Syksy saapuu

Kello on toki vasta puoli kymmenen, mutta parvekkeen mittari näyttää vain reilua viittätoista astetta. Sopiva ilma koulun aloittamiseen, ja sinne lapset tänään suunnistavatkin ensimmäistä päivää. Aikaisemmin koulut eivät kuulemma alkaneet ennen syyskuuta ja ihmettelenkin miksi sinne pitää mennä perjantaina.

Minulle tuli myös ensimmäistä kertaa tänä aamuna syksyinen olo: haikeus, joka tulee paikasta riippumatta, mutta joka kenties voi olla astetta syvempi tällä kertaa. Mies nousi sängystä seitsemän aikaan (hän meni nuoremman poikansa kanssa kouluun - elämän ensimmäinen koulupäivä) ja jäin itse makoilemaan ja haistelemaan raollaan olevasta ikkunasta tulevaa kirpeää ilmaa. Tieto siitä, että joku aloittaa koulun riittää.. myös minulla on syksy. Ei niin etten pitäisi syksystä. Se on itse asiassa lempivuodenaikani. Mutta kai siinä on aina mukana tunne jonkin loppumisesta. Siitä haikeus.

Koska mieheni työpaikalla tilanne kiristyi niin, että kaksi aikuista miestä kävi toistensa kimppuun pomon ollessa lomalla, tuntuu minusta tällä hetkellä siltä, että itse menen myös takaisin koulun penkille. Luulen, että ranskalaismiehellä on tarpeeksi stressiä töissä ilman minun läsnäoloanikin. Kirjoittaudun siis kuudennen tason ranskankurssille (alkaa maanantaina) ja palaan ehkä kuvaamaan myöhemmin, mikäli tilanne on helpompi. Minusta on myös alkanut tuntua, etten yksikseni kuitenkaan tee mitään ranskani eteen ja alan jo unohdella tehokurssilla käymiämme asioita. Kun päähän tungetaan paljon asiaa lyhyessä ajassa, on selvä ettei se siellä pysy kertaamatta.

Kuitenkin olen ihan tyytyväinen siihen, etten juuri enää englantia käytä. Olen päässyt jonkun kynnyksen yli. Paikalliset television huumoripläjäyksetkään eivät enää mene kokonaan hilseen yli, vaan osaan jo nauraa joillekin asioille. Ja jos en, saan kyllä lisäinformaatiota mieheltäni. Quebecissä tunnutaan arvostavan huumoria. Täällä on jopa kansallisia huumorioppilaitoksia, joissa asiaa voi opiskella ihan ammatikseen. Välillä vain tuntuu, että ainoita jotka saavat nauraa quebeciläisille, ovat quebeciläiset itse.. Itse voin laskea leikkiä tiettyyn pisteeseen asti ennen kuin saan huomata menneeni liian pitkälle ja kuulla pitkän selostuksen siitä, miten quebeciläisiä mollataan aina. Ja miten ranskalaiset ovat siinä pahimpia.

Kiroilu on täällä aivan omaa luokkaansa, sillä paikalliset käyttävät kaikkia mahdollisia kirkkoon liittyviä voimasanoja ehtoollismaljasta (Calice -> câlisse -> jotain mikä kuulostaa lähinnä "cooolisss") ehtoollisleivän kautta (Ostie (hostie) joka vääntyy loppujen lopuksi joksikin "estin" ja "sti:n" välille) muihin katolisiin sanoihin, joiden kaikkia alkuperiä en edes tunne ilman sanakirjaa. Tabarnak-sanan etymologia piti tarkistaa niin ikään sanakirjasta. Näyttää liittyvän rippileivän säilytykseen. Välillä kuulen vain pientä suhinaa tyyliin "stss" ja tiedän pysyä loitommalla. Ainakin temppuileva tietokone aiheuttaa kyseistä suhinaa.

