Kohtaamisia

Asiat etenevät ja olemme sopineet Arja-nimisen henkilön kanssa, että irtaimistoni haetaan pois jo viikon päästä. Loppuajaksi, eli viikoksi menen vanhempieni luo.

Olen entistä mieluummin omissa oloissani. Huomaan haluavani tällä hetkellä vain keskittyä asioiden järjestelyyn. Tietenkin juuri tällä hetkellä monet haluaisivat vielä nähdä. Energiani ei kuitenkaan enää riitä siihen. Olen siinä mielessä ehkä omituinen, että uskon, että ihmiset kyllä pitävät yhteyttä jos on tarkoitus. Oli paikka sitten Suomi, Kanada tai vaikka Australia. En osaa enää viikon aikana kiirehtiä pitämään yhteyttä ihmisiin, joita en muutenkaan ole juurikaan nähnyt. En halua olla mitenkään kylmä, enkä edes itse koe niin, toivon myös ettei kukaan oikeasti loukkaannu. Koen myös äärimmäisen raskaaksi alkaa väkisin viettää mitään läksiäisten tapaista. Haluan lähteä kevein kantamuksin. Siltä itsestä tuntuu. Ei ihmisen kuulu liikaa kiintyä paikkoihin tai muihin ihmisiin. Aikansa kutakin. Ei se tarkoita, ettenkö muistelisi, tai vähän jopa kaipaisikin.

Haluan vielä kertoa siitä, miten eilen istuin Haltialassa sijaitsevan pienen punaisen mökin takana, kuten useasti aikaisemminkin (muun muassa vappuna). Nautin auringosta, kun nurkan takaa tuli viereeni eläkeläismies. Hän kertoi että lämmittää selkäni takana olevaa saunaa. Jäimme pitkäksi aikaa keskustelemaan elämistämme. Hän on tehnyt pitkän uran titilausbussin kuljettajana, ja nauttii nyt eläkepäivistään. Silloin tällöin hän lämmittää Helsingin kaupungin omistamaa saunaa, jota käyttävät ylempänä rinteessä sijaitsevassa mökissä maalaavat taiteilijat. Kerralla selvisi moni arvoitus, jota olen kahden vuoden aikana miettinyt. Mökki siis paljastui saunaksi, ympärillä olevat rakennukset Haltialan tilan entisten työntekijöiden kodeiksi. Saunarakennuksen sisäpuolella oli vieläpä saunomissäännöt vuodelta 1970.

Tämän Reijo-nimisen henkilön tapaaminen kruunasi Vantaalla asumiseni kerralla. En ollut ikinä nähnyt saunarakennuksen piipussa savua, nyt tuli sekin nähtyä. Mies oli tyytyväinen kun sai hetkeksi seuraa työntekonsa lomaan. Kiersimme muidenkin rakennusten pihapiirit.

Kuvia mökistä vuodelta 2007. Myös saunan sisältä eiliseltä muutama kuva.

Vappupäivä kotioloissa

Mitä pidemmälle kevät etenee, mitä vähemmän on päiviä jäljellä, sitä enemmän tekisi mieli rauhoittua ja eristäytyä omiin oloihin. On toki mukavaa, kun ihmiset kyselevät miltä tuntuu, milloin lähden, mitä olen tähän mennessä tehnyt ja joko on pakattu. Kuitenkin alkaa tuntua siltä, etten jaksa enää puhua aiheesta. Haluaisin vain hiljentyä, nauttia viimeisestä runsaasta kolmesta viikosta, ilman pitkiä keskusteluita siitä, miten maailma on merkillinen. Että netinkin kautta voi löytää ihmisen, jonka luo on valmis muuttamaan. Itselle tämä ei loppujen lopuksi tuntunutkaan niin merkilliseltä, vaan aika luonnolliselta. Olen väsynyt ihmisten ihmettelyyn, sillä heinäkuussa tulee vuosi siitä, kun olen alkanut pitää yhteyttä toiselle mantereelle. Miksi sitä enää jaksaisi kauheasti kummastella. Tätini oli ensimmäinen, joka ei sen enempää kummastellut. Kun muut sanovat: "Lähdet sitten sinne kauas", hän sanoi "Taidat sitten lähteä kotiin?". Se lämmitti. Siltä tuntuu itsestäkin.

