Olen oikeastaan tyytyväinen, ettei televisiota avatessa enää tarvitse katsoa välttämättä olympialaisia. Vielä tullaan varmasti näkemään kuvamateriaalia Montrealiin palaavista urheilijoista ja hehkutusta Kanadan ennätyksellisestä 14 kultamitalista. Mutta muuten se alkaa sitten olla siinä.
Pari kommenttia matkan varrelta:
Miehen työkaveri miehelle Ruotsi-Suomi-ottelun jälkeen: "Katsoitko eilen kummatkin ottelut? Eivätkö vain Suomen uudet pelipaidat olleet todella kauniit? Aivan mahtavat!"
Samaa oli mieheni todennut jo pelin aikana. Teille tiedoksi, että paidat olivat siis siniset. Ja aidon quebeciläisen sydän sykkii aina siniselle. (Ottelun lopputuloksella ei sinänsä näyttänyt olevan merkitystä)
Ranskankielisen tv-kanavan kommentaattorit ennen Suomi-USA ottelua: "Jaa-a. Tästä taitaa tulla aika maaliton ottelu. Kummallakin maalla on kisojen parhaat maalivahdit. Suomalaiset ovat lisäksi todella kärsivällisiä puolustajia, he puolustavat rauhallisesti ja tyynesti loppuun asti, heillä on enemmän kokemusta olympialaisista... Taidanpa ensimmäistä kertaa toivoa, että USA voittaisi ottelun. Ei tarvitsisi Kanadan finaalissa pelata Suomea vastaan!"
Ensimmäisen erän jälkeen (6-0) kommentoijat nauroivat ääneen. Laskivat leikkiä edellisistä kommenteistaan ja suomalaisista. Saivat minut melkein soittamaan toimitukseen, että hei, joku suomalainen voi jopa ymmärtää, mitä puhutte. Muiden erien jälkeen ääni taisi vähän muuttua.
Appeni kisojen jo alettua: "Onko Suomella kisoissa jääkiekkojoukkue?"
Nauroin ääneen. Monikaan täällä ei tunnu muistavan, mitkä joukkueet olivat neljä vuotta sitten finaalissa. Tosin television kommentaattorit sen kyllä näyttivät tietävän.
Anoppini Suomi-USA ottelun aikana: "Vaan ovat suomalaiset pelaajat kyllä komeita!"
Lankoni ja hänen avovaimonsa samaisen ottelun aikana lukiessaan suomalaisia pelipaitoja: "Ai mutta noinko monta Suomen pelaajaa pelaa liigassa?" (ranskaksi Ligue nationale de hockey, LNH)
Tuntui kuin tässä tapauksessa on ollut ennemminkin epäselvää tähän asti, että kyseiset ihmiset ovat suomalaisia. Miehenikään ei tiennyt vielä tänne tullessani, että Kiprusoff on suomalainen. Mikä toki on ymmärrettävää, kun nimi ei siihen viittaa.
No, eiköhän se riitä tällä erää kiekkokommenteista.
Eilisen Kanada-USA ottelun viimeiset sekunnit (ennen jatkoaikaa) katsoimme Le Devoirin toimituksessa toimituksen työntekijöiden kanssa. Huokaisivat raukat ääneen, kun USA tasoitti.
Itse en tiedä vielä pääsenkö työssäoppimaan loppujen lopuksi kyseiseen lehteen, sillä pari kertaa sitä olen jo kysynyt sähköpostitse. Kiireisen tuntuinen valokuvaaja vastasi viimeksi eilen lähtiessämme toimituksesta, että "muistuta asiasta vielä myöhemmin, minun pitää miettiä asiaa."
