Québec

Tänään oli ensimmäinen aamu, jona en jaksanut nousta ennen mieheni töihin lähtöä. Jäin nukkumaan hänen lähtiessään kuuden jälkeen ovesta. Tuntui hyvältä, että kerrankin nukutti. Ei ole tuntunut niin mukavalta, kun vieläkin silmäluomet alkavat neljän-viiden aikaan iltapäivällä tuntua raskailta, ja taas aamulla viiden aikaan on ollut aivan pirteänä.

Eilen sain kuunnella illalla quebeciläistä musiikkia. Siis sitä aitoa ranskankielistä, oudolla aksentilla. Mieheni alkoi myös ensimmäistä kertaa puhua enemmän quebeciläisittäin. Se oli oma toiveeni, sillä olen huomannut nyt muutaman kerran etten ymmärrä läheskään kaikkea mitä ihmiset puhuvat kadulla ja kaupoissa... ja uskokaa, he puhuvat! Olen ollut ällikällä lyöty ihmisten avoimuudesta ja aidon tuntuisesta ystävällisyydestä. Sinun ei tarvitse kuin katsoa ihmistä päin, hän hymyilee, saattaa nyökätäkin. Ja jos satut katsomaan hieman pidempään, alkaa jo suu käydä kovaa vauhtia. Ensimmäisen kerran huomasin sen ollessani ranskalaisen kanssa metrossa. Joku kuunteli keskusteluamme hymysuin, ja hetken päästä hän jo osallistui täysillä, kertomalla lisää siitä millaisia quebeciläiset ovat. Muutenkin ihmiset täällä kuuntelevat keskustelua, jota käyt ystäväsi kanssa, eikä sitä juurikaan peitellä. Suomessa se on miltei häpeä: jos satut kuulemaan toisten keskustelun, käännät ainakin pääsi pois ja teeskentelet, ettet kuule.

Kuitenkin, eilisestä lähtien tajusin miten paljon mieheni oikeastaan onkin tsempannut puhuakseen kanssani kunnon ranskaa. Jouduin eilen vähän väliä istumaan suu auki, sillä yhtäkkiä mies, jonka puhetta olen ymmärtänyt jo pian vuoden puhui jotain täysin käsittämätöntä. Ja kun siihen ei ole tottunut, olo on jotenkin hyvinkin epäuskoinen. Hän tietenkin vielä hieman liioitteli, mutta oli hassua huomata miten pelkkä aksentti muutti koko olemusta ja käytöstä. Quebeciläisyydessä on jotain hyvin rentoa ja välinpitämätöntä (päivitän, että tarkoitin todella tuota kirjoittaessani välinpitämätöntä, ei välitöntä, kuten täkäläinen Anneli oli Expatrium-lehden artikkelissaan jälkeenpäin lainannut. Siis välinpitämätöntä, mutta hyvällä tavalla). Jotain samaa, mitä muistan Etelä-Ranskasta, mutta vielä voimakkaampana.

Quebeciläisten tavassa puhua on paljon enemmän asennetta, jotain mitä voisi ehkä ajatella voimakkaaksi itsearvostukseksi. "Je me souviens" (Minä muistan) lukee myös autojen rekisterikilvissä. Mieheni mukaan se muistuttaa quebeciläisiä nimenomaan heidän omasta kielestään ja kulttuuristaan, juuristaan. Quebecin itsenäistymisestä on muuten äänestetty viimeksi 1995, ja silloin äänet menivät likipitäen tasan, ei-äänten voittaessa vain 50.58% vastaan 49.42%. Jos äänet olisivat menneet toisinpäin, olisivat kuulemma Kanadan armeijan joukot olleet valmiina muistuttamaan, ettei se eroaminen niin vain onnistu. Miehenikin valittelee, ettei varmaan tule elämään sitä aikaa, että Quebec itsenäistyy. Hän on alusta asti myöntänyt olevansa patriootti mitä tulee omaan kansaan. Kanadan lippu saa selkeästi karvat nousemaan pystyyn.

Silti on hauska huomata, miten englannin kieli kuitenkin vaikuttaa quebeciläisiinkin. Jokin asia voi esimerkiksi olla "fun", enkä kertaakaan ole tainnut kuulla vielä "à bientôt", vaan paljon useammin "bye bye".

tässä kuvia sunnuntaiselta Montrealin kierrokselta (vanha Olympia-stadion ja kasvitieteellinen puutarha). Taidan lisätä jonkun ruuanlaittokuvan kotoakin.