Kielitesti

Eilen kävin Montrealin NMKY:llä testaamassa lähtötasoni ranskankurssille. Ensin bussilla Lavalin metroasemalle, sitten siitä kahdella metrolla NMKY:lle, joka sijaitsee aivan keskustassa. Olimme yrittäneet etsiä minulle sopivaa kielikurssia, mutta aika moni maksoi hunajaa. Nämä kurssit eivät ihan niin paljon, mutta riittävästi kumminkin, että nuo neljä viikkoa (neljä tuntia joka arkiaamu) taitavat olla tarpeeksi tähän hätään. Pääsen ainakin alkuun. Syksyllä, kun pysyvän oleskeluluvan paperit ovat vetämässä, voin osallistua ilmaisille kielikursseille. Ulkomaalaisille opiskelijoille olisi NMKY:lläkin tullut 115 dollarin lisämaksu, mutta koska olen menossa naimisiin paikallisen kanssa, ja siten hakemassa myöhemmin oleskelulupaa, minun ei tarvinnut sitä maksaa.

Toistaiseksi en siis vielä mene työssäoppimaan. Jotenkin tuntuu tärkeämmältä saada opastusta kieleen juuri nyt. Parempi keskittyä yhteen asiaan. Ja kun mieheni pomollakaan ei ollut mitään väliä milloin tulen, niin taidamme siirtää sen myöhemmäksi.

Itse testi ei ollut niin kummoinen. NMKY:lle sai mennä puoli yhdestä lähtien parhaiten itselle sopivaan aikaan. Sain käteeni A4-lomakkeen, jossa oli kysymyksiä kummallakin puolella. Piti rastittaa oikea vaihtoehto. Taso ei ollut hirmuisen vaikea, mutta myönnän että jouduin muutamassa kohtaa jopa pinnistelemään aivosolujani. Sen verran aikaa on ranskan opinnoistani. Hävettää.

Paperin täyttämisen jälkeen piti istua odottamassa. Jonkin ajan kuluttua eräs hieman naisellisen oloinen vakavanaamainen Monsieur tuli pyytämään haastatteluun. Hän kertoi, että aikookin tehdä testin suullisesti, kun sinä päivänä sattui olemaan aika paljon haastateltavia. Minun piti joko vastata kokonaisin lausein hänen kysymyksiinsä, tai jatkaa hänen lauseitaan. Parissa kohtaa taisin näyttää niin hölmistyneen kärsivältä, että häntä alkoi hymyilyttää.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt tuonkaltaisista testeistä. En ole varma, olisinko kyennyt vastaamaan sen paremmin suomeksi siihen, mitä tein "joka päivä" kun olin nuori. Tiedän, että kysymyksissä testattiin juuri samoja asioita kuin paperilla, kuten verbin aikamuotoja, tai subjunktiivin käyttöä. Olisi ollut aivan sama mitä olisin vastannut, mutta hämmennyin jo miettiessäni mitä ihmettä tein joka päivä. Ja kun toinen istuu ja tuijottaa kuin suolapatsas, sitä alkaa kärventyä tuolillaan ja toivoa olevansa jossain muualla.

No, testi loppui onneksi viimein ja mies sanoi minun olevan tasoa viisi. Oli pakko kysyä mitä se tarkoittaa. "Meillä on kuusi tasoa. Sinulla on hyvä pohja, mutta tarvitset vielä jonkin verran harjoitusta. Pitää käyttää - käyttää - käyttää kieltä".. Niinpä, tiedän. Harmittaa oikein, miten usein puhun englantia vain laiskuuttani. Miksi teen sitä mieheni kanssa, en tiedä. Kun kuitenkin käytän ranskaa muualla. Se on vain jäänyt minulle. On vaikea vaihtaa ranskaan, kun on turvautunut englantiin niin kauan.

Joka tapauksessa olen hyvin iloinen siitä, että saan maanantaina aloittaa kielikurssini. Olen tyytyväinen myös siitä, että se on Montrealin keskustassa. Joudun väkisinkin lähtemään sinne ja tutustumaan kaupunkiin. Heti keskiviikkona on vapaapäivä, sillä tällä kertaa on Kanadan kansallispäivä.

Tämänviikkoinen Quebecin kansallispäivä olikin sitten aika erikoinen. Olimme ajatelleet, että menisimme Montrealiin keskiviikkoiltana johonkin ilmaiskonserttiin, sillä halusin nähdä miten täällä sitä vietetään. Mieheni oli vähän sitä mieltä, ettei sinne ole pakko mennä. Hän on nähnyt sen jo monet kerrat: väkeä kuin pipoa ja kauhea meteli.

Muutinkin sitten mieltäni katsottuamme televisiosta aaton juhlintaa Quebecin kaupungissa, jossa ilmaiskonsertti oli jo tuolloin. En ole koskaan nähnyt kansaa, joka olisi yhtä sekaisin omasta kansallisuudestaan, omasta erinomaisuudestaan ja omasta arvostaan. Minua alkoi loppuvaiheessa konserttia jopa jo vähän tökkiä kyseinen asenne ja laulajien loputon quebeciläisyyden ylistys. Se mitä tähän asti olen pitänyt jopa söpönä, tuntui välillä aivan liian ylenpalttiselta, jopa ärsyttävältä. Lisäksi mieleeni syöpyivät mieheni sanat, että jos konserttiin aikoo mennä, kannattaa välttää englannin puhumista. Ihmiset ovat aika herkällä päällä asian suhteen.

Tuli ikävä suomalaisia, jotka pimeänä joulukuun iltana katsovat hiljaa presidentinlinnan juhlia, sen enempää itseään ylistämättä. Pakko myöntää, pidän tuosta asenteesta huomattavan paljon enemmän. Siinä mielessä, kyllä, olen ylpeä suomalaisuudestani. Olemme ehkä juroja, olemme ehkä liiankin vaatimattomia. Mutta minusta olemme kuitenkin nöyrä kansa. No, tähän tottuu. Minun pitää vain muistaa, että kyse oli heidän kansallispäivästään.

Yksi asia minun kuitenkin on myönnettävä. Quebecissä näyttää olevan hyviä artisteja, kivan kuuloista musiikkia, loistavia esiintyjiä. Mikä minua kovasti ihmetyttää kuitenkin, on se että avaat sitten television tai radion milloin tahansa, aina keskustellaan kielikysymyksestä. Aina on joku, joka pohtii asiaa. Vähempikin voisi riittää. Muita usein esillä olevia asioita on luonnollisesti jääkiekko, sekä Guy Laliberté, joka on Cirque du Soleil'n perustaja. Hän on mies, joka ponnisti suhteellisen köyhästä katutaiteilijasta miljonääriksi, ja joka myös tulee olemaan Kanadan ensimmäinen avaruusturisti.

No, tässä kaikki tällä erää. Eilen ostimme paikallisesta marketista parvekkeellemme pari puutarhatuolia ja pienen pöydän. Ei mitään erikoisia, mutta niissä on ihan mukava istua illan hämärtyessä lämpimällä parvekkeella ja vain nauttia. Maalaamisurakka on yhä kesken. Näillä helteillä ei tulisi mieleenkään koskea teloihin, tulee hiki pelkästä ajatuksesta.

Niin, ja tämä on taas lasten viikonloppu, joten se menee varmasti supernopeasti.