Minulle tuo "miettiä asiaa" kuulostaa aina hieman siltä, että "en nyt pysty sanomaan suoraan ei". Toisaalta en sitä ihmettele. Hän on kehunut edellistä harjoittelijaansa maasta taivaisiin ja tuo samainen valokuvaajahan jo työskentelee kyseiselle lehdelle, siirtyen pian eläkkeelle jäävän toisen kuvaajan saappaisiin. Hänen näyttelystään kerroin vähän aikaa sitten. Voi olla, ettei kuvaajaa innosta tällä hetkellä opastaa ketään. Pidän pienen tauon ja muistutan siis asiasta myöhemmin. Yritän silloin sanoa, että parikin viikkoa riittäisi. En halua kuitenkaan ketään ahdistella loputtomiin.
Toisaalta tuntuu siis taas, että olen lähtöasemissa. Kurssi on ohi, paljon jäi käteen, mutta en tiedä jäikö tarpeeksi. Ja edelleenkin välillä tuntuu, että tämä "mitään tekemättömyys" käy raskaaksi. Toisaalta nyt on vielä se vaihde päällä, että on kiva lähteä kuvaamaan ihmisiä. Jokin kynnys on ylitetty, eikä enää kauheasti ujostuta.
Lopuksi lisään kuvan eiliseltä. Ennen toimitukseen menoa kävin kiinalaisen ystäväni kanssa kävelemässä ja kahvilla. Kuvaa on käsitelty (lähinnä värimaailmaa muutettu) enemmän kuin normaalisti. Joskus se vain on kivaa. Tämänlaiset portaat ovat Montrealin katukuvaa mitä selkeimmin.
Lisään myös toisen kuvan langon perheestä. Eivät ole koskaan olleet niin "Kanadavastaisia" kuin oma mieheni. Perjantaina, mieheni syntymäpäivänä olivat kaikki pukeutuneet Canada-paitoihin.
Se vanhempi blogini, se jossa ihmettelyn taito oli vielä tallella. Uudemmassa olen tainnut jo asettautua paikalliseksi paikallisten joukkoon. Ihmettely on jäänyt vähän vähemmälle. Lue silti ihmeessä sitäkin!
maanantaina, maaliskuuta 01, 2010
tiistaina, helmikuuta 23, 2010
Päivän kuvat
Otin loput lehtikuvakurssin kuvista tänään.
Nämä ovat kuvasarjan ulkopuolelta, siis vain huvin vuoksi. Tuleepa jonnekin ladattua.

maanantaina, helmikuuta 22, 2010
Pikkuisen nostalgiaa, pikkuisen suklaata
Jälleen on uusi viikko edessä. Aika lentää siivillä, vaikka se maahanmuuttopapereiden odottelussa joskus tuntuukin pitkältä. Tällä viikolla tulee yhdeksän kuukautta täyteen täällä Montrealissa. Joskus sitä huomaa miettivänsä miksemme olleet vielä tehokkaampia hakulomakkeidemme kanssa. Parhaimmassa tapauksessa minulla saattaisi jo olla työlupa. Mutta kaikki vei sen ajan minkä vei, eikä sitä auta murehtia.
Huomasin itkeä niiskuttavani viikonloppuna, kun näin skypessä siskonpojan. Lähtiessä hän oli vauva, nyt hän opettelee jo puhumaan. Lapsi alkaa pian olla parhaassa iässä. Oppii koko ajan jotain uutta. Kaikki tämä jää itseltä näkemättä ja se tuntuu tietenkin joskus rankalta. Toivotaan, että hekin pääsevät tänne käymään kesällä, näkemään myös "serkkupuoliaan". Skypen kautta ovat jo puolin ja toisin vilkutelleet.
Meillä on tällä hetkellä suomenkielen oppimiskielto, joka aiheuttaa hieman tuskaa itselle. Mutta sellaista on joskus, kun lasten kautta tulevat myös eksät. Vanhempi pojista oli koulun englannintestissä sotkenut suomea joukkoon ja tästä äitinsä oli saanut lopultakin hyvän syyn kieltää suomenkielen oppiminen. Häntä on aihe kuulemma ärsyttänyt alusta lähtien.
