Eilinen päivä oli vapaa, myös koulusta. Kaikki viettivät työn päivää, syyskuun ensimmäistä maanantaita. Pojat olivat meillä siis pitkän viikonlopun. Eilen minäkin itkeä tirauttelin vessassa, kun miehet menivät puistoon ja itse jäin kotiin tekemään läksyjä. Kerta kerralta enemmän minullakin on ikävä kun on kotiinlähdön aika. Varsinkin pienempi on alkanut enemmän ja enemmän puhua pälpättää myös minulle, roikkua kintereilläni, halia ja suukotella. Kun sunnuntaina lähdin aikaisin aamulla ensimmäistä kertaa täällä ollessani omaan harrastukseeni (Falun Dafaan, Montrealin kiinalaiseen kortteliin), en tiennyt millaisen vastaanoton saisin kun minut noudettiin metroasemalta iltapäivällä. Pojat juoksivat vastaan asemalla ja huusivat nimeäni. Halivat niin, etten päässyt liikkumaan. Se tuntui mukavalta. Olen myös saanut kuulla kummankin suusta olevani rakastettu (useampaan otteeseen), mikä ei tunnu hassummalta parin kuukauden tutustumisen jälkeen.
On sitä tietenkin kaikenlaista koettu tähän mennessä. Ei ole aina helppoa yrittää olla ymmärtäväinen kun tulee esimerkiksi verratuksi äitiin, vaikkei missään nimessä lasten äidiksi aikoisikaan ryhtyä. Asiat ovat pieniä, mutta joskus herkkänä hetkenä isoja. Isompia kuin haluaisi. Jos unohdetaan ne isommat jutut ja otetaan esimerkiksi joku pienempi asia: Jos kerran epäonnistut lettujen teossa, epäonnistut tietenkin silloin kun haluat olla mieliksi lapsille. Nuorempi poika ei kuulemma muutenkaan ole mahdoton lettujen ystävä, mutta epäonnistuneen lettutaikinan takia letut eräänä viikonloppuna vain jotenkin mustuivat päältä ja olivat sisältä valkoisia. Ei auttanut lieden lämpötilan muuttaminen, ei auttanut mikään.
Lapsen innostunut odotus muuttui kauhuksi, kun lettu oli ilkeän pehmeä suussa. Naama vääristyi ja reaktiona oli sylkeminen lautaselle ja simppeli toteaminen "mä en pidä kuin äidin letuista, ne ei ainakaan ole mustavalkoisia!" Raskaimmalta tuntui loppujen lopuksi vain se, että lapsi selvästi tuntui ahdistuvan tilanteesta. Enemmän luultavasti sen takia että pelkäsi reaktiotani kuin varsinaisesti siitä, etteivät letut olleet hyviä. En voinut kuin nauraa, niin säälittävältä hän näytti. Isompi pojista yritti lohduttaa, että "ihan hyviä nämä ovat, pikkuveli ei vain ole tottunut tällaisiin lettuihin. Äidin letut ovat vain hieman ohuempia." Mitään sen suurempia traumoja letut eivät tiettävästi aiheuttaneet ja jonain päivänä aion yllättää heidät niillä kullanruskeilla ja ohuilla letuilla, joita minäkin oikeasti osaan tehdä. Mutta päätän unohtaa asian hetkeksi. Olen jo huomannut, ettei minun tarvitse olla täydellinen. Kelpaan silti.
Olen saanut myös nauraa vedet silmissä muutamille kommenteille. Isännöitsijä kävi mieheni lomaviikolla täällä vihdoin tasoittamassa umpeen vessassamme olevia reikiä. Olemme kummatkin sitä mieltä, että hän on ehkä hieman erityislaatuinen ihminen. Ei kummempia puhu, vaan marssii vain suoraan kylppäriin. Pojat olivat myös tehneet omat johtopäätöksensä tuosta jurosta isokokoisesta eläkeiässä olevasta miehestä, ja yhtäkkiä kuulin kun mieheni kävi kovaan ääneen torumassa poikia heidän huoneessaan. Kun kysyin mistä oli kysymys, kuulin pienemmän sanoneen suuremmalle, että isännöitsijä syö pieniä lapsia. Itselläni olisi ehkä mennyt pokka torumistilanteessa. En tiedä kuuliko isännöitsijä itse ja jos kuuli, mitä mahtoi ajatella.
Viikonloppuna taas tämä tomera viisivuotias päätti näyttää kykynsä tehdä asioita, lieneekö kouluviikon ansiota. Hän hävisi aamulla makuuhuoneeseemme, tuli hetken päästä reippaana takaisin ja puhui samalla jotain. Ymmärsin vain, ettei meidän tarvitse enää tehdä jotain. Kun myöhemmin menin makuuhuoneeseen, oli sänky sijattu, mutta hieman vajaasti. Hän oli käynyt siis sijaamassa vuoteemme. Oli pakko mennä kiittämään. Vastaus kuului "Ei se mitään, mä kuljin teidän huoneen ohi ja sain niinku sellaisen idean, että voisin pedata teidän sänkynne". Jälkeenpäin nauratti kun vielä ruokapöydässä hän otti asian esille "Kiitos kun sanoit kiitos kun petasin sänkynne".
Aurinko paistaa jälleen kauniisti, on todellinen intiaanikesä. Aamulla törmäsin YMCA:n edustalla kiinalaiseen mieheen, joka jakoi Epoch Times-lehteä ranskankielisenä. Lehti on omaan harrastukseeni littyvä sanomalehti ja sen kiinankielinen versio taitaa olla maailman laajalevikkisin kiinankielinen julkaisu. Jäin juttelemaan hetkeksi ja sanoi, että varmasti tarvitsevat valokuvia. Olin jo aikaisemmin miettinyt, että voisin tehdä ihan vapaaehtoisesti hommia kyseiselle lehdelle, joten taidan mennä käymään lehden toimituksessa joku päivä koulun jälkeen.
5 kommenttia:
Todella hauskoja juttuja.. Selvä sekin on, että ikävä välillä pukkaa päälle.
Ovat nuo pojat kuitenkin ihania, vaikka varmaan välillä tulee noita "äiti-juttuja". Ei se aina lapsillekaan helppoa ole.
Sinun ei tarvitse korvata äitiä ja ymmärtävät vähitellen, että olet se mukava Maria lisänä peheeseen..
Pappa haluaa sanoa trveiset! :-)
Hälsningar från Maxmo!! Fina bilder du har i din blogg. KRAM!!
Kommentoin jo kerran, mutta se teksti kai katosi bittiavaruuteen...
Mienas teet lentää näytölle ja näppikselle kun kuin äidin letut on vaan vähän ohuempia -jutun. Ihanaa! :D
Ja tosi hieno kuva tossa sohvan yläpuollella. Onko se Suokista?
Kiitos kaikille!!
Anna, juu, on se Suokista. Se kuva on jossain aikaisemmin täällä blogissa. Patrickin ottama, viime helmikuulta. Valo oli ihana.
Vielä minunkin täytyy kommentoida tuota lettujuttuja. Meillä pojat osaavat sanoa kyllä juuri äidille noita samoja juttuja... "eivät nämä kyllä sellaisia ole, kun mammalla..." tai kuten Aapo kerran totesi, kun olin tehnyt jotain niinkin vaikeaa kun jauhelihakastiketta tms. "äiti, alat kypsyä tässä kokkauksessa"... Joten parasta kai, että sanovat suoraan, mitä ajattelevat eikä se tee meistä kai sen huonompia, vaikkemme ihan yhtä hyviä lättyjä tai pullia osaakaan tehdä...
Lähetä kommentti