut viittätoista astetta, pilvistä tai sateista. Aurinko on välillä kyllä pilkahtanut ja heti on ollut lämpimämmän tuntuista, mutta enimmäkseen kaikki on vain ollut harmaata. Eilisestä lähtien alkoi ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että kesä on vihdoin täällä. Illalla tuli taas sadekuuro, mutta se ei haittaa, sillä täällä sateenkaaret ovat kuulemma hyvinkin tavallisia. Viikon aikana olen nähnyt niitä jo kaksi. Täksi päiväksi on luvattu 20 astetta, huomiseksi 24. Lauantaina lähdemme sitten New Yorkiin. Ehkä siellä on vielä lämpimämpää.

Hieman minulla on vielä "maaton" olo. Eilen mieheni lapsuudenystävä kyseli onko minulla ikävä perhettäni ja ystäviäni. Sanoin, että on. Tietenkin on. En edes kehdannut sanoa, millainen olo minulla oli eilen päivällä hetken aikaa (mieheni tietää). Olisin antanut mitä vain, että puhelimeni olisi soinut kuten se yleensä aina soi välillä, ystäväni soitellessa niitä näitä matkallaan kotiin töistä. En ole koskaan ollut mikään puhelimessa juoruilija, mutta nyt nuo pienet hetket saavat ihan uuden merkityksen. Minulla on uusi hieno LG-merkkinen kosketusnäppäiminen puhelin, jonka ostin tänne tullessani, mutta se ei koskaan soi.

Ei... ny valehtelen. Tänään se soi, ja mietin hetken mistä tuo ääni oikein tulee. Se oli rakkaani, joka kysyi ostaako hän linssin saman tien, kun kerran on kameraliikkeessä. Minulla oli upea, kauan haaveilemani, nykyistä laajakulmaisempi linssi vuokralla pari päivää. Olen jo kauan miettinyt, että ostanko sen. Se maksaa enemmän kuin kamerani, joka ei myöskään ollut halvimmasta päästä. Mutta nyt kun se oli lainassa, olen varma, että haluan sen. Koskaan eivät kuvani ole näyttäneet yhtä kirkkailta, selviltä ja värikylläisiltä. Linsseissä ON eroja. Nyt se tuli ihan henkilökohtaisesti huomattua. Sovimme, että mieheni maksaa sen omalta tililtään. Kunhan nyt vain vihdoin saisin siirrettyä rahaa hänen tililleen. Nordean nettisivut präkäävät osoitetietojen kohdalla ulkomaan maksujen yhteydessä, eikä kukaan suostu vastaamaan kyselyihini, että mistä se johtuu.

Maaton olo minulla on myös sen suhteen, että rakas Kelamme päätti sanoa yhteistyömme irti. Olin tapani mukaan taas liiankin rehellinen, kun kerroin muuttavani maahan paikallisen perheenjäsenenä. Kerroin kyllä, että muuttoni on toistaiseksi väliaikainen, sillä en voi olla maassa kuin turistina, eikä minulla ole pysyvää oleskelulupaa, eikä sitä edes saa pitkään aikaan. Mutta Kela oli sitä mieltä, että muuttoni on täten vakituinen, enkä enää kuulu Suomen sosiaaliturvalainsäädännön piiriin muuttopäivästäni lähtien.

Sillä hetkellä tuntui, kuin oma kotimaani hylkäisi minut tuosta vain, ja tippa tuli linssiin. Tilapäisenä oleskeluna pidetään alle vuoden oleskelua. Jos siis olettaisin, että miehelläni ei olisi mitään Suomeen muuttoa vastaan vuoden sisällä, Kela siis ei silti tunnustaisi minua? Se tuntui pahalta, sillä nyt minusta tuntuu kuin olen vailla minkäänlaista sosiaaliturvaa. En saa sitä täältä vielä, eikä Kela pidä minua enää suomalaisena. Valitusosoitus on kyllä liitteenä, ja aion päätöksestä valittaakin, mutta tiedän kyllä Kelan, ja miten vaikea heidän kanssaan on asioida. Harmittaa oikein, että tuli tänäkin vuonna maksettua veroa Suomelle. Kaikkein hassuinta on, että Kela "pyytää teitä palauttamaan Kela-korttinne". Ja minkä vuoksi? Laittavatko sen talteen jonnekin? Tuskin täältä lähtee kyseistä kirjekuorta Suomenmaalle. Sen verran kansalaistottelemattomuutta ajattelin tässä tapauksessa harjoittaa. Voivat tulla hakemaan sen täältä, jos haluavat.

No.. oli miten oli, silti tämä kaikki tuntuu ihan hyvälle. En olettanutkaan, että tämä mitenkään helppoa olisi. Onneksi minulla oli kokemuksia ulkomailla olosta jo aikaisemmin ja tiedän, että pikkuhiljaa sitä tottuu kaikkeen. Kun katson itsestäni otettuja kuvia, näen niistäkin, että silmäni loistavat eri tavalla kuin ennen. Sisko on oikeassa sanoessaan, ettei ole koskaan nähnyt minua niin onnellisen näköisenä - "Oikeesti".