No, emme opettele suomea enää, vaikka lapsi asiasta onkin ilmeisen tuskissaan. Hänhän itse sitä toivoi ja sen vuoksi suostuin. Nyt hän ei uskalla enää edes toivottaa hyvää yötä suomeksi. Siitä aiheesta ei sen enempää, mutta kaikki ei aina uusperheissä ole niin yksinkertaista. Toisaalta olen kyllä edelleen oikeutettu ilmeisesti puhumaan maastani. Onhan heillä kuulemma olohuoneessa jopa pojan piirtämä Suomen lippu, joten ei minun tarvitse kaikkea ottaa niin henkilökohtaisesti.
Joskus alussa mies sanoi, että ongelmia voi tulla sen vuoksi, että toiselle ei ole helppoa sulattaa, että eksällä menee kivasti ja että lapset tykkäävät eksän uudesta. Tiedä häntä, mutta itse toivon lasten takia, ettei ongelmia sen enempää olisi. Nyt varsinkin, kun huomaan, että lapset ovat enemmän ja enemmän rentoutuneita meillä. Edes perjantaisin ei enää ole sitä alun pientä jännitettä.
Aluksi etenkin nuorempi oli usein kuin tulisi uuteen taloon kahden viikon tauon jälkeen. Ujostutti ja oli hieman haikeaa. Nyt hyppää suoraan kaulaan ja vaatii naposteltavaa. Liki täydellinen luottamus vei puoli vuotta ja yhden mahataudin joka kestettiin yhdessä. Sen jälkeen ei ongelmia ole ollut. Mahatautiviikonlopun jälkeen huomasin, että jokin luottamuskynnys on ylitetty, kun poika pariin otteeseen sanoi vahingossa äidiksi. Se tosin meni ohi, kun siihen ei kiinnittänyt mitään huomiota.
Sitten toisiin aiheisiin. Tällä hetkellä olen aloittanut Illustrator-ohjelman opettelun. Olemme huomanneet, että esimerkiksi erilaiset liiketoimintaan liittyvät pohjat myyvät suhteellisen hyvin lukuisilla stockphoto-tyylisillä sivuilla. Niillä esimekiksi yritykset voivat ostaa edullisesti valokuvia ja valokuvaajakin saa jonkin osuuden (aika pienen) myydyistä kuvista. Useinkaan pohjat eivät ole niin mahdottoman ihmeellisiä toteuttaa. Niistä voisi saada pikkuisen rahaa, etenkin jos oma tuleva työ ei tuota niin kovin paljon. Silloin kun itse ei ole niin kiintynyt tuotoksiinsa, niitä voi olla ihan hyvä myydä noilla sivuilla.
Mies tuota ohjelmaa osaa jonkin verran käyttää, mutta itse olen meistä kuitenkin se, joka osaa vähän piirtääkin. Hän ei niin nauti kyseisen ohjelman tarjoamista mahdollisuuksista juuri sen vuoksi, ettei tuo piirtäminen ole koskaan ollut helppoa. Olen itse tykästynyt ohjelmaan kovin, katsotaan tuleeko tehtyä jotakin myöhemmin. Ainakin minulla on aikaa opetella.
Lopuksi laitan muutamia kuvia suklaapuodin keittiöstä, jonne palaan huomenaamulla aikaisin. Perjantaina siellä ollessani kello oli jo kymmenen paikkeilla, eikä perjantai muutenkaan ole kuulemma se kiireisin päivä. Tiistaina tekevät eniten, koska se on viikon ensimmäinen aukiolopäivä. Joten olen tattina paikalla huomenna ennen seitsemää.

torstaina, helmikuuta 18, 2010
Lehtijuttuja ja valokuvia
Kisat länsirannikolla jatkuvat ja nyt tuli jopa ensimmäinen mitali. Itse emme tuota lumilautailua katsoneet, kun täälläkin oli jo keskiyö. En ole niin urheiluhullu, mutta toisaalta olisi ollut mukava nähdä vaikkapa Suomen jääkiekko-ottelu. Se tuli kanavalta, jota meillä ei näy. Ruotsin ottelu Saksaa vastaan kyllä näkyi myöhemmin illalla myös meidän televisiostamme.