Auton rattiin en ole vielä täällä tarttunut, vaikka minulla ajokortti onkin, ja luultavasti se on täällä hyväksytty - ainakin joidenkin keskustelujen perusteella. Suomessa en omistanut autoa, joten siitä kun ajoin autoa on useampi vuosi. Tietyt liikennesäännöt ovat myös erilaisia kuin Suomessa ja olen esimerkiksi ihmetellyt miksi kummassa stop-merkki pitää olla joka suunnalla. Olen saanut kuulla, että "asiahan on ihan simppeli". Risteyksestä mennään siinä järjestyksessä kuin tulet risteykseen. Unohtakaa kuka kääntyy vasemmalle ja kuka ajaa suoraan. Minulle tämä tuottaa lähinnä lievän paniikin tunteen. Luulen, että miettisin liian pitkään Arrêt-merkin takana ja yrittäisin antaa tilaa muille.

Kerran minun oli pakko nousta pyörän satulalta alas ja siirtyä takavasemmalle, kun huomasin että koko liikenne seisoi risteyksessä ja olisi ilmeisesti ollut minun vuoroni mennä. Tyhmä suomalainen, joka on tottunut siihen, että viimeksi pyöräilijöitä kunnioitetaan. Satulalta laskeutuminen rauhoitti kummasti ja palautti pulssin ennalleen. Vieläkin kuitenkin mietin usein risteyksessä että taaskaan en tietäisi kuka menee ensin, ja onneksi se on mieheni joka on ratissa. Olen kyllä kerran saanut kuulla, että totta, olisi yksinkertaisempaa jos joka suunnalla ei olisi arret-merkkiä. Tuolloin risteys oli totaalisen tukossa ja joka puolelta pyrki autoja ties mihin suuntaan. Joku tööttäili ja itse mietin mielessäni, että suomalaisilla säännöillä tuostakin päästäisiin helpommalla. No, ehkä varmempi sanoa mitään kun tosiaan tuota autoa ei ole tullut ajettua viime aikoina Suomessakaan.

Eräs asia, johon Quebecin maakunnassa törmää on se, että moniin ravintoloihin voi viedä omat juomansa. Ei ole harvinaista, että ravintolan ikkunassa on kyltti "Apportez votre vin", tuokaa oma viininne. Suomalaiselle se voi tuntua oudolta, mutta täällä siitä on ravintolalle hyötyä. Asiakkaille ravintolassa ostettu viini on kalliimpaa ja on toki mukavampaa syödä hyvin ja juoda omaa viiniä siinä ohessa. Moni aikaisemmin alkoholia myynyt ravintola on vaihtanut jossain vaiheessa konseptia tuosta syystä.

Konsepti on saanut alkunsa joskus 80-luvulla, jolloin Montrealin keskustassa jotkut yrittäjät olivat käyttäneet hyväksi lain porsaanreikää ja antaneet asiakkailleen luvan tuoda omat viininsä, koska heillä ei ollut lupaa alkoholin myyntiin. Nopeasti lakia oli korjattu ja nykyään alkoholin tuominen ravintolaan on siis laillista, mutta luvanvaraista. Laissa on mieheni mukaan myös säädöksiä esimerkiksi siitä, että jos tietyssä korttelissa on vain alkoholia myyviä ravintoloita, ei kortteliin saa avata ravintolaa, johon asiakas voi tuoda omat viininsä. Se vaikeuttaisi muiden ravintoloiden asemaa.

Nyt alkaa tuntua siltä, että voisi aloittaa aamiaisen. Tässä on koneen äärellä hurahtanut hyvinkin puolitoista tuntia. Hapankorput ovat jo loppu, viimeiset sujahtivat mieheni suuhun. Muutama ruotsalainen näkkileipä on jäljellä viimeiseltä Ikean reissulta.

Vielä muutama kuva viikolta. Saimme viimein tuoreita maissintähkiä, ai että olivat hyviä ja makeita.