Ilma on kaunis, loppukuuksi onkin sitten luvattu sadetta ja viilenevää. Kielikurssini loppui eilen, sillä opettajamme lähti tänään Arubaan, Venezuelan pohjoispuolelle, ystävänsä häihin. Ei paha, ystävä kuulemma maksaa hotelliyöt, joten hän ei tietenkään voinut sanoa ei. Asia oli tiedossamme heti ensimmäisistä kurssipäivistä lähtien. Sen vuoksi olimme koulussa kahtena edellisenä perjantaina ylimääräisiä tunteja.
Minä taas mietin, että mikä on seuraava askel. Ehkä minun pitää osata nyt vain ottaa rennosti, kirjoittaa blogiani, ehkä miettiä jotakin vapaaehtoistyötä - ja kuten opettajani sanoi: lukea, lukea ja lukea. Mieheni jättikin päivän lehden minulle tänään. Yleensä hän on ottanut sen mukaansa töhin lähtiessään, sillä olen saanut saman lehden koulusta ilmaiseksi. Kaikki vaatii vain hirveästi päättäväisyyttä ja täsmällisyyttä. Tiedän miten kävi viime kerralla kielikurssin loppuessa: en juurikaan tehnyt mitään itsekseni.
Onneksi kurssillani ollut kiinalaisnainen halusi vaihtaa puhelinnumeroita, jotta voisimme opiskella joskus yhdessä. Hän on samassa tilanteessa kuin itse olen, mennyt paikallisen (ranskankielisen) miehen kanssa naimisiin suunnilleen samoihin aikoihin kuin itse menin, ja täyttää myös maahanmuuttopapereita. Olemme tuskailleet yhdessä asian hitautta, ja sitä miten kaikki maahanmuuttovirkailijat vastaavat kysymyksiin eri tavalla. Jopa hänen miehensä halusi jossain vaiheessa soittaa minun miehelleni purkaakseen ajatuksiaan, muttei kuitenkaan koskaan soittanut. On kuulemma ujo.
Toivottavasti kiinalaisnainen on kurinalaisempi kuin itse olen. Ainakin hän on käynyt läpi Kiinan valtion järjestelmällisen kasvatuksen, sillä hänestä valmennettiin Olympialaistasoista voimistelijaa. Koulutus alkoi viisivuotiaana ja siinä keskityttiin pääasiassa vain urheiluun, tavallista koulua oli ehkä muutama tunti viikossa. Nainen loukkasi selkänsä 14-vuotiaana, se siitä koulutuksesta. Hän ei kuulemma haluaisi elää lapsuuttaan uudelleen. Kauniisti hän kuitenkin yhä taipui mitä ihmeellisempiin asentoihin, kun me kurssikaverit pyysimme pientä esitystä. Oli myös mukava huomata, ettei hänen päänsä ollut kovin aivopesty, sillä pystyin puhumaan omasta harrastuksestani helposti huomatessani hänen lukevan lehteämme Epoch Timesia eräänä maanantaina.
Olen yrittänyt opiskella lisää Kanadasta omin päin. Tiedän, ettei mieheni ole kiinnostunut kertomaan minulle kuin Québecistä. En kuitenkaan ole ihan tyytyväinen siihen, etten tiedä mitään liittovaltiosta. Joten lueskelin jonkin aikaa äsken Kanadan eri provinsseista (joita on 10 kappaletta) sekä territorioista, joita on kolme kappaletta. Miten monimuotoinen maa! Haluaisin toki kertoa jotain Kanadasta yleisesti blogissani, mutten tiedä jaksanko lähteä siihen tänään.
Sen verran kuitenkin on tiettyjä asioita ihmetelty, että julkistetaan nyt ainakin ne tässä vaiheessa.
Istuimme vajaa vuosi sitten bussissa matkalla Tuusulaan, opinahjooni Pekka Halosen akatemiaan, kun aloimme luokkakavereiden kanssa miettiä miksi Montrealissa on talvisin niin pahuksen kylmä. Tai New Yorkissa, vaikka New York on Rooman korkeudella ja Montreal Milanon korkeudella. Maantieto kun ei kiinnostanut kouluaikoina.
Tuolloin luokkakaverini, yli kolmekymppinen hänkin, soitti isälleen joka sattui olemaan maantiedon opettaja. Hän sai puhelimitse pitkän selostuksen siitä, miten asiaan vaikuttavat sekä kylmä merivirta (Labrador), että jonkin verran myös sisämaan preerioilta tulevat kylmät tuulet. Kun me suomalaiset saamme kiittää lämmintä etelästä tulevaa Golfvirtaa siitä, että ylipäätään pystymme asumaan Suomessa, on täällä Labradorin merivirta vastaava viilentävä virta, joka tulee pohjoisesta jäämeren suunnalta etelään. Siksi talvet ovat kylmiä.
Aurinkokaan ei talvella tietenkään lämmitä samaan malliin kuin kesällä. Vielä syyskuun loppupuolella jaksan ihmetellä, miten korkealla aurinko yhä on. Mutta täälläkin pikkuhiljaa se mollottaa matalammalla ja matalammalla, kunnes kylmyys alkaa voittaa ja tulee se ankara talvi ja paljon lunta... paaaljon lunta.
Jos sinulla on google Earth ja riittävästi mielenkiintoa, pyöräytä maapalloa ja tutki, miten pohjoisessa Suomi todellakin on suhteessa Kanadan provinsseihin. Kanadan vastaavat leveysasteet ovat aika lailla eksoottista touhua. Ei ihme, että saan outoja katseita kun yritän selittää miten pohjoisessa elämme, emmekä silti ole kuolleet kylmyyteen.
No, tulipahan kirjoitettua tuo, sillä vaikka kaikki on luultavasti opiskeltu koulussa maantiedon tunnilla, on yllättävän moni ollut asiasta pihalla: "Enpä ole tullut ajatelleeksi."
Mutta yksi asia on kuitenkin ihanasti täällä. Auringonsäteiden tulokulma on myös talvella erilainen kuin Suomessa. Päivä on paljon pitempi eikä ole sitä hämärää kaikenkattavaa kaamosta. Eräs ystäväni muistutti jo tänne muuttaessani, että joulukuun (ja vuoden) lyhimpänä päivänäkin valoisa aika on täällä Montrealissa kaksi tuntia pitempi kuin Helsingissä. Tätä olen aikaisemminkin ihmetellyt, mutta pakko ihmetellä yhä edelleen.
Lopuksi muutama turistikuva taannoiselta Québecin reissulta. Myös kuvissa merkkejä siitä, että Kanada on parlamentaarisen demokratian lisäksi perustuslaillinen monarkia (valtionpäämies virallisesti siis Ison-Britannian kuningatar)