Appeni kävi meillä ensimmäistä kertaa eilen avovaimonsa kanssa. Jo oli korkea aika. He asuvat hieman pohjoisemmassa, mutta eivät kuitenkaan niin kaukana, etteikö sitä useammin voisi käydä. Mieheni sanoo, että isänsä nyt vain on aina ollut sellainen. Ei ole koskaan käynyt hirveästi kylässä, vaan odottaa että kaikki menevät heille. Tällä kertaa he olivat kuitenkin itse soittaneet, että tulisivat käymään, joten ei tarvinnut edes pakottaa.
Jokunen päivä sitten sain yllättäen haastattelupyynnön Ontarion Thunder Bayssä suomeksi ilmestyvään Canadan Sanomiin. Heidän työharjoittelijansa Vesa otti yhteyttä löydettyään blogini Googlen kautta. Oli ajatellut kirjoittaa minusta pienen henkilöjutun ja sanoi, että juttu voisi rakentua vaikka valokuvauksen ympärille. Suostuin ja vastailin sähköpostitse hänen kysymyksiinsä. Sen jälkeen sain kuulla, että "Tekstin kärki nyt löytyi kuitenkin rakkaustarinan kautta, joka on jollain tavalla niin hieno, että toivottavasti sen hyväksyt". Olen luvannut laittaa maanantaihin mennessä pari valokuvaa hänelle. Jutunkin hän oli jo kirjoittanut ja ihan mukava siitä tuli.
Tuosta tuli vain mieleen, että tekniikka ja informaation kulku on kyllä nykyään aika merkillistä. Blogini kirjoittamisen seurauksena olen oikeastaan löytänyt kaikki täällä olevat "Suomi-kontaktini", sen enempää itse etsimättä. Lukijat ovat ottaneet yhteyttä ja tarjonneet kaiken tiedon minulle, kiitos heille. Olen myös itse saattanut helpottaa ainakin joidenkin tänne muuttoa, joten toimii se toisin päinkin. Hyvä, että kirjoittelemisestani on jotakin hyötyä.
Valokuvauskurssilla oli viime kerralla toinen luennoitsija. Hän on itse ollut samaisella kurssilla kolmisen vuotta sitten ja Le Devoirin kuvaaja on kehunut häntä jo useaan otteeseen. En yhtään ihmettele. Hän on uhrannut paljon omaa aikaansa seuratakseen "ilmastopakolaisia", eli ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa luonnonkatastrofien seurauksena. Tällä hetkellä hänellä on Montrealissa näyttely, jonka kuvat ovat pakolaisleiriltä Intiasta. Tuolla leirillä on 1000 ihmistä, jotka ovat maanpaossa kuivuuden vuoksi. Leiri on pysyvä, he tulevat asumaan siellä loppuikänsä. Reilu kolmekymppinen sosiologiaa pääaineenaan opiskellut mies otti kuvia leiriltä viiden kuukauden ajan, mustavalkofilmille.
http://www.tohu.ca/fr/activites/fiche.aspx?aid=354
Tulos on kaunis ja koskettava ja ehdottomasti menen myös näyttelyyn. Filmi on aina filmi, eivätkä digitaaliset kuvat yllä lähellekään samaa. Tullessaan Intiasta mies oli viisi päivää Montrealissa, jonka jälkeen lähti kuvaamaan Haitiin.
Saimme luennosta paljon inspiraatiota, vaikkei monikaan meistä varmasti kykene edes lähtökohdiltaan samaan. Kaikki tämä vaati myös häneltä mielettömästi aikaa ja valitettavasti myös paljon rahaa. Jos kaiken tämän jälkeen hän saa edes muutaman näyttelyssä olevista kuvistaan myytyä, hän on onnellinen.
