Päivä kerrallaan eläminen alkaa taas onnistua, pikkuhiljaa. Silloin kun on liikaa miettinyt asioita, tulee aina vaihe, ettei päässä jaksa liikkua enää juuri mitään. Itselle se on pitkään ollut enemmän helpotus kuin rasite. Silloin on hyvä antaa periksi ja antautua siihen "mitään ajattelemattomuuteen". On helpompi vain antaa virran viedä ja luottaa, että pää kaikesta huolimatta pysyy pinnalla. Turha pohtiminen kun vie liikaa energiaa, yksinkertaisesti. En joskus osannut tuota taitoa, päästää irti. Mutta onneksi iän myötä on oppinut (ainakin mielestään) jotain.
Nyt kun antaa periksi, riittää energiaa taas asioihin, joista tietää saavansa iloa. Niitä jotenkin salliikin itselleen nyt enemmän. Tänään näen Riitan, eivätkä iltapäiväksi luvatut mahdolliset ukkoskuurotkaan haittaa. Lauantaina riittää harrastukseen liittyen tekemistä, ja Olivian kanssa olemme suunnitelleet mahdollista Ottawan matkaa.
Täällä on pari kiinalaista matkatoimistoa, jotka ovat todella halpoja. Bussimatka pääkaupunkiin Ottawaan (2 tunnin ajomatkan päässä), risteily Rideaun kanavalla, vierailu Canadian Museum of Civilizationissa sekä tipit bussikuskille sekä matkanjohtajalle maksavat yhteensä n. 50 dollaria eli 35 euroa! Lisäksi vierailuun kuuluu myös osallistuminen tulppaanifestivaaleille. Olivia on jo ennen kokeillut toista kiinalaista matkatoimistoa ja ollut ihan tyytyväinen. Minä saan toki varautua kuulemaan sekä englantia että kiinaa matkaoppaalta. Emme ole vielä lyöneet lukkoon mitään.
Mieskin on ollut ihana. Oikea enkeli. Pitää kertoa, että osti e-baystä käytetyn FIFA 2010-pelin, joka saapui eilen. Tarkoituksena on pelata PS3:lla verkossa omaa veljeäni vastaan. Veli nyt on ollut ikänsä jalkapalloilija ja Patrick taas on täkäläiseen tapaan jääkiekkofani, joka ei tiedä jalkapallosta paljon mitään. Veli on luvannut "teurastaa" mieheni. Kanadalaisilla ei kuulemma ole mitään jakoa häntä vastaan, korkeintaan ehkä kelkkailussa.
Ainiin, olin tiistaina viimeisimmän jäkismatsin loppumisen jälkeen metrossa, kun sadat hiljaiset jääkiekkopaitaiset fanit täyttivät vaunut. Tunnelma oli latistunut ja tuntui melkein, ettei monella itku ollut kaukana. Oli pakko sanoa eräälle nuorelle pojalle muutama lohdutuksen sana, niin säälittävältä fanit (suurimmaksi osaksi siis miehiä) näyttivät. Vasta heitä katsoessaan ymmärtää miten tärkeää voitto olisi ollut. Ja miten jääkiekko täällä näyttää olevan yhtä tärkeää kuin elämä itse.
9 kommenttia:
Mukavaa, jos vähän käytte katsomassa muitakin kaupunkeja.
Se piristää aina!
Joo, tähän asti olen ajatellut, että matkustus on kallista, kun bussit maksavat kuitenkin edes takaisin aika paljon yleensä. Mutta nyt koko pakettiin kuuluu kaikki tämä. Ei voi jättää tilaisuutta oikein käyttämättä..
Hah - miten maailma on muuttunut lyhyessä ajassa! Ethän sinäkään siellä olisi ilman nettiä - ja nyt nuo miehet saavat pelata välimatkasta huolimatta ja koittaa, kumpi se pelimies on :-))
Joo, totta, Mari!!
Oon aina nauranut, kun Timo harrastaa tota Pleikkarilla pelaamista ystäviensä kanssa (jotka ovat siis ihan Porissa kotonansa), mutta toi tuntuukin hauskalta jutulta että voi pelata yhdessä vaikka on maailman toisilla laidoilla! Ei kuulosta enää yhtä typerältä. :D
Hannalle, että mies tuntee ihmisiä, jotka kokoontuvat kerran kuussa TOISTENSA LUO ja kaikki pelaavat omassa nurkassaan samaa peliä, verkon kautta. Mitäs siihen sanot?
Jos olen oikein ymmärtänyt, yrittää Leifinkin golfpeliin välillä mukaan pelaajia toiselta puolen maapalloa,-siis ihan tuntemattomiakin?
Niin, että näköjään tuo pelihimo ei hellitä yli kuusikymppisenäkään..
No ok, ehkä mun mies ei oo sitte tossa asiassa kaikkista hulluin... Lohdullista. :D
Lähetä kommentti