Muutama kuva kotoa (itsestä otetut kuvat kuuden aikaan aamulla), kaupasta, sekä parvekkeelta sateen aikaan.

Québec

Tänään oli ensimmäinen aamu, jona en jaksanut nousta ennen mieheni töihin lähtöä. Jäin nukkumaan hänen lähtiessään kuuden jälkeen ovesta. Tuntui hyvältä, että kerrankin nukutti. Ei ole tuntunut niin mukavalta, kun vieläkin silmäluomet alkavat neljän-viiden aikaan iltapäivällä tuntua raskailta, ja taas aamulla viiden aikaan on ollut aivan pirteänä.

Eilen sain kuunnella illalla quebeciläistä musiikkia. Siis sitä aitoa ranskankielistä, oudolla aksentilla. Mieheni alkoi myös ensimmäistä kertaa puhua enemmän quebeciläisittäin. Se oli oma toiveeni, sillä olen huomannut nyt muutaman kerran etten ymmärrä läheskään kaikkea mitä ihmiset puhuvat kadulla ja kaupoissa... ja uskokaa, he puhuvat! Olen ollut ällikällä lyöty ihmisten avoimuudesta ja aidon tuntuisesta ystävällisyydestä. Sinun ei tarvitse kuin katsoa ihmistä päin, hän hymyilee, saattaa nyökätäkin. Ja jos satut katsomaan hieman pidempään, alkaa jo suu käydä kovaa vauhtia. Ensimmäisen kerran huomasin sen ollessani ranskalaisen kanssa metrossa. Joku kuunteli keskusteluamme hymysuin, ja hetken päästä hän jo osallistui täysillä, kertomalla lisää siitä millaisia quebeciläiset ovat. Muutenkin ihmiset täällä kuuntelevat keskustelua, jota käyt ystäväsi kanssa, eikä sitä juurikaan peitellä. Suomessa se on miltei häpeä: jos satut kuulemaan toisten keskustelun, käännät ainakin pääsi pois ja teeskentelet, ettet kuule.

Kuitenkin, eilisestä lähtien tajusin miten paljon mieheni oikeastaan onkin tsempannut puhuakseen kanssani kunnon ranskaa. Jouduin eilen vähän väliä istumaan suu auki, sillä yhtäkkiä mies, jonka puhetta olen ymmärtänyt jo pian vuoden puhui jotain täysin käsittämätöntä. Ja kun siihen ei ole tottunut, olo on jotenkin hyvinkin epäuskoinen. Hän tietenkin vielä hieman liioitteli, mutta oli hassua huomata miten pelkkä aksentti muutti koko olemusta ja käytöstä. Quebeciläisyydessä on jotain hyvin rentoa ja välinpitämätöntä (päivitän, että tarkoitin todella tuota kirjoittaessani välinpitämätöntä, ei välitöntä, kuten täkäläinen Anneli oli Expatrium-lehden artikkelissaan jälkeenpäin lainannut. Siis välinpitämätöntä, mutta hyvällä tavalla). Jotain samaa, mitä muistan Etelä-Ranskasta, mutta vielä voimakkaampana.

Quebeciläisten tavassa puhua on paljon enemmän asennetta, jotain mitä voisi ehkä ajatella voimakkaaksi itsearvostukseksi. "Je me souviens" (Minä muistan) lukee myös autojen rekisterikilvissä. Mieheni mukaan se muistuttaa quebeciläisiä nimenomaan heidän omasta kielestään ja kulttuuristaan, juuristaan. Quebecin itsenäistymisestä on muuten äänestetty viimeksi 1995, ja silloin äänet menivät likipitäen tasan, ei-äänten voittaessa vain 50.58% vastaan 49.42%. Jos äänet olisivat menneet toisinpäin, olisivat kuulemma Kanadan armeijan joukot olleet valmiina muistuttamaan, ettei se eroaminen niin vain onnistu. Miehenikin valittelee, ettei varmaan tule elämään sitä aikaa, että Quebec itsenäistyy. Hän on alusta asti myöntänyt olevansa patriootti mitä tulee omaan kansaan. Kanadan lippu saa selkeästi karvat nousemaan pystyyn.

Silti on hauska huomata, miten englannin kieli kuitenkin vaikuttaa quebeciläisiinkin. Jokin asia voi esimerkiksi olla "fun", enkä kertaakaan ole tainnut kuulla vielä "à bientôt", vaan paljon useammin "bye bye".

tässä kuvia sunnuntaiselta Montrealin kierrokselta (vanha Olympia-stadion ja kasvitieteellinen puutarha). Taidan lisätä jonkun ruuanlaittokuvan kotoakin.