Eli itse näen itseni edelleen kuvailemassa vain lähialueen tapahtumia ja ihmisiä. Ehkä täälläkin kuitenkin on jotakin kiinnostavaa, vaikka haaste onkin suurempi. Katastrofeista saa aina dramaattisempia ja kiinnostavampia lehtikuvia, jos noin raadollisesti ajatellaan.
Nyt pitäisi kuitenkin keskittyä ihan vain seuraavaan lehtikuvakurssin haasteeseen. Tällä kertaa otamme kaikki kuvat samasta aiheesta. Kärsivällisemmin, perehtyen asiaan syvemmin. Minulla on pari ideaa, katsotaan mihin päädyn.

maanantaina, helmikuuta 15, 2010
Kanadan etäisyyksistä ja muita huomioita
Näin Vancouverin olympialaisten aikoihin on pakko kirjoittaa muutama sana tämän valtavan maan etäisyyksistä. Vaikka muistan joskus aikoinaan vastanneeni oikein Trivial Pursuit-kysymykseen "Mikä on pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin maa?", en silti itsekään tainnut ihan käsittää maan todellista kokoa.
Omien sukulaisten ja tuttavien kysymyksistä ja kommenteista huomaan, että pienessä Suomessa voi olla vaikea ymmärtää mitä on Kanada. Minulta voidaan kysyä esimerkiksi "Miten paljon siellä Kanadassa on lunta?" tai saan vastata erinäisiin muihin Kanadaan liittyviin kysymyksiin. Myös Vancouverin sijaintia on näköjään vaikea hahmottaa suhteessa Montrealiin.
Aikani kuluksi mittailin etäisyyksiä Google Earthillä. Linnunteitse täältä Montrealista Vancouveriin on n. 3700 km. Jos matkustaisimme sinne autolla, Google Earth kertoo etäisyydeksi 4900 km. Jos vertaan sitä etäisyyksiin Suomessa, helsinkiläinen olisi 3700 km lennettyään Marokossa! Lähimmälle Kiinan rajalle Helsingistä on linnuntietä 4000 km, eli vain 300 km enemmän kuin meiltä Vancouveriin.
Ehkä nämä luvut osaltaan selventävät vähän sitä, miksen ole oikeastaan Vancouverin asiantuntija sen enempää kuin olympialaisia kotisohvallaan Suomessa katsova maanmieheni. Hän saattaa tietää ehkä jopa enemmän kyseisestä kaupungista. Etenkin jos hän seuraa ahkerasti aiheeseen liittyviä tapahtumia ja uutisia.
Miehelläni näyttää olevan ristiriitainen suhde olympialasiin ja Kanadan urheilijoihin. Hän on myöntänyt olevansa tietenkin ylpeä, jos kanadalainen saavuttaa mitalin. Yltiömielistä Kanadan hehkutusta hän ei näytä kuitenkaan sietävän. Jos urheilija alkaa innostuneesti selittää miten ylpeä hän on kanadalaisuudestaan, vaihtuu meillä kanava.
Alexandre Bilodeaun voittaessa kumparelaskun olympiakultaa piti tietenkin huomioida, että urheilija on quebeciläinen (kotoisin Rosemerestä, jossa olin spa'ssa). Toki olin sen itsekin ymmärtänyt pienestä ranskalaisesta aksentista ja nimestä. Ranskankielisissä lehdissä ei urheilijan "todellista kotipaikkaa" unohdeta mainita. Urheilijat siis ovat quebeciläisiä.
Kaiken tämän jälkeen voin todeta, etten tunne itseäni hirveän aivopestyksi, vaikken Kanadasta kokonaisuutena niin paljon vielä ymmärrä. Se aika tulee myöhemmin, kun pitää anoa Kanadan kansalaisuutta (eri asia kuin pysyvä oleskelulupa). Minusta on aika luonnollista, että olen osa ranskankielistä Quebeciä, jolla on aivan omat julkimonsa, aivan omat kiinnostuksen kohteensa ja puheenaiheensa mediassa. Satuin nyt vain tänne muuttamaan, ja tällaista täällä on.