Eilen oli vappuaatto. Vietin illan ystäväni luona Punavuoressa, pizzaa syöden ja jutellen. Olin jo yhdentoista aikaan kotona, hän saattoi minut rautatieasemalle. Kuljimme suorinta reittiä, mutta jo sinä aikana tajusin, etten kaipaa tätä nyt yhtään. Tänä vuonna en suuntaa Ullanlinnanmäelle katsomaan ihmisten iloittelua, en halua nähdä valkolakkisia haalaripukuisia bilettäjiä, enkä itse lakkia päähäni laita. Edes vapunvieton dokumentointi kameralla ei kiinnosta. Haluan kyllä tänään ulos ja aringonpaisteeseen, mutta aion kävellä yksikseni Haltialan hiekkateitä ja haistaa nenässäni lehmänlannan. Olen niin kypsä tällä hetkellä kaikenlaiseen riehumiseen ja väkijoukkoihin. Ihmispaljouden näkeminen rautakaupan maaliosastolla ja heille hymyileminen sekä neuvojen antaminen on tällä hetkellä tarpeeksi.

Kuitenkin, mitä tulee hälyyn.. Saan jonkinlaisia välähdyksiä siitä, miten elämäni muuttuu lähiaikoina. Ja se tuntuu hyvältä. Muutama ystävistäni on tiedustellut suhtautumistani tulevan mieheni kahteen lapseen. Tällä hetkellä tuntuu, että "normaali" perhe-elämä, lapsien kera (osa-aikaisesti) on hyvinkin toivottavaa. Minulle ei ole väliä, etteivät lapset ole omiani. He ovat täysin tervetulleita. Olen sen tulevalle miehelleni sanonut alusta asti.. otan koko paketin. En voisi kuvitella tilannetta, että sulkisin hänen lapsensa jotenkin ulos omasta elämästäni. Olen saanut viettää itsekästä sinkkuihmisen elämää jo yhdeksän vuotta. En ole sitä välttämättä itse edes toivonut.

Niin... kaikki alkaa olla pian valmista. Enää viisi päivää töitä, hieman siivoilua ja pakkailua, lomailua ja oleilua ja pitkä ja kuuma Quebecin kesä edessä. Tätä on odotettu. Se tuntuu hyvältä.

Tässä muutama kuva Haltialasta tältä päivältä. Autiomökkiin kurkkasin ensimmäistä kertaa sisään. Joku oli sitä jopa sisustanut.

Kuvakooste kouluvuodesta

Lepuuttelen revähtänyttä pohjelihastani. Tekemisen puutteessa halusin tehdä Pekka Halosen vuodestani tähän pienen kuvakoosteen. Paljon kuvia jäi ottamatta. Mukavaa oli, ja aivan mielettömän kiva luokka. Kuvat asettuvat nähtävästi pitkäksi jonoksi, mutta mitäpä tuosta.

Ikävä tulee varmasti. Niin peltoja, keltaisia puurakennuksia, pimiötä, ilmaista kouluruokaa, hiekkateitä kuin ihmisiäkin. Vaan sellaista on elämä. Jostain on luovuttava, jotta uutta tulee tilalle.

Kuvassa esiintyvät ihmiset siis ovat luokkakavereitani (on kuvaan eksynyt yksi kuvataidelinjalainenkin, ulkokuva). Tuskin suuttuvat jouduttuaan blogiini.

Kolea tiistai

Kunnon kevät ei vain saavu. Lämpöä Vantaalla on tällä hetkellä neljä astetta. Eilen tuuli oli niin jäätävä, ettei ilman pipoa olisi voinut kuvitellakaan kulkevansa. Tänään näyttäisi olevan samoin. Lähden iltapäivällä liikenteeseen ja suuntaan Kamppiin serkun asunnolle. Pitäähän sitä nyt ennen lähtöä käydä hänen ja avovaimonsa kotona, kun kaksi vuotta on jo tullut pääkaupunkiseudulla asuttua.

Sunnuntaina sain maalattua seinät takaisin maalarinvalkoiseksi. Palasin siis lähtöpisteeseen. Vielä pitäisi ostaa litran purkki ja yrittää uudelleen yhden seinän paikkamaalausta. Itse huomaan liian hyvin maalien pienen kiiltoaste-eron, telan jäljet näkyvät valon heijastuessa. En tiedä huomaisiko sitä joku muu. Ehkä olen itse liian pikkutarkka. No toisaalta, kahden kuukauden takuusumma olisi kyllä hyvä saada kokonaisuudessaan takaisin!

