Olen entistä mieluummin omissa oloissani. Huomaan haluavani tällä hetkellä vain keskittyä asioiden järjestelyyn. Tietenkin juuri tällä hetkellä monet haluaisivat vielä nähdä. Energiani ei kuitenkaan enää riitä siihen. Olen siinä mielessä ehkä omituinen, että uskon, että ihmiset kyllä pitävät yhteyttä jos on tarkoitus. Oli paikka sitten Suomi, Kanada tai vaikka Australia. En osaa enää viikon aikana kiirehtiä pitämään yhteyttä ihmisiin, joita en muutenkaan ole juurikaan nähnyt. En halua olla mitenkään kylmä, enkä edes itse koe niin, toivon myös ettei kukaan oikeasti loukkaannu. Koen myös äärimmäisen raskaaksi alkaa väkisin viettää mitään läksiäisten tapaista. Haluan lähteä kevein kantamuksin. Siltä itsestä tuntuu. Ei ihmisen kuulu liikaa kiintyä paikkoihin tai muihin ihmisiin. Aikansa kutakin. Ei se tarkoita, ettenkö muistelisi, tai vähän jopa kaipaisikin.
Haluan vielä kertoa siitä, miten eilen istuin Haltialassa sijaitsevan pienen punaisen mökin takana, kuten useasti aikaisemminkin (muun muassa vappuna). Nautin auringosta, kun nurkan takaa tuli viereeni eläkeläismies. Hän kertoi että lämmittää selkäni takana olevaa saunaa. Jäimme pitkäksi aikaa keskustelemaan elämistämme. Hän on tehnyt pitkän uran titilausbussin kuljettajana, ja nauttii nyt eläkepäivistään. Silloin tällöin hän lämmittää Helsingin kaupungin omistamaa saunaa, jota käyttävät ylempänä rinteessä sijaitsevassa mökissä maalaavat taiteilijat. Kerralla selvisi moni arvoitus, jota olen kahden vuoden aikana miettinyt. Mökki siis paljastui saunaksi, ympärillä olevat rakennukset Haltialan tilan entisten työntekijöiden kodeiksi. Saunarakennuksen sisäpuolella oli vieläpä saunomissäännöt vuodelta 1970.
Tämän Reijo-nimisen henkilön tapaaminen kruunasi Vantaalla asumiseni kerralla. En ollut ikinä nähnyt saunarakennuksen piipussa savua, nyt tuli sekin nähtyä. Mies oli tyytyväinen kun sai hetkeksi seuraa työntekonsa lomaan. Kiersimme muidenkin rakennusten pihapiirit.
Kuvia mökistä vuodelta 2007. Myös saunan sisältä eiliseltä muutama kuva.



