Jos olisin naimisissa englanninkielisen kanssa, voisin nähdä asiat hieman eri tavalla. Meillä katsottaisiin englanninkielisiä kanavia, luettaisiin englanninkielisiä lehtiä, joita niitäkin toki täällä on. The Gazette on Montrealin englanninkielisten lehti, jota jaetaan monesti myös ilmaiseksi kaupungin kaduilla. Kun luen siitä kyseisestä Alexandre Bilodeausta jutun, hänestä puhutaan vain kanadalaisena. Kotipaikka kyllä mainitaan, mutta quebeciläisyydestä ei puhuta. Niin erilaisia ovat ranskan- ja englanninkielisten tapa nähdä kanadalaisuus.
Toki etenkin monelle nuorelle ranskankieliselle on vain "coolia" puhua englantia keskenään. Olemme tämän todenneet jo enemmän kuin kerran. Täysin ranskankieliset nuoret juttelevat keskenään englantia. Ei siis ole sanottu, että jos olet ranskankielinen, olet siitä automaattisesti ylpeä. Se taas tällä kertaa kielikysymyksestä. Siitä minulla riittäisi kyllä aihetta useampaankin kirjoitukseen.
Huomenna menen jälleen lehtikuvauskurssille. Tällä kertaa en ole omiin kuviini ihan yhtä tyytyväinen kuin viime kerralla. Toki minulla on muun muassa muutama hauska kuva iloisista Montrealin kaupungin kaivuutyöntekijöistä kahvitauolla. Heillä riitti hyvää mieltä ja hauskoja juttuja. Valokuvauksesta juttelimme erään kanssa pitkään, sillä hänkin kuulemma omistaa järjestelmäkameran. Myös muita kaduilla näkyviä työntekijöitä kuvailin, muun muassa pian järjestettävään valofestivaaliin liittyen. Mutta kaiken jälkeen mietin oliko kuvillani oikeasti minkäänlaista journalistista painoarvoa tai pitikö niillä edes vielä olla. No, se varmaankin selviää huomenna.
Lopuksi kuvia Mont Royalilta, jossa kävin ensimmäistä kertaa elämässäni lauantaina. Ei se ihan nimensä veroisesti vuori ole, mutta "huiput" yltävät yli 200 metrin korkeudelle ja kaupunkiin on ihan hyvät näkymät ylhäältä.

keskiviikkona, helmikuuta 10, 2010
Paistaa se vieläkin
Nyt on toinen luento lehtikuvausta takana, mukavalta tuntuu edelleen. Saimme lisää tehtäviä, vaikka edellisten kuvienkaan syvälliseen perehtymiseen ei ollut ihan riittävästi aikaa. Sain lehtikuvaajalta oikein hyvää palautetta ja olin kuviini itsekin tyytyväinen. Sain paljon kuvia lumiriehasta, suurimmaksi osaksi ihan läheltä. Seuraavaksi pitäisi kuitenkin ottaa haasteeksi se, ettei yritä päästä vähällä, kuten viime kerralla tein. On helppo ottaa kuvia tapahtumista, mutta lehtikuvauksessa ei aina pääse niin helpolla. Pitää nähdä myös vähän vaivaa ja yrittää etsiä aiheita, jotka eivät ole niin "tarjottimella".
Tässä tehtävässä kuvat pitäisi edelleen ottaa aika spontaanisti, sen enempää suunnittelematta, mutta nyt kuvattavan voi antaa huomata että kuvaamme, voimme jopa puhua jos on tarvis. Kuvia on oltava 6-7 samasta aiheesta. Aihe voi olla vain joku kadun tapahtuma, ihminen keskittymässä johonkin tekemiseen tai muu vastaava. Tätä varten minun on varmasti lähdettävä Montrealiin. Kävelin Lavalin Vimontissa kamerani kanssa äsken puoli tuntia, ja vastaani tuli muutama satunnainen ohikulkija. Kaikki kun kulkevat autolla joka paikkaan ja ainoa mahdollisuus nähdä ihmisiä on ehkä kauppojen parkkipaikat. Siellä nyt ei suuria tapahdu.