Alan olla enemmän kuin valmis saamaan kaiken tämän päätökseen. Voisin kirjoittaa kirjan (tai ainakin oman luvun) asioista, joita olen joutunut selvittelemään ennen muuttoa. Ja joista en vieläkään ole aivan varma. Sitä ihmettelen, mikseivät viranomaisetkaan näytä kummassakaan maassa olevan varmoja... mistään. Edes naimisiinmenosta. Luulisi nyt, että ennenkin ihminen jos toinen on mennyt naimisiin kanadalaisen kanssa. Että olisi varmaa, mitä papereita kyseiseen toimitukseen oikeasti tarvitaan missäkin maassa. Mies on sitä mieltä, että sitten vaikka matkustetaan takaisin Suomeen, että asia hoituu.

Olen tyytyväinen, ettei asista ole edes tarvinnut liiemmälti keskustella. Itse olen kuin olenkin avioliiton kannattaja, kyllä. Eli tämä ei edes ole "pakkoavioliitto", ei maahanmuuton takia eikä muutenkaan, vaan ihan täysin vapaaehtoinen valinta. Kun kerran ollaan tosissaan, ollaan sitten tosissaan. Toki naimisiinmeno myös auttaa erinäisissä paperisodissa.. Mutta tästähän ei vielä pitänyt puhua, kun sitä virallista kosintaakaan ei vielä ole kuulunut. Sitä kun emme halua elää "virtuaalisesti"..

Minulla on tiedossa muutama puhelinnumero, johon pitäisi soittaa. Ovat irtaimistojen ostajien numeroita. Jokin on kuitenkin vielä estänyt minua soittamasta, ehkä asian lopullisuus. Kun en ole edes vielä miettinyt mitä säästäisin, en osaa oikein soittaakaan kenellekään. Tässä jonain
päivänä se täytyy kuitenkin tehdä.

Seuraavat kuvat otettu Olympus Ultra zoomilla... laadusta viis.

Tyhjä maanantai

Se oli sitten siinä. Koulu nimittäin. Tänään minulla on vapaapäivä. En taida tehdä mitään. Siivota kyllä voisin. Ehkä.

Takana on kiireinen viikko. Viimeiset koulutehtävät, portfolio lukuvuodesta valmiiksi, isoäidin hautajaiset, vierailu siskon perheen sekä ystävän luona Turussa.

Päätin olla tekemättä ensimmäisen vuoden näyttökokeen. Yksi stressin aihe vähemmän.

Olen yhä yöpaidassa, pian on keskipäivä. Jotenkin tämä tuntuu loman alkamiselta. Kaiken jälkeen tämä maanantai tuntuu tyhjältä ja ihanan hiljaiselta. Voin keskittyä viimeiset viikot muuton järjestämiseen, työhön (rahan ansaitsemiseen), itseeni, ystäviinikin.

Myönnän, että olen ollut tavallista nostalgisempi tänä viikonloppuna, tällä hetkelläkin. Ensimmäistä kertaa minulla on aikaa ajatella. Siskon perheen luota lähdin kyyneleet silmissä, ystävän luona en suostunut vetistelemään, sillä ylihuomenna näemme jälleen. Mutta jotenkin tiedän, että tästä lähtien lähteminen on enemmän mielessäni kuin ennen. Toisaalta tunne siitä, että eikö tämä vaihe voisi olla jo ohi. Toisaalta tietoisuus tulevasta ikävästä. Tietoisuus siitä, että tämä on viimeinen kevät Suomessa.

Olo on kuitenkin rauhallinen. Kaikki on tässä ja nyt.

Hauska pallopotkupuku ja ihanat varpaat. Sekä pari siskon ottamaa kuvaa minusta ja siskon puolivuotiaasta Elmeristä.

Kiemuiroita

Pian viimeisen tekstin jälkeen sain kuulla isoäitini kuolemasta. Vaikka lähestyvä kuolema olikin tiedossa, ainahan se kuitenkin riipaisee. Hän oli viimeinen isovanhempani, nyt minulla ei sellaisia enää ole. Se toi paljon asioita pintaan. Tällaisina murroskohtina tajuaa muutenkin paremmin elämän lyhyyden ja ajan väistämättömän etenemisen. Itsen ja omien vanhempien vanhenemisen. Tiedän olevani vielä nuori, mutta kumminkin pian neljäkymmentä. En enää pikkutyttö. Tähän kaikkeen kun lisää vielä tulevat muutokset ja hoitamattomat asiat, ei ihme että vähän pakkaa ahistamaan välillä. Mutta elämää sekin.