Ryhmämme on aktiivinen ja on jo suunnittelemassa yhteistä tapaamista. Se on todennäköisesti sunnuntaina päivällä, joko lounaan tai kahvittelun merkeissä. Ihan mukava huomata, että ihmiset ovat sosiaalisia ja haluavat tutustua paremmin vain neljän viikon kurssin aikana. Minulla ei niin paljon ole tuttuja täällä muutenkaan, on mukava tutustua myös paikallisiin.
Edelleen suomalaisuuteni kiinnostaa kovasti muita, se oli jälleen keskustelun aiheena kurssin jälkeen. Eräs nainen kysyi miksi ihmeessä olen täällä. Maani kun on niin kaunis. Nauroin, vilautin sormuksiani ja hän nyökkäsi ajatelleensakin niin. Aika hauska kommentti, jos ajattelee miten paljon täällä on maahanmuuttajia. Näköjään jos joku tulee pienestä Suomesta, se on omituista. En alkanut kysellä, että kokeeko hän todellakin Quebecin olevan niin ruma, ettei kukaan tänne muusta syystä (Suomesta) lähde. Pitänee kysyä myöhemmin.
Mieheni on aloittanut suomen opiskelun livemocha-nimisessä verkkoyhteisössä. Siellä on monen tasoisia kursseja ja yhteisöön kuuluvat auttavat toisiaan: korjaavat toistensa tekstejä ja jopa lausumista. Hänkin on jo ladannut yhden äänitteen, jossa hän kuvaa ihmisiä suomenkielellä. Joku oli jo sitä kommentoinutkin ja täytyy myöntää että nauha kuulosti hyvältä. Mies on edistynyt nopeasti, joten kurssi taitaa toimia hyvin. Siinä toistetaan samoja lauseita niin kauan, että sanat ja lauseet syöpyvät kalloon. Itsekin yhteisöön liityin, mutta en ole ainakaan vielä aloittanut mitään uutta kieltä.
Tällä hetkellä mietin itse vaihtoehtoa työskennellä Suomessa kesän aikana. Olemme sitä vaihtoehtoa miettineet tosissamme. Niin se on, yhden ihmisen pienellä palkalla ei kovin monta kuukautta elellä, jos toisella on lisäksi kaksi elätettävää lasta. Elämä on, niin se menee. Omat säästöt alkavat olla vähissä, eikä takeita kesätyön saamisesta täällä ole, kun työlupa voi tulla vasta huhti-toukokuussa. Lisäksi se estäisi lähtemiseni Suomeen ja sinne todellakin haluaisin lähteä, sillä toukokuussa tulee vuosi siitä, etten ole nähnyt perhettäni.
Haluaisin kyllä toisaalta osallistua jo toukokuussa alkavalle valtion ranskankurssille maahanmuuttajille. Siitä maksetaan ihan kivasti. Se kestäisi 11 viikkoa, jonka jälkeen tuntisin oloni hieman varmemmaksi kielitaitoni suhteen töitä hakiessani. En kuitenkaan usko, että ehdin tuolle kurssille, ja seuraava alkaa vasta elokuussa. Mietimme rauhassa vaihtoehtoja, sillä Suomessa työskentely vaatisi myös paikan missä asua. Kunnes asiat selviävät on vain kulutettava mahdollisimman vähän, sekin on kai hyvin monessa perheessä arkipäivää.
Vanhempi poika oli kovin huolissaan jonkin aikaa, kun oli kuullut mieheni selittävän monimutkaista maahanmuuttoprosessia eksänsä äidille; sitä että en voi vielä matkustaa, kun ei ole takeita siitä että pääsen takaisin maahan. Poika ei lakannut kyselemästä, että enhän joudu palaamaan Suomeen, sillä hänelle tulee niin ikävä. Vielä autossa matkalla tänne oli puhunut siitä ja kysynyt pariin otteeseen, että onhan Maria varmasti kotona. Heti tullessaan hyppäsi kaulaani ja kyseli, että eihän vain maahanmuutoviranomainen lähetä minua kotiin. Jouduimme rauhoittelemaan, ettei asia ihan niin ole. Toisaalta tuntuu ihan kivalta, että hän on huolissaan.
Tällä kertaa ei muuta, aurinko on tänäänkin paistanut kauniisti ja elämä hymyilee samoin kuin viimeksikin. Pienistä asioista tulee hyvä mieli.

keskiviikkona, helmikuuta 03, 2010
Auringonpaistetta
Aurinko paistaa todella kauniisti. Elämä alkaa tasoittua, tuntua taas joltakin. Vähän niinkuin horroksesta heräisi. Eikä täällä koskaan edes ollut sitä kaamosta, josta kömpiä.
Osasyy positiiviseen mieleen tällä hetkellä on tietenkin tuo aurinko, mutta myös se eilen alkanut valokuvauskurssi Université de Montréalissa. Vähän etukäteen jännitti. Se kun oli ensimmäinen kurssini, joka ei ollut tarkoitettu ulkomaalaisille (tai paikallisille englanninkielisille), vaan ranskankielisille. Joskus Geneven yliopistossa kävin muutamalla psykologian kurssilla ja silloinkin suurimman osan kyllä ymmärsin, mutta siitä on pitkä aika. Enemmän ehkä jännitti se, että tiesin kurssin olevan pieni osallistujamäärältään. Jos meitä vaikka vaaditaan osallistumaan suuriin keskusteluihin. Ei ollut kuitenkaan aihetta pelkoon.
Kurssi tuntui todella mielenkiintoiselta, sitä piti Le Devoirin pitkäaikainen valokuvaaja, joka on ollut alalla reilu kolmekymmentä vuotta. Hän puhui paljon, rennosti, ja hänen omistautumistaan oli pakko ihailla. Ymmärsin kaiken ongelmitta. Ainakin tämä kerta, kolme tuntia, meni mielettömän nopeasti. Saimme paljon vinkkejä siitä, mikä lehtikuvassa on se tärkein pointti, miten etsiä tietoa, miten mennä tilanteisiin, kuinka saada kuvattavasta "se juttu" esiin ja niin edelleen.
Ryhmämme oli pieni, mutta kaikenkirjava, parikymppisistä viisikymppisiin. Kurssin jälkeen alkoi kova porina, kaikki hehkuttivat toisilleen tyytyväisyyttään kurssiin, viimeinen kurssilainen jäi pois metrosta pari asemaa ennen minua. Siihen mennessä olimme ehtineet puhua ummet ja lammet. Viimeiseksi jäänyt tyttö oli enemmänkin kiinnostunut Suomesta, ja kysymyksiä lateli tasaiseen tahtiin. Kurssilla luotiin heti myös yhteinen keskusteluryhmä tänne bloggeriin, opettajan aloitteesta.
Ensi kerraksi saimme tehtäväksi ottaa 36 kuvaa ihmisistä. Mielellään kiinteällä 50 millimetrin linssillä, tai linssi asennettuna siihen viiteenkymmeneen milliin. Ei mitään zoomausta sen enempää, tilanteisiin on mentävä lähelle, ja kuva on napattava ennen kuin ihminen katsahtaa sinuun.
Tänään en vielä lähtenyt kuvausreissulle. Ennen viikonloppua on vielä pari päivää aikaa, ja lauantaina voin mennä sitten vaikka St-Rosen lumifestivaalille, siellä jos jossain niitä ihmisiä sitten on. Totesin jo edellisellä lehtikuvauskurssillani samankaltaisia tehtäviä tehdessäni, että paras on mennä jonnekin missä on paljon ihmisiä yhtä aikaa. Muuten tulee kyllä kylmä. Kuvattavia on myös helpompi tässä tapauksessa lähestyä niin, etteivät he huomaa.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)