Tänään tajusin ensimmäistä kertaa lyöväni toiselle luurin korvaan skypessä. Aikaero ei ole muutenkaan se kaikkein helpoin, ja tällä hetkellä eroa kasvattaa kesäaika, johon Kanadassa ollaan jo siirrytty, täällä ei. Väsymys vain teki tepposet ja hermostuin johonkin, jota mielestäni oltiin ennenkin jo tarpeeksi puitu. Joku saattaa ajatella, että olen hassu ja romantikko, että päätän lähteä jonkun perään. Että en ehkä ymmärrä mitä teen. Että kaukana ollessa voi kaikki tuntua helpolta, mutta arkea ei olla yhdessä eletty. Monet eivät kuitenkaan ehkä ymmärrä, mitä kaikkea joutuu kaukosuhteessa käymään läpi. En voi missään tapauksessa sanoa, että tämä olisi ollut helppoa kummallekaan meistä. Mutta en silti ole missään vaiheessa ajatellut, että peruisin päätöstäni. Ennemminkin tämä on ollut hyvin opettavaista.

Ja kyllä, asia on selvitetty. Anteeksi on pyydetty ja opiksi otettu.

Tänään näen lapsuudenystäväni. Tuon saman facebookista löytyneen, josta aikaisemminkin olen kirjoittanut. Sen jälkeen menemme ehkä kuuntelemaan Tanguedia Quintetiä ravintola Pianoon. Riippuu kummankin jaksamisesta. Luokkakavereita siellä ainakin lienee jonkin verran.

Muutama kuvasieppaus lifecamista. Taustalla kuva rakkaasta työpöydällä..

Syksy vaihtui kevääksi

len viimeksi kirjoittanut lokakuussa. Paljon on tapahtunut tässä välissä. Blogini tarkoitus ei ole vieläkään selvillä, sillä tästä ei tainnut tulla valokuvausopiskelijan päiväkirjaa. Alkuperäinen sinkkuihmisen blogikaan tämä ei enää ole. Blogillani ei siis ole teemaa, ei määränpäätä, mutta itseäni se ei haittaa. Tuskin tätä kukaan enää lukee muutenkaan.

Koulua olen käynyt suhteellisen ahkerasti ja paljon oppinutkin. Tänään saa alastonmalli jäädä väliin, sillä juuri nyt tuntuu että akku on tyystin loppu. Töihin olen illalla lupautunut ja sinne menen, mutta en jaksa kuvitella seisovani koko päivää piirtämässä. Vaikka alastonmallin piirustus onkin ollut opettavaista, se on myös yllättävän vaativaa ja tämänhetkisellä keskittymisellä on turha yrittää mitään. Lisäksi oli pakko alkaa pyykinpesuun kaiken muun siivoamisen ohessa.

Kotini on kaaoksessa. Papereita lojuu joka puolella lattiaa, sikin sokin erilaisten tyhjennettyjen säilytyslaatikkojen seassa. Pientä sälää siellä täällä, enkä tiedä edes mitä niille tekisin. Läpi ne on käytävä, sillä joukossa saattaa olla jotain säilyttämisen arvoista. Päässä on tuhat asiaa ja mietin miksi olenkin ollut niin vastuuntuntoinen myös koulun suhteen. Kouluni kun jää muutenkin kesken tämän vuoden jälkeen.

Syksy vaihtui tosiaan kevääksi, ainakin kirjoituksissani. Viimeisessä tekstissäni kerroin nousseeni aikaisin vain nähdäkseni livenä toisella puolella maailmaa nukkumaan menevän ihmisen hymyn. Toukokuussa muutan hänen luokseen. Taakse jäävät niin opinnot, ystävät, perhe kuin kotimaa, mutta joskus elämä yllättää. Hyvä niin. Vielä elokuussa olen puhunut Patrickille, että meidän on turha aloittaa mitään, tai toivoa mitään. Ei minulla ole suunnitelmissa lähteä täältä minnekään. Puoli vuotta sen jälkeen en enää voisi kuvitella jääväni.

Ei tämä ehkä helppoa ole. Kaikesta on luovuttava. En aio toiselle mantereelle raahata kuin sen, mitä saan matkalaukuissa viedä. Ei minulla paljon omaisuutta ole, sen verran mitä 40 neliön yksiöön mahtuu, mutta ehkä se raskain asia on miettiä, mihin ihmeeseen ne myyn. Pitänee etsiä joku irtaimiston ostaja, joka vie mukanaan kaiken. Sillähän näistä pääsee.